muassa vaikuttaa autosuggestio tässä erittäin tehokkaasti. Vaikeampaa
lienee kehitellä itsessämme tunnevoimia, joita pidämme toivottavina.
Mielenliikutuksen erikoisuus ja arvo näet piilee sen omaehtoisuudessa;
käskyä totteleva mielenliikutus on sinänsä ristiriitainen käsite. Joka
tapauksessa on ainakin eräänlainen kielteinen työ tässä mahdollinen.
Mielenliikutus, joka ilmenee meissä vaiston heijastumana, on ennen
kaikkea luontainen asia samoinkuin vaistokin; lapsessa sitä on
runsaat määrät. Kysymys, miten voimme hankkia itsellemme teennäisiä
tunnevoimia, on niinmuodoin sinänsä teennäinen; tehtävänä voi olla
ainoastaan estää tunnevoimaa häviämästä tai korkeintaan pyrkiä sitä
jälleen saavuttamaan. Tässä siis joudumme taaskin vain toteamaan,
että on välttämättä väistettävä tai tuhottava torjuttuja sielullisia
sisältöjä, jotka tylsyttävät alkuperäisten reaktioittemme eloisuutta ja
herkkyyttä.
On siis ylen vaikeata tarkoin vallita tunne-elämäämme sen kiivaassa
ja villissä muodossa, _mielenliikutuksena_; mutta melkoista helpompi
on siihen vaikuttaa sen esiintyessä tyynemmässä muodossa, tunteena.
Varsinainen mielenliikutus ilmaisee vaiston alkutilaa, sen niin
sanoaksemme eläimellistä astetta; tunne sitävastoin edustaa jo
kehittynyttä ja muotoutuvaa viettiä ja vaistoa. Tunteen kasvattaminen
on mahdollinen asia; jokainen kasvattaja on sen kysymyksen ratkaissut
omalla tavallansa.¹
* * * * *
Niiden kysymysten joukosta, jotka erikoisesti tukevat voimiamme
ja ovat arvokkaimmat kehiteltäviksi, on mainittava ennen kaikkea
luottamus. Olemme voineet suurin piirtein katsoen pitää henkisen voiman
hankkimista eräänlaisena koko elämäämme koskevana autosuggestiona;
mutta toisaalta havaitsemme, kuinka arvokas apukeino luottamus on
kaikessa autosuggestiossa.
Luottamus voi olla välitöntä tai harkittua. Minä nimitän välittömäksi
luottamukseksi sitä, joka kohdistuu yksinomaan päämäärään, ollenkaan
kysymättä, millä keinoilla se on saavutettavissa. Harkittu luottamus
koskee välineitä; se vaatii takeita. Niinpä luottaa lapsi välittömästi,
spontaanisesti siihen tosiasiaan, että päivä koittaa huomennakin;
tämä luottamus muuttuu harkituksi, kun voimme sitä perustella
vetoamalla luonnonlakeihin. Roland ei tyydy luottamaan menestykseensä
välittömästi; hän luottaa jäntereiseen käsivarteensa ja kelpo
miekkaansa Durandaliin.
Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa eivät luottamuksen eri lajit
ole yhtä tärkeät. Välittömän luottamuksen laita on samoin kuin
uskonnollisella alalla niin sanotun sokean uskon, jonka väitetään
periaatteellisessa katsannossa olevan toisen veroinen, mutta joka
todellisuudessa riittää vain sille, joka suostuu silmänsä ummistamaan.
Henkilö, joka on tottunut ajattelemaan ja tiedustelemaan asioiden
oikeutusta, havaitsee varmaan sellaisen liian lapsellisen luottamuksen
ajan pitkään kestämättömäksi. Suggestio sinänsä luo meihin epäilemättä
tuottavampaa asennetta, mutta tämän asenteen kestävyys edellyttää, että
voimme pitää sitä järkevänä.
Terve luottamus itseemme, ihmisiin ja elämään ilmenee erittäin
arvokkaana kaikelle toiminnallemme. Kun on kysymyksessä sen
hankkiminen, tulee kuitenkin tutkia niitä perusteita, jotka voivat sen
mielestämme oikeuttaa.
Onneksi ei sellaisista perusteista ole puutetta. Oivaltaessamme
henkisen voiman todelliset ehdot, keskittymisen merkityksen, ja
alkaessamme varmasti uskoa, että »asia riippuu meistä itsestämme»,
olemme epäilemättä selvittäneet useita syitä, joiden nojalla voimme
luottaa omaan henkeemme, omaan voimaamme. Ja toisaalta: mitä lujemmaksi
luottamuksemme kehittyy, sitä selvemmin näemme sen siunaukselliset
vaikutukset ja alamme kohta luottaa luottamukseemme, mikä vuorostaan on
omansa sitä vieläkin lisäämään.
Tässä ei kumminkaan ole kysymyksessä ainoastaan oma voimamme; tuhansien
muiden kaltaistemme voimat vaikuttavat meihin tuhansin tavoin, niinkuin
jalankävijät hipovat ja tyrkkivät toisiaan suurten kaupunkiemme
valtakaduilla. Emme ole niin lapselliset, että uskoisimme olevamme
voimakkaammat kuin kaikki muut; on olemassa eräs raja, jonka yli
siirryttyään itseluottamus muuttuu julkeudeksi ja oikean mittakaavan
puuttuessa saattaa meidät alttiiksi kaikenlaisille pettymyksille.
Emme menettele niinkuin kehoittavat menettelemään amerikkalaiset
yleistajuisten käsikirjojen sepittäjät, jotka typerän pöyhkeästi
saarnaavat meille uutta ja käsittämätöntä hyvää sanomaa: että julkea
keskinkertaisuus on vaatimatonta ansiollisuutta parempi. Ja vain
epäilevän suvaitsevasti hyväksymme heidän lukijoilleen suosittelemiansa
typeriä kaavoja: »Minun aivoni ovat yhtä hyvät kuin kenen muun tahansa;
minä kykenen siis suorittamaan yhtä suuria tekoja kuin kuka muu
hyvänsä.» Sellainen kaava tosin voi vaikuttaa edullisena suggestiona
henkilöön, jonka aivot eivät ole erinomaiset ja jota sellainen
lapsellinen väite ei loukkaa.
Opittuamme tuntemaan voimiemme rajat varjelemme elämämme vakaata kulkua
parhaimmin siten, että opimme luottamaan toisiin, varmasti uskomaan,
etteivät lähimmäisemme ainakaan muodosta tiellemme ylipääsemättömiä
esteitä ja että useat heistä päinvastoin edistävät elämämme hyökyä.
Henkilö, joka on tottunut liikkumaan suurilla bulevardeilla, keksii
aina keinon päästäkseen lipumaan ihmisvirtain mukana, ja totta on,
että eräänlainen luottava huolettomuus auttaa sellaisessa pulmassa,
kun sitävastoin uusi tulokas, joka lisäksi pelkää sellaista vilinää,
astuu väärän askelen toisensa jälkeen ja joutuu armottoman tyrkkimisen
esineeksi.
Jokseenkin samoin on laita elämässä yleensä: eräänlainen luottamus
toisiin tekee esiintymisemme luontevammaksi ja levollisemmaksi.
Mutta onko sellainen luottamus oikeutettu? Onko meillä takeita,
että toisten ihmisten voimat vaikuttavat meihin edistävästi? Tämän
kysymyksen kunnollinen selvittäminen edellyttää perehtymistä
persoonallisen vaikutuksen ongelmaan, jota käsittelemme tuonnempana.
Saamme nähdä, että vaikutuksemme toisiin riippuu suuressa määrässä
itsestämme, omasta henkisestä voimastamme ja samalla herättämästämme
luottamuksesta, kun meitä elähdyttävänä voimana on rakkaus. Rakkauden
mahti on usein julkilausuttu tosiasia, ja me kohtaamme tässäkin erään
sen ilmennyksen. Selvää on, että mitä epäitsekkäämmät päämäärämme
ovat, sitä vähemmän joudumme vaaraan loukata toisia. Loukkaamisen
välttäminen tosin edellyttää vielä, etteivät päämäärämme ole kovin
paljon korkeammalla keskimääräistä käsityskykyä, sillä kaikki kansat
ristiinnaulitsevat niitä, jotka rakastavat ihmisiä liian ylevässä
hengessä. Toisiin kohdistuvan luottamuksen laita on siis samoin kuin
itseluottamuksemme: siinäkään ei saa mennä määrättyä rajaa kauemmaksi,
eikä ole viisasta liiaksi luottaa toisten ihmisten suomaan apuun, ei
silloinkaan — tai: varsinkaan ei silloin — kun heidän pitäisi meitä
auttaa kaikkein puhtaimpien päämäärien saavuttamiseen. Parempi on
kuitenkin heihin luottaa kuin heti pukeutua epäluulojen panssariin,
sillä viimeksimainittu menettely herpaisee kaikki yrityksemme.
Mutta jos voimmekin pelkäämättä luottaa itseemme ja toisiin ihmisiin,
nousevat vielä ihmisten olopiirin tuolta puolen kaikki luonnonvoimat
meitä vastaan. Me olemme pelkkänä atomina maailman armoilla. Tämä
ajatus on masentava, ja hyvä on, jos voimme asettaa sen vastapainoksi
vieläkin suuremman luottamuksen, nimittäin luottamuksen elämään
ja maailmaan itseensä. Tiede osoittaa sellaisen luottamuksen
melkoisesti oikeutetuksi. Se tekee meille mahdolliseksi yhä paremmin
vallita luontoa lisääntyvän luonnontuntemuksen perustuksella ja
paljastaa meille sitäpaitsi lain, jonka mukaan elävä olento sopeutuu
ympäristöönsä, siten antaen meille vakuuden, että elämme soveliaassa
maailmassa; ellei tämä maailma olekaan luotu meitä varten, olemme
ainakin me luodut sitä varten.
Uskonnollisessa mielessä tämä kosmillinen luottamus voi epäilemättä
kehittyä eheämmäksi ja hartaammaksi. Tässä ei ole tilaisuutta käydä
tutkimaan, onko uskonnollinen luottamus perusteltu, sillä siten
joutuisimme kehittelemään kokonaisen metafysiikan. Joka tapauksessa
pysyy varmana, että sellainen luottamus on voiman lähde.
Meidän tulee siis kehitellä itsessämme kaikin mahdollisin keinoin
luottavaista asennetta. Ei haittaa, vaikka luottamus ei olekaan aina
harkiten perusteltua; meidän tulee muistaa, ettei luottamusta voida
milloinkaan vastaansanomattomasti perustella, koska se silloin ei
olisikaan enää luottamusta, vaan varmuutta. Kaikkeen luottamukseen
(eikä vain uskonnolliseen) sisältyy jokin määrä uhkarohkeutta,
vedonlyöntiä Pascalin esittämään tapaan. Luottamus ei ole loogillista
päättelyä, se on iloista antautumusta, luottava ihminen astuu kevyen
uskaliaasti ensimmäisen askelen, tarjoo iloisin mielin elämälle
sovinnon kättä. Siinä on kysymyksessä paljoa enemmän sydämen kuin
järjen teko. On siis nojauduttava järkiperusteisiin, mikäli suinkin
mahdollista, mutta perusteiden puuttuessa täytyy uskaltaa syöksyä
tuntemattomille aloille; järkisyyt ovat silloin pelkkä ponnistuslauta.
Vasta siten syöksyessään tuntemattomaan luottamuksemme on todella oma
itsensä; silloin se on samalla enimmin lapsen luottamuksen kaltainen.
Evankeliumin kehoitus, jonka mukaan meidän pitää tulla niinkuin lapset,
koskee varmaan ennen kaikkea juuri luottamusta. Ja eikö meitä kehoita
sellaiseen asenteeseen Zarathustrakin julistaessaan hengen kolmea
muodonmuutosta:
»Mutta sanokaa minulle, veljeni, mitä voi lapsi, jos ei jalopeurakaan
ole sitä voinut? Minkätähden täytyy raatelevan jalopeurankin lapseksi
muuttua?
Lapsi on viattomuutta ja unohdusta, uusi alkaminen, leikki, itsestänsä
pyörivä pyörä, alkuliike, pyhä myöntösana.
Niin, veljeni, luomisen leikki vaatii pyhää myöntösanaa; henki tahtoo
nyt omaa tahtoansa, maailmasta kadonnut voittaa oman maailmansa.
Kolme hengen muuntumaa minä teille nimesin: kuinka henki muuttui
kameeliksi ja jalopeuraksi kameeli ja jalopeura vihdoin lapseksi.»[28]
Luottavainen myöntö on tosiaankin leikin ja olettamuksen sukua,
niiden seikkojen, joissa lapsi on mestari. Hän ei tahdo ilmaista,
mitä on, vaan tahtoo keksiä. Mutta olettamuksesta, fiktiosta, on vain
askel varsinaiseen luovaan työhön. Ja vaikka luottamus olisikin vain
perusteetonta myöntöä, on se kuitenkin samalla luovaa myöntöä.
Adèle Kamm, sankarillinen sairas, jonka tarinan Paul Seippel on meille
kertonut, kirjoitti sairasvuoteeltaan: »Jos minulta kysyttäisiin,
mikä on tuottanut minulle enimmän onnen, niin vastaisin: luottamus...
Jokaisen ihmisen sydän kaipaa lämmittämistä. Tässä maailmassa on
ylen paljon jäisiä sydämiä, jotka ikävöivät lämpöä, mutta eivät
löydä armasta sädettä ja sen vuoksi hyytävät toistenkin sydämiä,
riistäen niistä luottamuksen. Niin vallitsee talvisää koko tienoossa,
seurapiirissä, perheessä! Sattuu usein toisinkin, ja silloin on
vaikutus ihmeellinen. On kaikenlaisia kulkutauteja, mutta luottamuksen
kulkutauti on kaunein, ilahduttavin, kaikkein paras. Se oli Kristuksen
työ, sillä hän on lämmittänyt palelevan ihmiskunnan.»
Elämäkerran kirjoittaja lisää: »Luottamuksen hyve on nykyaikana mitä
harvinaisin. Kuinka paljon onkaan nuoria, terveyttä ja voimaa uhkuvia
olentoja, jotka epäilevät itseänsä, toisia ja elämää! Onko ihmekään,
jos elämä, johon he eivät luota, väistyy heidän askeltensa alta ja he
tuntevat vaipuvansa lentohiekkaan? Adèle Kamm ei epäillyt mitään. Hän
uskoi kättensä töihin. Hän uskoi hyvään. Hän uskoi hyviin aikomuksiin
kaikissa niissä, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja uskoi niin, että
heidän oli mahdoton pettää hänen luottamustaan.»[29]
Mutta koska luottamus on ennen kaikkea lapsen hyve, tulee varsinkin
pitää huolta siitä, ettei lapsi sitä kadota, tulee hiukan paremmin
perehtyä sen pieneen, herkkään sydämeen ja erittäinkin varoa sitä
milloinkaan pettämästä; jo siten tehdään paljon, jotta se säästyisi
tuolta menetykseltä.
* * * * *
Tuntiessamme luottamuksen arvon opimme samalla tuntemaan optimistisen
ja iloisen mielenasenteen merkityksen. Sellaiset tunteet ovat tavallaan
sydämen myöntösanoja ja edistävät hengen myönteistä asennetta. Tässä
käy ilmi, kuinka suuressa määrässä hengen keskittyminen on samalla
sydämen teko. Jokainen tunne kohdistuu johonkin esineeseen, jonka kuva
tunkeutuu mieleemme, kun tunne mieltämme liikuttaa. Kuinka voisimmekaan
kärsiessämme ajatella mitään muuta kuin kärsimyksemme syytä? Jos meitä
kehoitettaisiin sellaisena hetkenä keskittämään henkemme iloisiin
ajatuksiin, sopusointuisiin päämääriin, niin neuvo tuntuisi meistä
naurettavalta, vaikka sen noudattaminen on erinomaisen helppoa hilpeän
mielialan vallitessa. Mutta ilomme ja murheemme riippuvat meistä
itsestämme ja suggestioistamme paljoa suuremmassa määrässä kuin
luulemme. Amerikkalaiset ovat oikeassa puhuessaan »velvollisuudesta
olla onnellinen». Kärsimyksen palvominen on saanut aikaan paljon pahaa;
tulee kiittää kaikkia niitä, jotka tahtovat perustaa ilon uskonnon.
»Eikö se, joka puhuu onnesta», kysyy Maeterlinck, »samalla jo hiukan
siihen opasta? Enkö kutsu sitä luokseni, jos joka päivä lausun sen
nimen? Ja eikö eräs onnellisten kaunis velvollisuus ole siinä, että
he opettavat toisille, kuinka ihminen voi olla onnellinen? Varmaa on,
että ihminen sen oppii: mikään muu ei ole niin helposti opittavissa.
Jos elätte sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä,
alatte kohta itsekin siunata elämäänne. Hymy tarttuu yhtä helposti
kuin itku, ja ne aikakaudet, joita nimitetään onnellisiksi, ovat usein
aikoja, joina ihmiset ovat osanneet pitää itseään onnellisina.»[30]
Sen seikan, että kärsimystä on liian paljon kiitetty, ei kumminkaan
pidä meitä harhauttaa sitä liiaksi moittimaan. Jos ilo ilmaisee sitä,
että vietti tai vaisto omistaa esineensä ja on saavuttanut päämääränsä,
niin kärsimys puolestaan osoittaa, ettei vietti tai vaisto ole löytänyt
tyydytystään. Se todistaa, että meissä elää jokin vaatimus. Eikö
tämän äänen väkivaltainen mykistäminen merkitsisi vaiston torjumista,
olemuksemme väärentämistä? Tunnustaessamme vaiston arvaamattoman
merkityksen tunnustamme samalla kärsimyksen arvon. Ne kuuluvat yhteen,
ja romantiikka menetteli loogillisesti ylistäessään niitä yhtä rintaa.
Jos meissä on salaisia vapautettavia voimia, niin kärsimys on niiden
huuto, jota meidän tulee kuunnella. Harhateille joutuu vain se, jolle
varoittaja muuttuu palvonnan esineeksi, varoittaja, joka on vain meissä
vankina piilevän jumalan ääni. »Durch Leiden Freude», kärsimyksestä
iloa, sanoo Beethoven. Kärsimyksen olemisenoikeus perustuu siihen, että
se on korkeampaan iloon johtava tie.
* * * * *
Sydämen voimat ovat hengen voimien alinomaisena tukena. Tunne,
mielenliikutus, jopa intohimokin ovat pikemmin liittolaisiamme kuin
vihollisiamme, kunhan emme antaudu sokeasti niiden valtaan. On hyvä,
jos voimakas intohimo meitä kuljettaa, mutta sen tulee sittenkin olla
hevonen, joka tottelee suitsissaolijaa. Se ei olekaan mahdotonta:
intohimo muodostuu kohtalokkaaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että
uskomme sen kaikkivaltaan. Vähentämätön on ainoastaan sitä elähdyttävä
voima, joka saa sen tuntumaan suurelta ja kohtalokkaalta, mutta meidän
vallassamme on ohjata tätä voimaa, ja se, mitä nykyisin nimitetään
sublimatioksi, on asian todistuksena.
Meidän ei pidä pelätä sydämen voimia. Meidän tulee oppia niitä
jalostamaan ja oikein suuntaamaan. Kun ylen monet viisaudenopettajat ja
uskonnot ovat lujasti uskoneet rakkauden merkitykseen ja yksimielisesti
pitäneet sitä elämämme lakina, niin eikö syynä ole ennen kaikkea, että
rakkaus tarjoaa alinomaista lopullisen sublimoimisen tilaisuutta, tien,
jota pitkin voivat kulkea kohti päämääräänsä muuten ehkäistyt voimamme
sointuen silloin toisiinsa ja vielä toistenkin ihmisten iloisesti
niihin liittyviin voimiin.
Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että luottamuksesta
puhuessamme johduimme puhumaan rakkaudestakin. Rakkaus näet on ensin
luottamusta, se on ensimmäinen iloisin mielin uskallettu askel, ele,
joka kutsuu ilmi tuhansia vastaavia eleitä, mutta joka näyttää aina
aluksi uhkarohkealta. Toisten rakastaminen alkaa siitä, että ensin
luotamme heihin.
VII
PONNISTUS JA ROHKEUS.
Uskomme löytäneemme voiman lähteet aloilta, mistä niitä yleensä ei
etsitä. Enemmän kuin tekoa itseään olemme tarkanneet sen sielullista
syntyä. Tahdosta ja ponnistuksesta on puhuttu liiankin paljon;
me olemme sensijaan puhuneet vaistoista, persoonallisuudesta,
keskittymisestä. Olemme sukeltaneet sisäiseen elämään syvemmälle
kuin henkisen tarmon teoriat yleensä. Tämän useimmiten laiminlyödyn
näkökannan, joka jo siitä syystä on kiinnittänyt mieltämme, ei
kuitenkaan pidä houkutella meitä unohtamaan perinnäiseen käsitykseen
sisältyvää pätevää ainesta. Niinmuodoin on vielä vastattava
kysymykseen, kuinka johtopäätöksemme ovat soinnutettavissa vanhemman
viisauden määräyksiin. Tunnustettuamme ajatuksen voimalle ja sydämen
voimille ratkaisevaa merkitystä meidän tulee selvittää, millaiseksi
niin ollen muodostuu ponnistuksen osuus.
Sitä ei saa missään tapauksessa väheksyä. Autosuggestiossa meille
tosin tarjoutuu toiminnan muoto, joka vapauttaa meidät ponnistuksesta
laskemalla meidät salatajuntamme varaan, joka kantaa meitä kuin
älykäs ja tottelevainen juhta osoittaen usein hämmästyttävää vaistoa
ja vainua. Mutta vaikka meillä onkin käytettävänämme kotieläimiä,
emme silti tule toimeen ilman lihaksiamme, ja yhtä vähän kykenemme
suorittamaan kaikkea autosuggestion avulla. Tämä merkitsee, että
varsinainen tahdollinen toimi kaikesta huolimatta säilyttää täyden
arvonsa.
Eikä siinä kyllin. Kun ajattelemme suggestioa itseänsä, keskittymistä,
joka on suoritettava ilman ponnistusta, niin herää kysymys: kuinka voi
henki siten kiintyessään välttää kaiken ponnistuksen? Kaikenlainen
toimi tapahtuu ponnistuksetta vasta sitten, kun sen suorittamisen
edellyttämää ponnistusta on kauan harjoitettu; hyvä keino välttää
ponnistusta on siinä, että perinpohjin harjoittaa sitä, ja tämä koskee
sekä tarkkaavaisuuttamme että muita toimiamme.
* * * * *
Viivymme hiukan tässä seikassa, sillä se on tärkeä ja sen
väärinkäsittämisestä johtuvat monet tahdonkasvattamisessa tehdyt
virheet.
Ponnistus edellyttää estettä. Ponnistusta on olemassa, kun toimintamme
»takertuu» johonkin, kun koneisto ei toimi. Ponnistus osoittaa,
ettemme ole vielä tilanteeseen sopeutuneet. Kun olemme joitakin aikoja
harjoitelleet samaa tointa, niin ponnistus vähenee ja häviää. Jos
rasvaa lukon, niin avain aluksi takeltuu, mutta liikkuu sitten joka
kierroksella yhä liukkaammin.
Ponnistuksetta tapahtuvat sitävastoin sellaiset toimet, joita
varten meissä on joko luonnon lahjoittama tai harjoituksen tuottama
täydellinen mekanismi. Tämä koneisto on luontainen refleksitoimissa
ja harjoituksen avulla hankittu kaikissa niissä, joita nimitämme
totunnaisiksi (tunnettua on, että totunnainen voi lopulta tapahtua yhtä
helposti ja tiedottomasti kuin jokin heijastusliike). On vielä olemassa
sekalaisiakin tapauksia, joissa luonto ja harjoitus vaikuttavat
kumpikin osaltaan; sellaisia ovat vaistomaiset ja suggeroidut teot.
Spalding ja William James ovat asian todistaneet vaistoon nähden.
Palautan mieleen Spaldingin suorittaman hupaisen kokeen: munasta
tulevien kananpoikien pää pistetään huppuun muutamaksi päiväksi, joten
ne eivät voi seurata emoansa, ja kun niiden silmät sitten paljastetaan,
eivät ne enää opi juoksemaan mukana, sillä siihen yllyttävä vaisto
elää vain muutamia päiviä — ja jos se näyttääkin kestävän kauemmin,
niin syynä on vain tottumuksen kehittyminen. Mitä suggestioon tulee,
tiedämme varsin hyvin, että sitä voidaan melkoisesti kehittää
menetelmällisen harjoituksen avulla. Niinmuodoin perustuu eräiden
toimien ponnistukseton suorittaminen ennen kaikkea harjoitukseen,
tottumuksen muodostumiseen.
Ponnistuksiin kasvattaminen merkitsee siis vain, että kehitellään
tottumuksia, joiden tarkoituksena on tehdä ponnistus tarpeettomaksi.
Tämä seikka luo sellaiseen kasvatukseen erikoisen, ristiriitaiselta
tuntuvan sävyn ja johtaa teoreetikkoja kaikenlaiseen sekaannukseen.
Tarkkaavaisuutta, muistia ja mielikuvitusta kasvatettaessa on
aina kysymyksessä kykyjen lisääminen; ponnistusta kasvatettaessa
sitävastoin voi olla puheena ainoastaan sen •vähentäminen. Havaitsemme
siis, että sana »kasvatus» merkitsee näissä kahdessa tapauksessa
jyrkästi vastakkaisia asioita, ja sellainen seikka ei ole omansa
tehtävää selvittämään. Mutta kun sitten käydään puhumaan »tahdon
kasvattamisesta», päädytään täydelliseen sekasortoon. Tahtoa
käsitellessämme havaitsimme siinä suurin piirtein katsoen kaksi
momenttia: toisen, joka on tarkkaavaisuuden sukua, ja toisen, joka
on ennen kaikkea ponnistusta. »Tahdon kasvattaminen» merkitsee
niinmuodoin, että on kasvatettava tarkkaavaisuutta ja ponnistusta
samalla kertaa, ja se merkitsee, että on lisättävä tarkkaavaisuutta
ja vähennettävä ponnistusta. Niin sisältyy tuossa näennäisesti aivan
viattomassa kaavassa »tahdon kasvattaminen» sanaan »kasvattaminen»
petollisesti kaksi merkitystä, jotka ovat toistensa äärimmäiset
vastakohdat.
Tältä näkökannalta käy muuten helposti ymmärrettäväksi ponnistuksen
ja minkä hyvänsä muun kyvyn välillä vallitseva vastakohtaisuus.
Ponnistus ei ole mikään toiminta siinä merkityksessä kuin esimerkiksi
tarkkaavaisuus ja muisti; se on kaikkia aktiivisia toimintojamme
kannattava ydin. Ei ole olemassa ponnistusta sinänsä, on vain
tarkkaavaisuuden, muistin ja muiden toimintojen ponnistusta. Jos
vertaus sallitaan, niin sanon, että ponnistus on eri toimintoihin
verraten samassa asemassa kuin peukalo sormien joukossa; peukalon
erikoinen asema on siinä, että se on niitä kaikkia vastassa tehden
siten niiden toiminnan mahdolliseksi.
Kaikissa henkisissä toiminnoissamme tulee erottaa toisaalta toiminnan
esine, toisaalta tämän esineen saavuttamiseen tarvittava ponnistus.
Toiminnan kasvattaminen merkitsee, että se tehdään kykeneväksi
tavoittamaan yhä laajempaa ja rikassisältöisempää esinettä —
ja senvuoksi tavoittamaan samanveroista esinettä yhä vähemmin
ponnistuksin. Esineen (muistin tai tarkkaavaisuuden) avartumista vastaa
ponnistuksen väheneminen. Ne ovat asian erottamattomat eri puolet,
tavallaan jokaisen kyvyn kasvattamisen oikea ja nurja puoli. Voi siis
sanoa, ettei oikeastaan ole mitään ponnistuksen kasvatusta, mutta
toisaalta voi, jos tahtoo, yhtä hyvin väittää, että kaikkien kykyjen
kasvattaminen tarkoittaa ponnistukseen kasvattamista; tulee vain
tietää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat.
Määrättyyn ponnistukseen kasvattaminen — olipa sitten kysymyksessä
juokseminen tai käveleminen, tarkkaavaisuus tai muisti — merkitsee
vain vastaaviin toimiin totuttamista. Mutta voidaanko ajatella, että
»ponnistus sinänsä» on kehiteltävissä? Käykö sanominen (kuten usein
tosiaankin sanotaan), että tulee »tottua ponnistukseen»?