toistensa sukua, niissä ilmenee kaikissa eräänlainen jännitys,
jonka hyvin tunnemme, omalaatuinen tajunnantila. Sitäpaitsi ne ovat
erikoiset vielä sikäli, että esiintyvät aina silloin, kun meidän
tulee suorittaa teko, johon emme ole tottuneet. Mutta jos kerran
on niin laita, ei lauseparsi »tottua ponnistukseen» enempää kuin
»tahdon kasvattaminenkaan» ole niin helposti tajuttava kuin näyttää.
Ponnistukseen tottuminen voi niinmuodoin merkitä ainoastaan tottumista
siihen, mihin emme ole tottuneet. Onneksi ihminen tottuukin kaikkeen,
kuten kansojen viisaus sanoo. Hän tottuu tottumuksia välttämäänkin,
ja sekin on jälleen tottumus, harjoituksen nojalla saavutettu. Hän
tottuu matkustamaan, siirtymään majatalosta ja ilmanalasta toiseen,
tottuu saamaan yhä uusia vaikutelmia. Samassa mielessä voi sanoa,
että ihminen »tottuu ponnistukseen». Se käy päinsä, jos hän usein
suorittaa erilaisia ponnistuksia ja, se lisättäköön, niin erilaisilla
aloilla kuin suinkin mahdollista. Tottumus ponnistukseen — jos sanoihin
liitetään jonkinlainen määrätty merkitys — on yritteliäisyyden
läheinen sukulainen. Se edellyttää, että ihmisen aloitekyky on aina
valveilla, valmiina sopeutumaan kaikkeen mahdollisesti esiintyvään
uuteen. Mutta aloitekin menettää tottumukseksi muuttuessaan yhä enemmän
ponnistuksenomaista luonnettaan. Ja arvaamatonta asiaa, jota ihminen
väijyen odottaa, ei oikeastaan käy enää odottamattomaksi nimittäminen.
* * * * *
Menettelisi niinmuodoin sangen mielivaltaisesti, jos suosittelisi
erikoisia harjoituksia ponnistuksen kasvattamista varten. Voi
ainoastaan sanoa, että ruumiinharjoitukset tarjoavat siinä suhteessa
lujan pohjan. Lihasponnistus on kaiken ponnistuksen perikuva, ja
tarkkaavaisuus saa sekin — kuten Ribot on osoittanut — aikaan
lihastyötä. Ruumiillinen harjoitus tosin harjoittaa ainoastaan
määrättyjä lihaksia; urheilijain ei tarvitse välttämättä harjoittaa
kaikkia ruumiinosiaan, muutamat niistä ovat toisinaan kerrassaan
surkastuneet, ja heidän älynsä on usein vieläkin surkastuneempi. Siitä
selviää, ettei sellaisissa tapauksissa ole läheskään aina kysymyksessä
kasvattaminen »ponnistukseen yleensä». On kuitenkin helppo havaita,
että lihasharjoitus on valmistuksena toisiin; tulee vain ne suorittaa
toinen toisensa jälkeen eikä erikoistua — kuten atleetit — pieneen
määrään liikkeitä, jotka pian muuttuvat tavallaan loismaisiksi.
Sopusointuinen »ruumiillinen kulttuuri» on epäilemättä samalla
hyvää kasvatusta ponnistukseen, ja spartalaiset menettelivät oikein
pyrkiessään voimistuttamaan sielua karkaisemalla ruumista.
Kristillinen keskiaika, joka järjestelmällisesti halveksi ruumista,
jätti pakostakin rappeutumaan kaikki sellaiset menetelmät. Tullessaan
uudella ajalla jälleen käytäntöön ne näyttivät aluksi suurelta
uutuudelta, ja Locke, joka uskaltaa aloittaa kasvatusopillisen
tutkimuksensa käsittelemällä niitä, katsoo tarpeelliseksi menettelyään
puolustaa: hän näet pitää ruumiin karaisemista tarmokkuuteen
kasvattamisen olennaisena puolena. Rousseau oivalsi täysin tämän
ajatuksen arvon:
»Ruumiin tulee olla voimakas voidakseen totella sielua», sanoo hän;
»hyvän palvelijan tulee olla roteva. Minä tiedän, että kohtuuttomuus
kiihoittaa intohimoja ja riuduttaa vähitellen ruumistakin:
lihankidutus ja paastoaminen saa usein aikaan saman vaikutuksen
vastakkaisesta syystä. Mitä heikompi ruumis on, sitä käskevämpi; mitä
voimakkaampi, sitä tottelevampi. Kaikki aistilliset intohimot asustavat
veltostuneessa ruumiissa ja kiihtyvät sitä enemmän, mitä vähemmän
kykenevät sitä tyydyttämään.»[31]
Ei ole syytä enää erinomaisesti korostaa »ruumiillisen kulttuurin»
arvoa, sillä se on saanut elämässämme varman (ja usein liioitellunkin)
aseman. On vain lisättävä, että jos tahtoo saada tästä »kulttuurista»
täyttä hyötyä henkiselle tarmolle, ei ole hyvä sitä harjoittaa
liiallisen nykyaikaisen mukavuuden piirissä, ylen turvallisesti
ja veltosti. Tässäkin on asian suorittamistapa erittäin tärkeä.
Baden-Powellin erikoinen ansio on siinä, että hän on keksinyt oikean
tavan; »partiolaisliikkeen» alullepaneminen on tosiaankin suuri
kasvatuksellinen saavutus. Puhumattakaan yhteishengen viljelemisestä
kehittelee »scoutismi» lihasten ohella vielä kestävyyttäkin,
askarruttaa ja ohjaa lapsen taisteluhalua ja ylläpitää aloitehenkeä,
jonka ylempänä totesimme ponnistuksen toiseksi ilmenemismuodoksi.
Lyhyesti sanoen: se yhdistää yhteen ainoaan elävään toimintaan useita
tarmon tärkeimpiä tekijöitä.
* * * * *
Ei saa kumminkaan unohtaa, että kaikenlaisen ponnistuksen kasvattaminen
merkitsee ponnistuksen vähentämistä tottumuksen avulla. Se on
valmennusta, treenausta, harjaannuttamista. Älykkään harjaannuttamisen
olennaisena piirteenä on, että se jakaa tehtävää ja lisää vaatimuksia
vähitellen. Asian oleellisen puolen on lausunut ja lausunut hyvin
Benoist-Hanappier:
»Hajoita ja hallitse. Olkoon se sinunkin vaalilauseesi, sinun, joka
pyrit itseäsi kasvattamaan. Sinulla on paljon vihollisia, niitä on
ulkopuolellasi, lähimmässä ympäristössäsi, ja vielä paljon enemmän
ja peloittavampia omassa itsessäsi. Toisaalta ovat nämä sisäiset
viholliset suoranaisemmin ja tehokkaammin tahtosi saavutettavissa.
Sinun ei pidä toivoa voivasi suoriutua niistä kaikista kerrallaan ja
muuttua tästä päivästä huomiseen siirryttäessä uudeksi ihmiseksi. Malta
mielesi ja käy niitä ahdistamaan kutakin vuorollaan.
Älä unohda sitäkään, että on hyvä vahvistaa tahtoasi pienillä
jokapäiväisillä harjoituksilla, ennenkuin ryhdyt vaikeisiin ja
pitkäaikaisiin tehtäviin. Jos tekee mielesi polttaa savuke, niin päätä
se polttaa vasta puolen tunnin kuluttua. Ja noudata päätöstäsi. Älä
yritä päästä etenemään ylen nopeasti. Älä sano: minä odotan kaksi
tuntia. Jos niin teet, joudut kiusaukseen sytyttää savukkeesi jo ennen
kahden tunnin kulumista. Sellainen tappio lannistaisi rohkeuttasi,
saisi sinut epäilemään itseäsi, menettämään aluetta, jonka olet jo
valloittanut. Älä jäljittele niitä, jotka muka marssiin treenautuen
suorittavat kaksinkertaisia päivämarsseja ja saapuvat päämääräänsä
uupuneina. Sellainen menettely muodostaa ilmeisen vastakohdan oikealle
harjoittautumiselle, joka edellyttää, että kuljetaan väsymättä yhä
pitempiä matkoja.
On vielä tärkeätä, ettet taistele tuulimyllyjä vastaan. Tarkoitan,
ettei harjoituksesi tule olla hyödyllinen ainoastaan harjoituksena,
vaan että sen tulee samalla palvella jotakin käytännöllistä
tarkoitusta; se ei silti vaadi suurempaa ponnistusta. On parempi
karaista lihaksiaan peltotöissä tai halkoja sahaamalla kuin punttien
ja Sandow’n harjoitusten avulla. On parempi, jos lapsi oppii oikein-
tai kaunokirjoitusta jäljentämällä »Cherbourg on sotasatama» tai
»ilman muodostavat happi ja typpi» kuin jäljentämällä seuraavanlaisia
lauseita: »Jumala on hyvä, tämä kukka on punainen, naapurin koira on
kuollut.»
Vielä eräs seikka: sinun tahtosi tulee ennen kaikkea noudattaa
Napoleonin taktiikkaa!»[32]
* * * * *
Ponnistuksen psykologian tulee olla rohkeuden psykologiankin pohjana.
Kummassakin tapauksessa kohtaamme saman vaikeuden. Tässä muistuu
jälleen mieleeni eräs Benoist-Hanappier’n kirjoittama sivu. Se esittää
kursailematta ja sykähdyttävällä tavalla kysymyksen, jota tulee hyvin
pohtia, jos tahtoo kehitellä jonkinlaisen rohkeusteorian.
»Rohkeuttako vai pelkuruutta? Ajatellaan, sanotaan: jos sellainen
tai sellainen onnettomuus, jota olen aina pelännyt enemmän kuin
mitään muuta, minua joskus kohtaisi, en kykenisi sitä sietämään,
en jaksaisi edes valittaa, vaan kuolisin epätoivoon tai surmaisin
itseni. Älkää sanoko niin! Voi tulla päivä, jona juuri se onnettomuus
iskee teihin salamana. Te huudatte Jumalaa avuksenne, ja asia on
niin sydäntäkalvava, niin surullinen, niin armottomasti murskaava,
niin uskomattoman ilmeinen, että ensi hetkenä tuntuu kuin olisitte
suunniltanne, melkeinpä mieletönkin, ettekä tahdo, ette voi uskoa
sitä todeksi. Ensi hämmästyksen hälvettyä kuitenkin siihen vähitellen
sopeudutte, terästätte itsenne, yritätte pitää puolenne. Te sepitätte
perusteita voidaksenne kaikesta huolimatta jäädä elämään, keksitte
puolusteluja ja lieventäviä asianhaaroja. Niin, taakkanne painon alla,
kalpeina ja vapisten, horjuen ja huokaillen, mutta kaikin puolin
alistuneina, tyydytte olemisen yhä raskaampaan ikeeseen, tahdotte elää
vielä, maksoi mitä maksoi, ja lähdette jälleen matkaan. Rohkeuttako vai
pelkuruutta?»[33]
Omituinen kysymys. Mutta omituisinta se, että meillä tosiaankin
on oikeus se itsellemme esittää ja epäröidä vastatessamme. Onhan
asia yleensä niin, että jotakin esinettä katsellessamme voimme olla
epävarmat sen vivahduksista; mutta missään tapauksessa ei herää
kysymys, onko se musta vai valkoinen. Rohkeuden laita on toisin, ja
lainaamallamme sivulla mainittu esimerkki ei ole suinkaan mikään
poikkeus. On olemassa useita tapauksia, joissa on esitettävä sama
kysymys, vieläpä pakostakin, ja johdutaan toisinaan kiivaisiin
kiistoihin.
Kaksintaisteluun haastettu kieltäytyy. Onko se kuolemanpelkoa vai
yleistä mielipidettä uhmaavaa rohkeutta? Ihminen tekee itsemurhan.
Onko hän rohkea uskaltaessaan ¹ kuolla vai pelkuri pelätessään jäädä
elämään? Kuinka monet kerrat olemmekaan sodan kestäessä kuulleet
sellaisia kiistoja! Eräs kenraali ampui itsensä, koska ei tahtonut
luovuttaa linnoitusta viholliselle. Toisinaan taas herättivät
vieläkin kiihkeämpää väittelyä niinsanotut »conscientious objectors»,
jotka omantuntonsa nimessä kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Heidän
menettelynsä oli toisten mielestä kaikkein häpeällisintä pelkuruutta,
toisten mielestä mitä harvinaisinta sankaruutta.
Sellaiset tapaukset ovat erittäin opettavaisia. Erilaiset moraaliset
vakaumuksemme eivät riitä selittämään vastauksiemme erilaisuutta.
Sellainen ristiriitaisuus osoittaa ennen kaikkea, ettei rohkeutta voida
arvioida ulkokohtaisesti, koska se ei sisälly tekoon; sama teko voi
toisen suorittamana ilmaista rohkeutta, toisen suorittamana sitävastoin
pelkuruutta. Rohkeuden määränä näet on sisäisen ponnistuksemme
määrä. Rohkeus edellyttää vaikeata sisäistä taistelua, ja sitä
pidetään erinomaisen ansiollisena juuri siitä syystä, että se on
vaikea. Ponnistus ei kumminkaan ole minkään teon erioikeus. Tiedämme
päinvastoin, että jokainen teko vaatii meiltä melkoista ponnistusta,
ellemme ole siihen tottuneet; sen muututtua meille erinomaisen
tutuksi tarvitaan ponnistusta pikemmin siitä pidättymiseen. Mikään
tekomme, mikään »suhtautumisemme» ei siis ole sinänsä rohkea; se on
rohkea sikäli kuin sen suorittaminen on vaatinut sisäisten estojen
voittamista, ja sen seikan arvosteleminen edellyttää teon suorittajan
»nahoissa» olemista.
Rohkeutta — samoinkuin tahdon kasvattamista — koskevat teoriat
harhaantuvat usein esineestään, koska tässä, samoinkuin ponnistuksen
ongelmassa, jätetään huomioonottamatta asian luonnosta johtuva
rohkeuden erikoinen asema. Sellaiset teoreetikot eivät oivalla
rohkean toiminnan erikoista laatua; parhaassa tapauksessa he
sekoittavat toisiinsa sen ja itsehillinnän, ollenkaan havaitsematta,
että viimeksimainittu merkitsee vakautettua valloitusta, rohkeus
sitävastoin äskeisimpänä hetkenä saavutettua voittoa, jossa vielä
hehkuu taistelun kuumuus. Sama perusvirhe ilmenee mitä erilaisimpien
ajattelijoiden esityksissä ja lääkärien samoinkuin filosofienkin
teorioissa. Huot ja Voivenel määrittelevät rohkeuden tilaksi, jossa
itsekkään itsesäilytysvietin vastapainona toimii sosiaalinen vaisto,
tai asettavat rohkeuden äkkinäisen virikkeen vastakohdaksi,[34] ja
kaikki tuo on kaunista ja hyvää, mutta sitä voitaisiin melkein yhtä
hyvin käyttää henkisen voiman, jopa siveellisen teonkin määritelmänä.
Samanlainen muistutus voidaan kohdistaa Emersoniin (joka muuten on
erittäin selvänäköinen kaikissa sisäistä tarmoa koskevissa asioissa),
kun hän nimittää rohkeaksi sitä, joka on kohtaamansa ongelman tasalla.
Parempi olisi sanoa rohkeaksi sitä, joka ei ole sellaisen ongelman
tasalla, mutta kohoo niin korkealle yhtäkkiä, tarmon ihmeen avulla. Me
tarvitsemme rohkeutta, mikäli ruumiimme ja sielumme ei ole sopeutunut
suoritettavaan tekoon. Se on meitä teostamme erottavan matkan mitta.
Ei siis voi oikeastaan puhtia rohkeuden kasvattamisesta. Rohkeuden
laita on samoin kuin ponnistuksen. Sen harjoittaminen merkitsee
sen hyödyttömäksi tekemistä. Jos sopeudumme tekoihimme, kohoamme
harjoituksen nojalla tehtäviemme tasalle, emme enää tarvitse rohkeutta
niitä suorittaessamme. Samoinkuin harjoitus voi kiihkeä intohimokin
tehdä meidät kykeneviksi yli-inhimillisiin tekoihin, jotka eivät
silloin ole enää rohkeuden tekoja, itsensä voittamista, koska tunnemme
vastustamattoman voiman itseämme niihin ajavan — mikä ei suinkaan
vähennä niiden arvoa. Tiedämmehän, millaisia ihmeitä saa aikaan äidin
vaisto ja millainen haltioituminen elähdyttää marttyyrejä.
Ihminen ei kumminkaan kykene aina toimimaan sellaisen hehkun
vallitessa, ja kaikkiin tekoihin varautuminen on kärsivällisestä ja
vääjäämättömästä harjoituksestakin huolimatta mahdotonta. Olemme
sanoneet, että odottamaton asia aina vaatii meiltä ponnistusta; sopii
lisätä, että se vetoo rohkeuteemmekin. Mitä syvemmin käsitämme,
että elämä on ylen runsas, taaja, ennalta-arvaamaton, sitä paremmin
oivallamme tarvitsevamme rohkeutta aina, kaikkein rauhallisimmassakin
olokehässä. »Kuinka köyhä onkaan elämänkäsityksemme», sanoi Jaurès,
»jos luulottelemme, ettei ihmisille sotien loputtua tarjoudu
tilaisuutta harjoittamaan ja koettelemaan rohkeuttansa!»
»Rohkeuden harjoittaminen», samoinkuin »ponnistuksen harjoittaminen»,
on sinänsä sekaannusta aiheuttava sanayhdistelmä, mutta nyt tiedämme,
kuinka se on ymmärrettävä. Rohkeus on aina vallankaappaus, hetken
innoitus, _fiat lux_. Sen harjoittaminen merkitsee, että totumme
arvaamattomaan, aavistamme aavistamattoman, että pysyttelemme sisäisen
väijynnän tilassa ja vainuamme vaaraa ja ettemme, jos niin saa sanoa,
tunne oloamme ylen kotoiseksi hienostuneen sivilisatiomme kehässä.
* * * * *
Alinomainen harjoitus on »tahdon kasvattamisen» tärkein periaate. Sen
nojalla toimintamme muuttuu miehekkään jänteväksi ja notkeaksi kuin
voimistelijan harjoitettu lihas. Itseään vallitseva voima näet on norja
ja malttavainen. Se ei syöksy sokeasti päin estettä kimmahtaakseen
uupuneena siitä takaisin. Se tietää määränsä, mutta säilyttää samalla
jäntevyytensä niinkuin kreikkalaisen veistokuvan selvä ja tiukka viiva.
VIII
PERSOONALLINEN VAIKUTUS.
Kun sanotaan, että henkilö on voimakas, sanan fyysillisessä
merkityksessä, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta, että
hänellä on lujarakenteinen ruumis, jota ei sairaus hevin kukista ja
joka todennäköisesti saavuttaa korkean iän, toisaalta taas ajatellaan
voimaa, joka ilmenee taistelussa vihollisia vastaan, puun kaatamisessa
tai vihollisen lyömisessä. Edellisessä tapauksessa on kysymyksessä
säilyttävä, jälkimmäisessä avartava voima. Varmaa kuitenkin on, että
jälkimmäinen on edellisen luonnollinen seuraus.
Samoin puhutaan henkisestä voimasta tarkoittaen itsensähillitsemistä;
mutta siinäkin tapauksessa, että persoonallisuuden säteily elähdyttää
tai tempaa mukaansa toisia, puhutaan henkisestä voimasta. Tässä
näyttävät olevan kysymyksessä aivan erilaiset asiat; mutta mahdollista
on, etteivät ne ole niinkään erilaiset kuin näyttää, vaan että kielen
niille antama yhteinen nimi osuu oikeaan. Tarkastamme nyt lähemmin
persoonallista vaikutusta.
* * * * *
Heti aluksi tarjoutuu pohdittavaksi mielenkiintoinen kysymys. Olemme
havainneet, että henkinen tarmo ja hermotarmo liittyvät kiinteästi
toisiinsa. Kyetessään vallitsemaan itseään, saattamaan sisäiset
voimansa sopusointuun, ihminen osoittaa hermotarmoa. Niinmuodoin
sopii kysyä: Kun henkilö muuttuu ihan itsestään johtajaksi, johon
toiset mielellään liittyvät ryhmänä tai kokonaisena kansakuntanakin,
niin eikö se edellytä, että hänestä säteilee hermovoimaa, vieläpä
sanan aineellisessa merkityksessä? Sellainen otaksuma koskee
niinsanottua »animaalista magnetismia», jonka mukaan hermovoima —
sitä mainitaan toisinaan myös verrattain vanhanaikaisella »fluidumin»
nimellä — voi siirtyä henkilöstä toiseen; niinmuodoin kykenisivät
ensinmainitun aivot, joskin heikommin, johtamaan toisia samoinkuin
omiansa. Tämän otaksuman mukaan on luonnollinen synnynnäinen johtaja,
vaikutusvaltainen henkilö, leader, vain »magneettinen ihminen».
Tyydymme tässä pelkkään kysymyksen esittämiseen, sillä sen lähempi
pohtiminen edellyttää ennen kaikkea, että sellainen magnetismi
tunnustetaan kiistämättömäksi tosiasiaksi; mutta sellaista
yksimielisyyttä ei ole vielä lähimainkaan saavutettu. Persoonallisen
vaikutuksen fysiologisia perustuksia koskevat ennenaikaiset väitteet
toisivat asiaan vain näennäistä varmuutta, ja asiain nykyisellä
kannalla ollen on viisaampaa tyytyä tarkastelemaan ongelmaa ainoastaan
sen psykologiselta puolelta. Siinä on välittömin, parhaiten havaittava
ja konkreettisin tosiasia.
* * * * *
Tässä on kuitenkin torjuttava kaksi väärinkäsitystä.
Toinen on siinä, että pidetään persoonallista vaikutusta toisaalta
arvovaltaisena toimintana, toisaalta sellaisen toiminnan herättämänä
pelkona. Sellaista pakkovaltaa on kieltämättä olemassa, mutta se
on varsin tilapäistä ja lepää heikoilla perustuksilla. Arvovalta,
jota pakosta suostumme tottelemaan, voi ohjata toimiamme, mutta
ei sydäntämme; teot, jotka eivät kumpua sisäisestä elämästämme,
ovat mekaanisia eleitä eivätkä ole paljoa arvokkaampia kuin
heijastusliikkeet. Ken luulottelee siten johtavansa ihmisiä,
liikuttelee itse asiassa vain marionetteja, itse ihminen jää häneltä
tavoittamatta. Sellainen vallitseminen on äärimmäisen pintapuolista.
Siihen alistuva henkilö odottaa vain soveliasta tilaisuutta siitä
vapautuakseen, ja mitä ankarampi ies, sitä kiihkeämpi kapina.
Toinen erehdys, jota ovat levittäneet varsinkin amerikkalaiset
yleistajuiset esitykset, on siinä, että kuvitellaan persoonallinen
vaikutus ulkonaisten seikkojen aikaansaamaksi. Vakuutetaan, että
ulkomuodon tulee olla miellyttävä, sanotaan, että on hyvä, jos ihminen
voi vaikuttaa toisiin jo suurella koollaan. Sitäpaitsi on otettava
taide luonnon avuksi ja suostuttava tarvittaessa liehittelemäänkin.
Samalla kuitenkin huomautetaan, että liehittely on vain hätävara;
tärkein keino on siinä, että heitetään ihmisten silmiin hiekkaa,
vieläpä sangen karkeatakin hiekkaa, sillä niiden ylensivistyneiden
silmät, joille sellaiset neuvot ovat tarkoitetut, eivät varmaankaan
ole kovin tarkkanäköiset. Yksinomaan liike-elämään perustuvan
sivistyksen koneisto on varmaan vaikuttanut perinpohjin tylsentävästi,
koska sellaisia oppeja ei sivuuteta vain olkapäitä kohauttamalla.
Tässäkin koskettavat äärimmäisyydet toisiaan, ja käytetyt välineet
muistuttavat villien värillisiä sulkia ja karkeita lasihelmiä. Se on
bluffin uskontoa. Sen julistajien muotokuvat nähdään vanhan ja uuden
maailman suurten jokapäiväisten sanomalehtien ilmoitusosastossa, ja he
vakuuttavat meille, että heidän kultainen vasikkansa, jos se yleisesti
hyväksyttäisiin, saisi aikaan kumouksen ihmiskunnan siveellisten
käsitysten alueella. Uskon sen mielelläni, uskonpa sen jo tehneenkin
kumoavaa työtänsä, mutta en katso olevan syytä siitä iloita.
Bluffi kieltämättä menestyy. Kukapa uskaltaisi asiaa epäillä
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla? Mutta mitä merkitsee sen
menestyminen? Sen laita on suunnilleen samoin kuin pelkoa herättävän
pakkovallan; se on yhtä pinnallinen ja hauras, ehkäpä enemmänkin.
Ihminen näet suostuu helpommin tottelemaan kuin joutumaan petetyksi.
Bluffin avulla voi helposti vaikuttaa henkilöön, joka ei bluffin
käyttäjää tunne tai jonka kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan tuokion
aika. Jos sitävastoin keskustelu jatkuu tunnin ajan, niin asia on jo
hankalampi; silloin alkaa julkipuoli rapistua niinkuin ihomaali sulaa
auringossa. Silloin havaitaan todellinen tai kuvallinen, mutta joka
tapauksessa kasvoihin kuulumaton väri inhoittavaksi naurettavuuden
lähteeksi.
Jokainen, jossa on hiukankin psykologia, havaitsee heti bluffin,
vainuaa sen etovan tuoksun. Silloin sen käyttelijä karkoittaa meidät
luotaan eikä suinkaan vedä puoleensa. Silloin arvostellaan väärin
hänessä mahdollisesti piilevää todellisen arvon hiventäkin.
Jos pyritte hipomaan vain olioiden pintaa, kullan ja kunnian kilinää
ja sellaisia inhimillisiä suhteita, jotka eivät koske syvempään
kuin mainittu kymmenen minuuttia kestävä keskustelu, niin uusi
uskonto on teille sovelias. Mutta silloin teidän tulee tietää, että
liikutte kaikkein tyhjimmän näennäisyyden piirissä ja että sellainen
vaikutuskin on pelkkää näennäisyyttä. Mahdollista, että pääsette siten
hallitsijaksi varjojen valtakuntaan. Mutta Homeros sanoo, että on
parempi olla koira elävien kartanoissa kuin kuningas varjojen mailla.
Luonnon lahjoittama miellyttävä ulkomuoto kieltämättä edistää
vaikutustamme, mutta ei kumminkaan ole sen olennainen edellytys.
Napoleon oli varreltansa vähäinen ja vaikka ei ollutkaan muotopuoli,
antoi kuitenkin pilapiirtäjille aihetta ivailuun. Kaksi Ranskan
vallankumouksen vaikutusvaltaisinta miestä, Mirabeau ja Danton, olivat
suorastaan rumat; Sokrateen rumuus on jäänyt sananparreksi; Tolstoi ei
ollut kaunis.
On kuitenkin olemassa eräitä ruumiillisia ominaisuuksia, jotka
näyttävät mitä kiinteimmin liittyvän persoonalliseen vaikutukseen.
Mutta jos asiaa tarkemmin tutkimme, niin havaitsemme, että sellaiset
ominaisuudet vaikuttavat meihin, koska pidämme niitä eräiden henkisten
ominaisuuksien vertauskuvina. Sellainen tekijä on silmä, joka uskaltaa
katsella suoraan, kiinteästi, vilpittömästi ja ilman julkeutta. Samoin
ääni. Ihmiselle ei tietenkään ole aina suotu sellaista katsetta
ja ääntä kuin hän haluaa, eipä edes aina sellaistakaan kuin hän
ansaitsisi. Epävarma, laahustava, yksitoikkoinen ääni ilmaisee joka
tapauksessa epävakaista ja keskinkertaista ajattelua. Änkyttäminen
osoittaa, ettei henki vallitse itseänsä; se ilmaisee taipumusta
arkuuteen ja pelonpuuskiin. Pälyilevä katse ilmaisee samanlaista
taipumusta, mikäli se ei ole vilpillisyyden merkkinä. Kaikki ne
ryhdissä, katseessa, äänessä ilmenevät seikat, jotka meistä tuntuvat
persoonallisen vaikutuksen voittamattomilta esteiltä, me selitämme
vaistomaisesti joko teeskentelyn tai sisäisen heikkouden merkeiksi.
Niin olemme tahtomattamme joutuneet persoonallisen vaikutuksen
ruumiillisia edellytyksiä tutkiessamme käsittelemään sen psykologisia
ehtoja: todellista etevämmyyttä, vilpittömyyttä ja vihdoin ja ennen
kaikkea itsehillintää. Lähtökohtanamme ollut otaksuma osoittautuu
siis oikeaksi; kieli oli oikeassa nimittäessään itsehillintää ja
toisiin kohdistuvaa vaikutusta kumpaakin »henkiseksi voimaksi»;
jälkimmäinen on tosiaankin toisen aikaansaama seuraus. Toisin sanoen:
molemmat riippuvat meistä itsestämme. On kuitenkin mahdollista, että
»magnetismin» puolustajien suuntaa noudattaen keksitään toistaiseksi
tuntemattomia persoonallisen vaikutuksen fysiologisia edellytyksiä,
mutta varmaa on, että kysymys on laadultaan lähinnä psyykillinen ja
että tämä psyykillinen puoli on meidän voimamme. Trine sanoo: »En
ole milloinkaan nähnyt pelokkaasti, kielteisesti, kriitillisesti,
itsekkäästi ajattelevan ihmisen kykenevän miellyttävästi harjoittamaan
sitä, mitä nimitämme persoonalliseksi magnetismiksi».