Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen
aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko
talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita
kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä
kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne
itkevät:
"Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan."
Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat
pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos,
vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman
palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla,
varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu
niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt
järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin
luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure,
eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.
Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa.
[Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen,
olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin
kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen
maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka
rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin
urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen
huoneeseen, jossa ruumis on.
Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut
aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei
hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se
vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy
jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä
se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen,
ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos
jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika
kahta kauheampi.
Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille
ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja
kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni
rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta
onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka
eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.
Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen
sai itsestään pelon katoamaan.
V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika
Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa,
jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän,
pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun
ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo
tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää
ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli
tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut
rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut
raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden
kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.
Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta
kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja
jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin
toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea
läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.
Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri
tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:
"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen
nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi
vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."
"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu
nuorukainen ja läksi samassa.
Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua
myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään
siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta
ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä
talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa
kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen,
mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.
Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi
lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.
"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä
isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja
purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset
rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän
pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.
"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan
vainaja omaan kammariinsa."
Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan
keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut
katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti
kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista
kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei
kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi
Juhana pois.
Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut
hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle
ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.
"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika
parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen
hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."
Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään,
rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan
kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus
seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki
ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta,
mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti.
Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.
Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän
säpsähti ja ajatteli itsekseen:
"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!"
Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne
vaskiastioita puhdistamaan.
Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki
läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä
lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan"
arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen
kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.
Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian
kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa
koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat
tullessaan.
"Mitäs Miinalle arvotaan?" kysyi Roosa-neiti naurussa suin
lapsenpiialta.
"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan",
vastasi Miina punastuen.
Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain
reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:
"Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!"
"Huono ennustus Miina raukalle", virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.
"Mitäs Juhanalle arvotaan?" kysyi Roosa.
Juhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:
"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan", viskaten samassa
arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:
"Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt."
"Vieläkö arvotaan mitä muuta?" kysyi Roosa.
Jos vielä arvottaisiin: "missä minä mahtanen kuolla?" vastasi Juhana.