Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin
mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:
"Mitäs Roosa-neidille arvotaan?"
Jospa vaikka arpoisi: "minkälaisen miehen mahtanen saada?" vastasi
Roosa ja heitti nappulat.
Vastaukseksi tuli: "Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja
silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen."
Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat
paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja
siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.
Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa
illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.
Illallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:
"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi
olla tuvassa?"
"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen
täällä", vastasi Juhana.
"Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?" kysyi rouva.
"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä", vastasi sisäpiika
Mari.
"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä", sanoi
rouva. "Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän
aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä
Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan
lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot
tilan hänelle tuohon rahille."
Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti
kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään
viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin
kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän
uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.
"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria", sanoi kyökki-Eeva.
"Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi
toruttu."
"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä
toria saatte", vastasi Juhana alakuloisesti.
"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä
maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään", virkkoi Mari vähän
vihaisesti. "Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi
ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi
jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri."
"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko", sanoi Miina. "Rämpättäähän
tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se
tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka
siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää,
kun pääsi siltavoudiksi."
"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin
Juhanaa puolustat", vastasi Mari pilkallisesti.
"Se on asia, joka ei kuulu tähän", sanoi Miina ja meni kammariin.
"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin
ennenkin", virkkoi Mari.
"Eihän se raukka hirveä", tokasi siihen Eeva.
"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos
kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi
ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän
vastukkeeksi." --
"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa", pyysi Miina, joka oli tullut
takaisin kyökkiin. "Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän
on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta."
"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen
makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat", sanoi Mari.
"Tämä menee jo liian pitkälle", vastasi Miina. "Minä kaipaan rouvalle."
"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme,
niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.
"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä
laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat
niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti
Juhanaa.
Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.
Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat
olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut
kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa
ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei
kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että
hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että
yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen
turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että
rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen
tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte
rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle
rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän
viimein.
Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin
akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.
"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei
kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen
ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei
uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi.
Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.
"Tuleehan sieltä kun tuleekin" -- ajatteli Juhana. -- "Kyökin akkuna on
varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee,
se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian
selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se
tulee minun luokseni."
Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko
ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan
perästä alkoi kuulua puheen supinaa.
"Aha" -- arveli Juhana -- "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on.
Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä
tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin
on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin
maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että
haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."
Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä
pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä
kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin
alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe
yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän
hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen
syliinsä ja hyväilivät.
Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa
nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään,
ett'ei äänensä olisi kuulunut.
"Sellaista se on niiden kummitusten laita", ajatteli Juhana itsekseen.
"Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan
pelätään." Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja
vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään
peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja
koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista
kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän
uudestaan.
Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään
erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain
semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos
olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän
puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.
Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli
siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.
Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa,
joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä
lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli "Ami" ja nosti siitä rähinän.
Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule
mitään vahinkoa.
Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen
painui koko asia.
Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui
kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon
katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun
vaan lujaa tahtoa ei puutu.
Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon
ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen
rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää.
Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen
vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.
Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi
tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina
niin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä
Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän,
katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että
tämän nenä alkoi juosta verta.
Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan
kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana
löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.
Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia
ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti
syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi
kamreeri:
"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa." Ja rauhan sitä
perin Juhana saikin sekä "imikoista" että kummituksista.