Tuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari.
Tälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18--.
Kokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen
syntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte
ensimäisen lapsen.
Jo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen
lisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.
Vaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa
merkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan
syntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta
pomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa
tyhjensivät pikkupojan "varpaisiksi".
Sitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi
pikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä
sanoi:
"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä
kaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä
tietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni
kokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni."
Asia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana
päivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:
"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen,
annamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä
niinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei
poika kanna isänsä nimeä."
"Kas niin, hyvä mamma", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. "Sinä olet
kekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä
suostun täydellisesti sinun esitykseesi."
Parin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf.
Vanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa
Adolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.
Pikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin
lapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä
ymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä
mitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä
lapsi.
Leikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä
huvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän
mielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä
sanoi:
"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää
minusta niin herraspojan näköiseltä."
Jo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin
ja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että
hänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:
"Herrasmies tuopi herrasmiehen numerot."
Tästä lähtein sai Junu "herrasmiehen" arvonimen, joka hänellä pysyi
koko ikänsä.
Kun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen
vanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.
"Lukekoon poika papiksi", tuumasi äiti. "Se on paras ja arvokkain
virka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa
paukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa,
häissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa
tilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon
vieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi
tarjotaan."
"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan
ja pilkataan", jatkoi isä äidin puhetta. "Jos pappi on totisesti
uskovainen, -- joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, -- niin häntä
snnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän
taas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja
valehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja
opettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja
entäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko
pappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla
ihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies,
joka elää aineessansa."
"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä",
vastasi äiti kiivastuneena. "Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin
syyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka
herttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä
herrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu
komeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin
mieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana
rovastina?"
"Ei ensinkään", sanoi isä. "Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena,
jolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole
mitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi
olla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin
kyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee,
niin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa
pappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten
kanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi.
Viime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa,
niin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi
vähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä
nureksui, niin sanoi rovasti:
"'En suinkaan minä liikoja ota; näethän, että minulla on ruunatut
mitat.'
"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat',
vastasi Matti.
"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne
herättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka
suuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:
"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen,
että me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin
puutumme." (Jaak. 3:1.)
"Kaikki virat ovat vastuunalaiset", virkkoi äiti. "Minä ehdottelen,
että Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä
virkamieheksi hän rupeaa."
Siihen isäkin suostui.
Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja
näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän
jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti
huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin
puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:
"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte
kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon
lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."
Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa.
Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän
puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa,
arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin
seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina
"herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin
koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta
hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun
oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.
Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja
rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot
niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.
Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset
menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia
tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi
viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän,
lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.
Sykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.
"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa,
jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on
rappiolle joutunut", rukoili äiti.
Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen
ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli
ylimmillään.
"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä",
arveli Junun kummi Rätvelin.
Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua
"herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin.
Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään;
sillä
Hän käi, päätä keikutellen,
keppiänsä heilutellen,
oli mielestänsä miesi,
kuinka suuri -- Luoja tiesi.
Ensi lukukauden oli "herrasmies" kotosalla. Aamusilla makaili hän
sangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja
päivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain
herrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin
kului syyslukukausi.
Kevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden
aineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten
sanoi hän tutkivansa filosofiaa.
Vaikka "herrasmies" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei
tutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat
vanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten "herrasmiehen" itsensä
täytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä
pyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti
kovin "herrasmiehen" vanhempia.
Eräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra
Erikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja -- apua. Herra Eriksson
nuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä
niin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein
virkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja
virkamiehille.
"Johan minä olen sen ennenkin sanonut", virkkoi herra Eriksson, "ett'ei
suomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla
ole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi
poikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat
Helsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat
tuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi
ollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi
seminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on
joutunut 'hampuusiksi'."
Eräänä keväänä laittoi "herrasmies" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen,
jossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä
olevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta
pääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja
isä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti
pojallensa.
Matkarahat saatuansa vietti "herrasmies" iloista elämää niin kauan,
kunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu
neuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän
astuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi
hänelle illallisen -- ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli
nauttinut.
Seuraavana päivänä saapui "herrasmies" erääsen taloon, jossa
talonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta,
mutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön
talonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän
rahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.
Kotokaupunkiin päästyään oli "herrasmies" sangen kurjassa tilassa:
vaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita
tavaroita.
Tämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin
ennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta
ei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.
Vähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen
vähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei
enää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.
Olisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan "herrasmieheen" ja hänen
palajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous
paaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat.
Juomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.
Köyhyys ja puute pakoittivat "herrasmiehen" hankkimaan itselleen jotain
tointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja
ansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan
entistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet
vaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat
menivät kapakkaan.
Kerran kun "herrasmies" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja
toiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka
sanoi:
"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet
ensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella
hautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten
pilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt
ulos heti paikalla."
Tämän sanottuaan otti vieras "herrasmiestä" ryysyistä kiinni ja työnsi
hänet ovesta ulos kadulle.
Tämän tapauksen perästä matkusti "herrasmies" läänin pääkaupunkiin ja
päätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän
ensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte
pääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät.
Senjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja
alkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä
omaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen
ihmisen.
Mutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta
kauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei
"herrasmies" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.
Näihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä
aamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui
salaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin,
käänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun
minkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä
tiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen
me tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.
Samalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui
"herrasmieskin" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa,
jossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli
kaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi
"herrasmies" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi
maantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat
huomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi
ruumiin leikkuuhuoneeseen.
Kun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä,
niin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä
lemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi
vihoissaan:
"Ähä, sen lalli, saitkos kerrankin viinaa kyläksesi!"
Kun vanha rovasti sai kuulla "herrasmiehen" surullisen lopun, sanoi
hän:
"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on
täydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa,
katsokoon, ett'ei hän lankea."