Köyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia
nerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä,
josta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä
monellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi
vieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti
tavallisesti huo'aten virkkoi:
"Kavaluus ei ole viisaus ja petollisuus ei ole toimeliaisuus."
Eräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha,
meni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin
samassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan
talviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko
kyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.
Kun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa
minkä jaksoi:
"Simosetä,
älä jätä,
mull' on hätä:
jää on mätä!"
Simo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin
ja huusi Heikille:
"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen
nuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte
nuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle."
Heikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä
aikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja
pistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli
salkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran
huutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan
nuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka
Simosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen
ahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.
Tiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle,
hukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli
heikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin
palamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten
poikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki
vaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä
nauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.
Kun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet
kokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta.
Siksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli
pilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen
kotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän
ajan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.
Nyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. "Kun kuolleiden sanotaan
kummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja
peloittelen kyläläisiä aikalailla", tuumi ja saneli Heikki itsekseen,
ja niin hän tekikin.
Likinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi
sen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja
katseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen
Heikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin
katsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:
"Ai, ai, Hilkkosen Heikki on tuolla akkunassa!"
Kaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin
Heikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat
ennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.
Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja
juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja
luulivat kuolleen kummittelevan.
Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni
tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan,
sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti
siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt
muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.
Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti
perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos
yksinänsä.
"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin",
virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.
"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat",
sanoi talon emäntä.
Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset
kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat
häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.
"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon
miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.
"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli", sanoi Antin
vaimo.
Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi
viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis
vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin
nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti
olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän
narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta
tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä
oli todellisesti aivan elävänä.
"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä
tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät
laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti
miehellensä vakaisesti.
"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään",
vastasi isä. "Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on
asia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä
jotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en
kuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta."
"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan
puolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee
pahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka
vitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän
aikanansa sitä kurittaa", virkkoi äiti pahoilla mielin.
"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa
rankaise", päätti isä.
Tuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään,
vaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.
Seuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki
hukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa
mielihyvällä poikansa kepposista.
Kun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin
kujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:
"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut
ihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään
rankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo
julkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin
sinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä
ilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee.
Heikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi."
Tämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta
kylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä
nähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.
Kun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään
verukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä
kylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi
samalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin
lupasi Heikki parantaa itsensä.
Heikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään
suurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei
pahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.
Kahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun.
Siellä ei hän ollut ollenkaan "selvien kirjoissa." Sisältä hän tosin
osasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi
kuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla "ymmärryksen
perään", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän "puita
heiniä", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.
Tämä tietysti harmitti pappia ja hän sanoi vakaisesti Heikille:
"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella
minun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan
vastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat
käydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset."
Tämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin
ensi koululla ripille.
Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan
taloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo
päästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen
Heikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin
kanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja
sukkela kuin vedenkala.
Kanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis
näköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko
kaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä
syötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa
vieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne
lähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta
muuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän
juomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.
Pitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa
ja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien
syynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa
syömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki
Hilkkosen.
Kerran hyvällä tuulella ollessaan sanoi nimismies Kanalan isännälle:
"Kuules, hyvä ystävä, mitä minä olen tuuminut?"
"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän,
tuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia", vastasi
isäntä.
-- "Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta
ei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi
poika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä
virka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain
maksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia
vähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin
kaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla
sellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä,
pitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle
naulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus.
Siitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla
toimeen ilman kirjoituskonstia."
-- "Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin,
että meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku
muu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole
tohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään,
armollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet
tuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi,
niin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita."
-- "Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on
sellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei
hän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän
olisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole
hänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista
miestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo
siihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen
Laagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa
sinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi."
Tämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän
oli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se
menisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle.
Siksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:
"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan
asia ensin toimeen tulee."
"Ei, veli kulta, se niin saa olla", virkkoi nimismies, ja taputti
isäntää olkapäälle. "Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään
epärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi
lautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla
selvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos
lautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin
pukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni
mistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä
siinä ole mitään salaperäistä."
"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte", ehdotteli
isäntä. "'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä
lopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä
olen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä."
Lopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin
ystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen
rappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi
ohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies
pisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.
Seuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä,
joille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt
tahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:
"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen
virka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta
olla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa
sanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit
lautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä
oikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella
tekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei
heillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet
tarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin."
"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä
lautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata
ruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni", vastasi isäntä.
Tähän virkkoi emäntä kiivaasti:
"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne
eivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun
joku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et
käräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua
isännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä
sinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua
karahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi.
Eikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä
olisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin
tiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä
herrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä
laakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas
vallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka
antaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne
ketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan
kelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu
asia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin
vallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän
maailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta
kuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa
kuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia
sanottaisi lautamiehen emännäksi?"
"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin", sanoi
isäntä. "Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?"
"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä
saisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa
lautamiehen virkaan", vastasi Heikki.
"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni
ja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa", virkkoi
isäntä alakuloisesti.
"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun
luopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen,
talon vävynä, kuin lautamiehenäkin", sanoi Heikki.
"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen", huusi emäntä. "Minä olen
tähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman
myöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina
tyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna
perää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa
oritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat
nähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos
nyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?"
"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella
asiasta", sanoi isäntä tyynesti. "Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki
aikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?"
"Kyllähän siihen keinon keksimme", vastasi Heikki. "Minä hankin
kirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan
pyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa
vastaan."
Niin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein
kirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle,
joka sanoi:
"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt
pääset lautamieheksi."
Seuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen
ehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun
ilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan
kylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:
-- Sen se rikkaus ja herrojen tuttavuus vaikuttaa, että
"Tyhmätkin ne pääsee herroiksi
ja kihlakunnan lautamiehiksi:
kas se, se maa on onnellinen."
Muutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan,
poikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:
"Huomenna, kun minä palajan, niin varusta minulle orit ja sata ruplaa
rahaa."
"Hyvä on", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun
mokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata
ruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.
Huomenna tuli nimismies takaisin ja sanoi Kanalan isännälle:
"Annatko nyt oriin minulle, niinkuin puheemme oli?"
"Sanasta miestä ja sarvesta härkää", vastasi isäntä.
"Hyvä on, jos niin on", virkkoi nimismies. "Mutta meidän tulee kaikissa
asioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä
nyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä
annat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa
hieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan
sinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi
sanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä
myöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin
tavallinen hevoskauppa."
Isäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies
isännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty.
Harjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin
kerallaan ja niin se juttu päättyi.
Lautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta
lukua kuin ennen. Hän kulki kylillä "virkamatkoillaan". Isäntä renkien
kanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa
kaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian
hän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle
antanut.
Kylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä,
oppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin
salaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin
oudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että
oli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.
Nimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut
oikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän
ääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin
uutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.
Olipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy,
jonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi
pitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi
Mellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi
toisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen
Hilkkoselle, joka viran sai.
Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille
loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä
meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun
herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies
olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä
omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:
"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä."
Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja
sanoi ainoastaan:
"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle
ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne
tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen
enempää, sanonhan vaan:
"Sä olet köyhä kirjuri,
ja halpa ompi säätysi;
vaan ihminenhän siekin oisit,
jos vähemmän vaan viinaa joisit."
Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi
Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän
tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät
sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki
lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään
riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta
ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät
nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.
Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää
kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa
useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa
kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki
makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle,
mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei
sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä
tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.
Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa
samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki
menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän,
että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi,
eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi
luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan
huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä.
Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta
muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata
kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli
kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä
mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan
ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä
uskaltanut katsoa taaksensa.
Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon
vaimonsa sanoi:
"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä
kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja
sitte sinä olet hukassa."
Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä
oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat
halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:
"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden
lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan.
Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus
kumartelee."
Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli.
Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi
olleen pehkon juurella, seipään luona.
Nyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti
ja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta
tippaakaan väkijuomia.
Kerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki
Hilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:
"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin
sanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä
menetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän
sitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä
hitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun
tähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi."
Heikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti
päättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen
päiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi
ollut humalassa.
Kun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan
suinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui
rikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta
kun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin
yksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi "suureen
kouluun."
Jo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun
rehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole
Kalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos
mieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:
"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli,
mieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne
olevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi
alkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu
vaan virkamiehiä elättämään."