pieniä kiviä vapautuakseen änkytysviastaan. Me voimme vaikuttaa
eleihimme, katseeseemme ja ääneemme sinänsä, mutta siitä ei ole suurta
apua, jos siten vain omaksumme puuttuvien ominaisuuksien naamion.
Sellainenkin teeskentely havaitaan teeskentelyksi, ja jo ylempänä
mainittiin, mitä tulee ajatella etevämmyydestä, joka perustuu pelkkään
näennäisyyteen. Napoleon on opiskellut Talman johdolla, mutta ellei
hänessä olisi ollut hämmästyttävää henkistä voimaansa, ei parhaankaan
traagillisen näyttelijän taito olisi voinut siinä auttaa.
Tärkeä on olemus eikä näennäisyys. Jos olemus on, niin vaikutus
säteilee siitä itsestään; se voi tapahtua huomaamatta, mutta samalla
syvällisesti. Ihminen, jossa asuu voimakas persoonallisuus, jossa
on todellista henkistä voimaa, säteilee sitä ympärilleen alinomaa,
ja sen kokee jokainen, joka tulee hänen läheisyyteensä. Silloin ei
haittaa, vaikka hänen toimintansa ei tapahtuisikaan siinä olokehässä,
joka on hänen kunnianhimonsa varsinaisena esineenä. En tiedä, onko
kukaan lausunut asiaa vaikuttavammin kuin Benoist-Hanappier kirjassa,
josta olemme jo ylempänä lainanneet kappaleita ja johon hän keräsi
ennenaikaisen ja aavistamansa kuoleman aattona kaikkein salatuimmat
mietteensä:
»Olitpa kuka hyvänsä, näyttipä asemasi kuinka keskinkertaiselta ja
halvalta tahansa ja otaksuitpa suorittaneesi kuinka vähän hyvänsä, älä
kumminkaan ehdätä sanomaan: 'Mitä hyötyä on koko elämästäni?’
Älä ehdätä sanomaan: 'Kuinka vähäpätöinen onkaan saavutukseni ja kuinka
suurenmoiseksi olin sen haaveksinut!’ Ero voi olla pienempi kuin
luuletkaan.
Sinä valitat hukkaanmennyttä elämääsi, lukemattomia voimia, jotka
sinussa itsessäsi liikkuvat, mutta jäävät osalta käyttämättä, koska
ruumiisi on kehno juhta, vikuroi tai uupuu. Siihen kytkettynä et
uskalla lähteä kilpakentälle, syöksyä taistelun temmellykseen.
Mieltäsi kalvaa kärsimättömyys ja harmi, kun näet toisten, huonompien
ratsumiesten, mutta parempien ratsujen selässä istuvien, taistelevan ja
voittavan eturiveissä, kunniakkaimmalla sijalla.
Sinä olisit voinut, sinusta olisi pitänytkin tulla suuri runoilija,
suuri puhuja, suuri aatteiden ja ihmisjoukkojen liikuttaja, 'arvojen
luoja’. Sinun täytyy jäädä varjoon, koska sallimus soi sinulle, hyvälle
ratsumiehelle, kehnon luuskan.
Ole rauhallinen! On olemassa useita toimintatapoja ja useanlaista
olemassaolon oikeutusta. Kaikkein pienin tekijä voi saada aikaan
odottamattoman tuloksen, jos sen lisää monikertaiseksi ylväs, ylpeä
tahto. Jos olet aito ihminen, jos sielusi metalli on puhdasta, niin
olosi täällä ei voi jäädä huomaamatta, se ei voi olla tehoton... Älä
unohda, että vaikutat tietämättäsi, tahtomattasi puheellasi, eleilläsi,
hymylläsi, vaikenemisellasi, koko minuudellasi niihin, jotka tulevat
lähellesi.
Jos kohtalosi ja toimesi saattaa sinut kosketuksiin lukuisain
henkilöiden kanssa, varsinkin nuorison ja erikoisesti lasten kanssa,
niin voit tuottaa paljon hyvää pelkän kosketuksiinjoutumisen,
'endosmoosin' avulla, ollenkaan ponnistelematta, vain olemalla oma
itsesi ja säilymällä omana itsenäsi kaikissa olosuhteissa.»[35]
Benoist-Hanappier, joka oli opettajani Nancyn yliopistossa, vaikutti
itse sellaisen säteilyn avulla. Perustuiko hänen »henkisen osmoosin»
nimellä mainitsemansa tosiasian analysoiminen omiin kokemuksiin? Joka
tapauksessa on hänen kuvauksensa oivallinen. Hän arvaa erittäinkin sen
salatajuisen laadun ja käsittää, että tahdon vaikutus voi pikemmin
ehkäistä sellaista spontaanista tapahtumaa, kuten yleensäkin sattuu,
kun joudumme tekemisiin salatajuisten voimien kanssa (autosuggestion
tutkiminen on jo aikoja sitten asian meille varmasti selvittänyt).
»Me emme suinkaan vaikuta yksinomaan sanoillamme ja esimerkillämme.
Yksilöisyytemme vaikuttaa sinänsä ja yksinään yhtä epäämättömästi kuin
salaperäisestikin. Kahden inhimillisen olennon joutuessa kosketuksiin
syntyy ilmiö, joka on verrattavissa fysiikantutkijain osmoosiksi
nimittämään tapahtumaan... Opettajan ja oppilaiden välille muodostuva
kiinteä side ei johdu niinkään itse opetuksesta kuin opettavan
persoonallisuudesta.
Tee itsesi voimakkaaksi, tee itsesi yhä paremmaksi ja salli sitten
yksilöisyytesi säteillä ympäristöösi. Se luo toisiin omaa hyvyyttänsä
ja voimaansa. Pyrkimättäsi ja tahtomattasi olet silloin kasvattaja ja
hyväntekijä.
Minä sanon: salli sen säteillä, en sano: pidä huolta siitä, että se
säteilee. Sellainen itsetiedoton toiminta näet on usein tahallista,
tarkoituksellista yritystä tehoisampi.»[36]
* * * * *
Jos persoonallinen vaikutus on kahden olennon välillä tapahtuvan
henkisen kosketuksen spontaaninen tulos, on ymmärrettävää, että se
voi vaihdella äärettömiin. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei sama henkilö
vaikuta samoin kaikkiin.
Ensinnäkään ei vaikutus riipu yksin sen lähettäjästä, vaan myöskin
vastaanottajasta, ja varsinkin viimeksimainitun kiintymyksestä
ensinmainittuun. Siltä näkökannalta ovat psykoanalyytikot tutkineet
tätä »siirroksi» nimittämäänsä tapahtumaa.[37]
Sitäpaitsi tiedämme, että vaikutustamme määrää henkinen voimamme ja
lisäksi hyväntahtoisuutemme ja vilpittömyytemme. On siis luonnollista,
että se voi vaihdella riippuen kaikista näistä eri tekijöistä.
Me emme ole aina yhtä vilpittömät, ja jos vilpittömyytemme määrä
vähenee, vähenee samalla toimintakykymmekin. Me emme ole aina yhtä
hyväntahtoiset, ja kun emme rakasta, emme kykene yhtä voimakkaaseen
toimintaankaan. Vihdoin on huomattava, että voimammekin on vaihteluiden
alainen. Siinäkin tapauksessa, että luotamme erittäin varmasti
itseemme omalla alueellamme, voi esiintyä tilanteita, joihin emme ole
varautuneet ja joissa tunnemme itsemme avuttomiksi kuin pienet lapset.
Omphalen jalkojen edessä Herkules kadottaa yhtäkkiä kaikki voimansa.
Henkilö vaikuttaa valtavasti toiseen, mutta on vastustelematta
kolmannen vaikutuksen alainen. Persoonallista vaikutusta ei saakaan
pitää mahtina, joka kuuluu joillekin määrätyille henkilöille heidän
erioikeutenansa toisten kykenemättä sitä milloinkaan saavuttamaan.
Meissä on jokaisessa sitä jokin määrä, ja me voimme kehitellä sitä
kykyjemme mukaan.
On olemassa sellaisen vaikutuksen alinomaisia ja jokapäiväisiä muotoja:
vanhempien vaikutus lapsiin, vanhemman vaikutus nuorempaan, ystävän
vaikutus ystävään. Korkeammilla tasoilla havaitaan vielä varsin usein
sellaista vaikutusta, kumminkin epäsäännöllisempää ja suuremmassa
määrässä persoonallisuudesta riippuvaa. Niin vaikuttaa kasvattaja
oppilaaseen, päällikkö alempaan virkamieheen, pappi uskovaiseen,
kansanjohtaja suuriin joukkoihin. Jokainen on epäilemättä joutunut myös
joko antajana tai vastaanottajana kokemaan sielun toiselle suomaa apua.
Se voi olla laadultaan arkipäiväistä, mutta voi myös muodostua erääksi
persoonallisen vaikutuksen harvinaiseksi ja puhtaaksi muodoksi.
* * * * *
Eikö _neroa_ voida pitää persoonallisen vaikutuksen korkeimpana
asteena? Vaikka emme oikeastaan ole vielä ehtineet teosta arvostella,
vaikka olemme pahassa pulassa, jos tulee mainita vaikutelman
perusteita, olemme kuitenkin jo sen lumoissa, tunnemme voiman, joka
ottaa meidät valtoihinsa. Sellaisessa tapauksessa puhumme nerosta.
Se, mitä muuten nerosta tiedämme, mitä havaitsemme sitä
analysoidessamme, sointuu varsin hyvin tähän katsomukseen. Onhan nero
ensinnäkin kutsumus, kaikkivaltias vietti ja intohimoinen vaisto.
Se on persoonallisuutta, vallitseva luontumus suuntaa koko olennon
elämää ehdottomasti määrätylle taholle; se on vihdoin hengen kiinteätä
keskittymistä siihen suuntaan, joka kokoo kaikki voimat: toiselle
musiikkia, toiselle kemiaa. Nero omistaa (kuten jo ylempänä näimme)
mitä korkeimmassa määrässä edellytykset siihen henkiseen voimaan, jonka
spontaanista säteilyä persoonallinen vaikutus on.
Samalla käy toisaalta ymmärrettäväksi, minkätähden nero, omaa laatuansa
noudattaen, mielellään rajoittuu omaan olokehäänsä. Usein jää sille
kerrassaan vieraaksi kaikki, mikä sijaitsee jyrkän rajaviivan toisella
puolella. Juuri nerokkaat henkilöt arvostelevat toisiaan väärin mitä
perusteellisimmin. Hugo ei ymmärrä Racinea, Toistoille ovat Shakespeare
ja Wagner kerrassaan käsittämättömät. Sellainen luonnollinen rajoitus
on neron heikkous, hänen panssarinsa tuottama haitta. Siitä johtuu,
että hänen vaikutuksensa ihmiskuntaan on epätasainen ja epävakainen.
On kuitenkin ajateltavissa, että nerokas henkilö, joka tuntee tämän
luonnollisen puutoksensa, sen korjaa, varsinkin siinä tapauksessa,
ettei kysymyksessä ole ylen impulsiivinen, vaan melkoisessa määrässä
älyllinen nerokkuus. Tietoisemman keskittymisen varassa hän voi
lähennellä sitä universaalisuuden ihannetta, joka oli ominainen
renessanssin suurille hengille ja väikkyi Goethenkin mielessä. Silloin
nero tosiaankin saavuttaa täyden vaikutusvoimansa.
Nerollisuuden eri muodot eivät muuten vaikuta yhtäläisesti.
Pelkän tiedemiehen työ voi merkitä erinomaisen paljon, mutta
hänen persoonallisuutensa häipyy työn taakse; suuren taiteilijan
persoonallisempi ja samalla voimakkaammin tunne-elämään vetoova työ
sitävastoin saa aikaan persoonallisempia värähtelyjä. Toisaalta
on, kuten jo näimme, kuitenkin suotavaa, että taiteilijan nero on
laadultaan melkoisessa määrässä älyperäistä, jos toivotaan sen
saavuttavan suurempaa yleispätevyyttä. Hänen ei myöskään pidä
sulkeutua siihen norsunluiseen torniin, jolla on nimenä »taide taiteen
vuoksi», vaan tulee säilyttää inhimillinen myötätuntonsa. Olennaisesti
myötätunnosta ja toimivasta hyvyydestä muodostunut nerollisuus on ollut
suurten uskonnonperustajien erikoispiirteenä, ja he ovat kieltämättä
vaikuttaneet kaikkein voimallisimmin. Kirjailijan neroa voi toisinaan
ruokkia samanlainen lähde, ja silloin se säteilee voimaansa tavallista
väkevämmin: lähin esimerkki on Tolstoi.
On ainakin varmaa, että persoonallinen vaikutus johtuu ihmisen
olemuksen syvimmistä voimista. Me emme voi hankkia sitä omaksemme
viljelemällä sitä; meidän tulee sen saavuttamiseksi viljellä itseämme.
Siihen voidaan vielä suuremmalla syyllä sovittaa Stuart Millin lausuma
onnesta: ainoa keino sen saavuttamiseksi on olla sitä etsimättä.
Viiteselitykset:
[1] Johdanto Emersonin »Autobiografiaan».
[2] _Nietzsche_: Briefe an Overbeck.
[3]² _J.M. Guyau_: L'Irréligion de l’avenir, III, V.
[4] _Trit Huot ja Voivenel_: Le Courage (Alcan, Paris 1917), III kirja,
III luku.
[5] Suggestion et Autosuggestion, II, VIII (Suomennoksessa Ajatuksen
voima s. 176 ss,).
[6] _Pierre Janet_: Les Médiations psychologiques, II nidos. Alcan,
Paris, 1919.
[7] Kts. Archives de Psychologie, Genève, 1914.
[8] _Nietzsche_: Menschliches, Allzumenschliches, § 228.
[9] _Rousseau_: Émile, 2. kirja.
[10] _Rousseau_: Émile, 2. kirja.
[11] _Nietzsche_: Menschliches, Allzumenschliches. I. § 103.
[12] _Fontègne_: L’Orientation professionnelle (Delachaux et Niestlé,
Neuchâtel, 1921).
[13] Vrt. _Baudouin_: Études de psychanalyse, II, 3.
[14] _Baudouin_: Études de psychanalyse, III, 1.
[15] _W. Mac Dougall_: The Group Mind, University, Cambridge 1020.
[16] _Romain Rolland_: Clérambaultin johdanto.
[17] _Nietzsche_: Menschliches, Allzumenschliches, § 285.
[18] _William James_, Talks to Teachers, V: The Will.
[19] Suggestion et autosuggestion (suomennettuna: Ajatuksen voima), II,
1.
[20] Suggestion et autosuggestion, II, 4.
[21] _Taine_: Origines de la France contemporaine, le Régime moderne. I.
[22] Vrt. Suggestion et autosuggestion, I, 6.
[23] _Hugo_: Les Travailleurs de la mer.
[24] _Ribot_: Psychologie de l’attention.
[25] Rignano: Psychologie du raisonnement, Alcan, Paris, 1920, II ja III
[26] _Larguier des Bancels_: Introduction a la psychologie. Payot,
Paris, 1921. Olen teoksessani Études de psychanalyse (III, 2)
seikkaperäisesti asiaa pohtinut.
[27] Vrt. _Baudouin_: Suggestion et autosuggestion, II, 7.
[28] _Nietzsche_: Zarathustra I, Von den drei Verwandlungen.
[29] _Paul Seippel_: Adèle Kamm. Payot, Lausanne 1915.
[30] _Maeterlinck_: La Sagesse et la Destinée, LII,
[31] _Rousseau_: Émile. I kirja.
[32] _Benoist-Hanappier_: En marge de Nietzsche: Tactique de la
volonté. Figuière, Paris, 1912.
[33] _L.-B. Hanappier_: A l’ombre de la mort. Vogue, Paris, 1900.
[34] _Huot et Voivenel_: Le Courage. Alcan, Paris, 1917.
[35] _Benoist-Hanappier_: En marge de Nietzsche: Exhortations.
Figuières, Paris, 1912.
[36]¹ Main, T.: L’Osmose spirituelle.
[37] Vrt. _Baudouin_: Études.