hedelmä. Kukaan ei ole oivaltanut asiaa paremmin kuin Emerson, joka
kirjoittaa: »Älä avarra kohtaloasi, sanoi oraakkeli, älä yritä tehdä
enempää kuin osaksesi tullut velvollisuus vaatii. Elämän viisaus on
keskittyminen, onnettomuutena on hajautuminen, ja olivatpa hajoittavat
huvimme karkeita tai hienostuneita, esiintyivätpä ne omistuksemme ja
siitä johtuvien askarrusten, ystävien, sosiaalisten tai poliittisten
tottumusten, soitannon tai kemujen muodossa, se ei saa aikaan mitään
eroa. Hyvää on kaikki, mikä riistää meiltä turhia leluja ja tuhoaa
onttoja haaveita, siten palauttaen meidät omaan itseemme, jotta
voimme jälleen käydä suorittamaan rehellistä työtä. Ystävät, kirjat,
maalaukset, toisarvoiset velvollisuudet, pienet kyvyt, imartelu,
toivelmat, kaikki tuo vain hajoittaa mieltämme, häilyttää kevyttä
palloamme ja tekee mahdottomaksi tasapainon ja suoran nousun. Teidän
tulee valita tehtävänne, teidän tulee ottaa suorittaaksenne, mitä
aivonne kykenevät kannattamaan, ja jättää kaikki muu. Ainoastaan
siten voi keräytyä elämän voimaa, jonka avulla ihminen kykenee
siirtymään tietämisestä taitamiseen. Ei auta, jos ihmisellä on avara
näkökenttä vain hervotonta katselua varten, sillä siirtyminen tiedosta
tekoon tapahtuu silloin vain harvoin. Mutta vain siten astutaan
kyvyttömyyden alueilta hedelmällisen työn piiriin. Moni taiteilija,
jolta se kyky puuttuu, jää täydelliseen mitättömyyteen; hän katselee
epätoivoissaan miehekästä Michelangeloa ja miehekästä Celliniä. Hänkin
on ajatuksissaan luonnon ja sen alkuvoimien tasalla, mutta hänessä
ei ole välttämätöntä keskittymiskykyä, hän ei voi heittäytyä koko
olemuksellaan suoritettavaan tekoon. Politiikassa, sodassa, kaupassa,
sanalla sanoen kaikissa inhimillisissä asioissa, on voiman salaisuutena
keskittyminen.»
* * * * *
Elämällämme täytyy siis olla päämäärä, ja koko tarkkaavaisuutemme tulee
kohdistua siihen. Tässä on kuitenkin vältettävä kahta väärinkäsitystä.
Ensinnäkään ei riitä pelkkä päämäärän asettaminen eikä valitseminen
saa tapahtua onnen kaupalla. Sen tulee vastata meidän tunteitamme,
olemuksemme syviä viettejä. Psykologit ovatkin osoittaneet, että
tarkkaavaisuutemme lähde piilee tunne-elämässämme, viettiemme alueella.
Omaehtoinen keskittyminen kiinnittää henkeämme harrastuksemme
esineeseen, asiaan, joka koskettaa meissä olevia kieliä. Jos yritämme
kääntyä vastakkaiselle taholle, saamme aikaan sisäistä taistelua ja
menetämme parhaan osan voimiamme. Muistettakoon, mitä edellä sanoimme
sielullisten sisältöjen torjumisesta. Ei saa tavoitella asiaa, jos
syvimmässä sydämessään tahtoo saavuttaa sen vastakohtaa. Jos niin
menettelee, toimii samalla tavalla kuin se henkilö, joka kansanomaisen
kuvallisen lausuman mukaan »etsii työtä rukoillen hyvää Jumalaa,
ettei työtä suinkaan löytyisi» ja joka ei tietenkään sitä löydä.
Toinen väärinymmärrys syntyy, jos keskittymistä verukkeena käyttäen
rajoitumme niin ahtaaseen ja yksinomaiseen esineeseen, että siitä
koituu se, mitä yleensä mainitaan keppihevon nimellä. Keskittyminen ei
merkitse päähänpiintymää, ja äsken Napoleonista puhuessamme näimme,
kuinka hän osasi tarpeen mukaan vaihtaa keskittymisensä kohdetta.
Tässäkin opastaa herkkävaistoinen tarkkaavaisuuden psykologia meitä
oikeaan. Ribot huomauttaa aivan oikein, että tarkkaavaisuustila, joka
näyttää tasaisesti jatkuvalta, on todellisuudessa vuoroileva: esine
on tarkkaavaisuudelle vain »keskus», johon se palaa ja josta alinomaa
jälleen poistuu, yhä avartaen kehäänsä; jokainen esineen osa ja samoin
sitä koskevat mietteemme vangitsevat vuoroin mielenkiintoamme. Kaikkein
vähäisimpäänkin aineelliseen olioon kohdistuessaan tarkkaavaisuutemme
menettelee samoin.
Monet »keskittymistaidon opettajat» neuvovat harjoittelemaan siten,
että katselee esimerkiksi sormenpäätä, mitään muuta ajattelematta.
Sellaisessa tapauksessa tarjoutuu kaksi mahdollisuutta: joko vaivun
siten hypnoottiseen tajuttomuuteen tai jään tajuiseen tilaan; mutta
viimeksimainitussa tapauksessa tajunnantila on aina moniosainen.
Ensinnäkin näen sormenpääni, ja siihen vaikutelmaan kuuluu jo lukuisia
väri- ja muotoaistimuksia; lisäksi tulee sekavampi ja kuunkehää
muistuttava vaikutelma, joka on tietoa tarkatun kohdan ympäristöstä;
vihdoin vielä tekemääni kokeeseen kohdistuva ajatus ja (ainakin
tajunnan taka-aloilla) se muisto, että toimintaohjeet kieltävät minua
ajattelemasta mitään muuta.
Jos kaikkein mitättömimmässä tarkkaamistoimessa on niin laita, niin
sitä vähemmin voi olla mahdollista käsittää kokonaista elämän päämäärää
päähänpiintymän muodossa. Sikäli kuin ihmisen elämänpäämäärä muuttuu
suppeammaksi ja lähentelee piintymää, köyhtyy hänen elämänsä, ja hän
menettää sitäpaitsi suhteidentajun, kadottaa kykynsä havaita olioita
sellaisinaan ja vaikuttaa niihin; hänen voimansa kuluu hukkaan
tai, käyttääksemme jälleen kuvaavaa kansanomaista lausepartta,
hän puskee päänsä seinään. Eläinsuojelusyhdistykset ansaitsevat
epäilemättä kiitosta siitä, että vaativat vetojuhtien silmälappuja
poistettaviksi, mutta yhtä tärkeätä olisi poistaa samat laitteet
eräiltä kaksijalkaisilta. Ihanteenamme ei saa olla ihminen, joka elää
yksinomaan postimerkkikokoelmansa hyväksi.
Päämäärämme tulee olla tarkoin määrätty, mutta samalla avara.
Oikeastaan ei tule puhua päämäärästä, vaan päämäärien järjestelmästä,
jonka eri osat sointuvat toisiinsa niinkuin elävän elimistön osat.
Olemme nähneet, että persoonallisuutemme kehittäminen merkitsee
viettiemme asteikon hyvää järjestämistä. Päämääränämme tulee olla
yksinomaan persoonallisuutemme heijastaminen tulevaisuuden valkoiselle
kankaalle. Meidän tulee löytää siitä itse persoonallisuudessa piilevä
monipuolinen ja järjestetty runsaus. Sen tulee olla edellämme liikkuva
varjo, oman itsemme suurennettu ja yksinkertaistettu kuva.
Yksinkertaistamista ei kuitenkaan saa kehittää liian pitkälle.
Puhuessamme »järjestetystä runsaudesta» kosketamme arkaa kohtaa.
Järjestäminen merkitsee köyhdyttämistä, mutta se, joka tahtoo
saavuttaa kaikki, joutuu sekasorron vaaraan. Keskittyminen järjestää
ja köyhdyttää. Se on välttämätön toimintaa ja todellistamista varten
(sanan henkisemmässäkin merkityksessä), mutta todellistaminen merkitsee
aina monien mahdollisuuksien uhraamista. Kun valonheittäjästä leviävä
valokeila keräytyy yhdeksi ainoaksi kirkkaaksi säteeksi valaistakseen
määrättyä kohtaa, niin kaikki muu sen kehään kuulunut painuu pimeään.
Sellaista uhria edellyttää siirtyminen haaveesta toimintaan,
avartuneesta keskittyneeseen ajatukseen. Siinä mielessä tekeminen
merkitsee hiukan vähempää olemista.
Meidän tulee uskaltaa siten uhrautua, mutta tulee samalla tietää,
millaisen menetyksen vaaraan silloin suostumme. Liikemies, josta
ammatin harrastukset ovat hävittäneet kaikki muut inhimilliset
kyvyt ja jonka aivoissa ja sydämessä ei enää ole sijaa muulle kuin
etujen yhdistelmille, voi olla keskittymisen mallikuva, mutta
elämänkäytön esikuva hän ei varmaankaan ole. En puolestani tiedä
mitään masentavampaa kuin se ihanteeksi ylennetty keskinkertaisuus,
jota Amerikan lukemattomat keskittymisoppaat suosittelevat. Runsas
epäjärjestys on sentään parempi kuin sellainen vaivainen sopusointu.
Ilmapallon nouseminen edellyttää epäilemättä painolastin vähentämistä;
toisinaan täytyy heittää pois arvokastakin. Sellaisen hinnan vaatii
elämä; tulee tietää, mihin uhriin tahtoo suostua, tulee antaa elämänsä
pelin panokseksi, kuten William James sanoo. Siinä on kenties eräs
niistä syistä, jotka saavat meidät kaipauksen tuntein muistelemaan
nuoruus- ja lapsuusaikaa; niinä aikoina meissä ilmeni lukuisia
mahdollisuuksia, joista monet täytyi myöhemmin uhrata muutamien
hyväksi. Missään tapauksessa ei saa keskittymistä verukkeena käyttäen
laiminlyödä sisäistä elämäänsä. Jos meidän tuleekin tehdä työtä
olemuksemme tihentämiseksi, on siinäkin osattava noudattaa kohtuutta.
Emerson sanoo, että jos maapallo olisi riittävässä puristuksessa,
niin se voitaisiin sijoittaa munankuoreen. Mutta miten kävisi silloin
maailman elävän kauneuden? Meidän tulee hyvin harkita, ennenkuin
luovumme eräistä jumalista, jotka pyrkivät meissä syntymään. Vaali on
yhtä vakava kuin kihlaus; se koskee koko elämää.
* * * * *
Elämän keskittäminen ei kumminkaan ole yhden ainoan päivän työ. Asiaa
ei saa käsittää niin, että henki kohdistaa valintansa kerta kaikkiaan
johonkin esineeseen monien joukossa; sen on alinomaa vääjäämättä
siihen palattava. Tämä kihlaus on uudistettava joka aamu. Ellei elämän
keskittyminen olekaan väkivaltaisen ponnistuksen tulos, edellyttää
se ainakin itsepintaista kestävyyttä. Tämän vääjäämättömyyden vakaan
ja varman mahdin on Emerson oivallisesti kuvaillut: »Kuormajuhta
liikkuu tavanomaista latuansa taitavammin kuin arabialainen varsa.
Kemiassa osoittautuu jatkuva heikko sähkövirta yhtä vaikuttavaksi
kuin sähkökipinä ja on suoritettavissa töissä verraton apukeino.
Samoin voimme inhimillisen toiminnan alueella asettaa hyökyilevän
tarmon vastapainoksi jatkuvan harjaantumisen. Me ulotamme saman
voimamäärän pitempään aikajaksoon tahtomatta sitä tihentää yhteen
ainoaan tuokioon. Siinä on sama kultaunssi, kerran pallona ja kerran
lehtenä. Yli-insinööri Buford hakkasi West-Pointissa vasaralla kanuunan
vääntötappeja, kunnes ne katkesivat. Hän laukaisi tykin sata kertaa,
kunnes se räjähti rikki. Mikä isku rikkoi tapit? Jokainen isku. Mikä
laukaus sai tykin räjähtämään? Jokainen laukaus.»
Sellainen vääjäämättömyys ei kumminkaan saa olla pikkumaista eikä
jäykistyä sairaalloisuudeksi. Tulee muistaa, että elämä on liikettä,
tulee joka hetki sopeutua siihen uudestaan eikä sallia mekaanisten,
kaiken tarkoituksensa kadottaneiden tottumusten päästä loisina
rehoittamaan tai pieksemään pelkkää tuulta kuin tyhjän myllyn siivet.
Jähmettynyt ihanne ei kykene tehokkaasti ohjaamaan askeleitamme;
itämaiden kuninkaitten edellä vaelsi kirkas tähti. Mutta jos elämä
välttää sellaisen jäykän jähmeyden ja säilyy todella elävänä, niin se
vääjäämättömästi päämääräänsä suuntautuen saavuttaa korkeimman mahtinsa.
»Vääjäämättömät ovat toisia oivallisemmat», kirjoittaa Hugo.
»Henkilölle, joka on yksinomaan uskalias, tarjoutuu suuruus vain
tuokioittain, urhoollisuus on vain luonnonlaatuun kuuluva seikka; se,
joka on vain rohkea, omistaa yhden ainoan hyveen, mutta suuri on se,
joka vääjäämättä pysyttelee todessa. Suurten sydänten salaisuus piilee
melkein kaikkinensa tässä sanassa: hellittämättä. Hellittämättömyys
suhtautuu urhoollisuuteen niinkuin pyörä vipusimeen: tukipiste
vaihtuu siinä lakkaamatta. Olipa päämäärä sijoitettu maan päälle tai
taivaaseen, päämäärään pyrkiminen on kaikki kaikessa; edellisessä
tapauksessa ihmisestä tulee Kolumbus, jälkimmäisessä Kristus.»[23]
Newtonilta kysyttiin, kuinka hän oli johtunut suuriin keksintöihinsä,
ja hän vastasi: »Niitä aina ajattelemalla.» Muistuu mieleeni, että
Bergson vaatimattomasti määritteli eräässä Collège de Francen luennossa
filosofisen neron alinomaiseksi tarkkaavaisuudeksi, samoinkuin jo
Buffon aikoinaan sanoi: »Nero on jatkuvaa kärsivällisyyttä.»
Tämä säyseä määritelmä, joka esittää neron meille suunnilleen
kelpo työjuhtana, on herättänyt oikeutettua vastustusta, varsinkin
romantikkojen keskuudessa, jotka kuvittelivat Pegasoksen
riehakkaammaksi ja hankkivat itselleen ansiota ainakin alkuperäisen
hyökyvoiman ilmaisijoina. Mutta vaikka hellittämätön keskittyminen
ei riittäisikään tekemään neroa, ei silti pidä unohtaa, että vain
se kykenee tempaamaan neron pelkän mahdollisuuden esikartanoista ja
siirtämään sen toiminnan kentälle. Alfred de Vigny osuu epäilemättä
oikeaan kuvaillessaan Cinq-Marsissa Richelieun keskittymiskykyä:
»Sinä päivänä havaitsivat hänen palvelijansa, ettei hän vuorokauteen
nauttinut mitään ravintoa ja että hän jännitti kaikki sielunvoimansa
ohjattavien tapausten harkitsemiseen siinä määrässä, että voitti
ruumiilliset kipunsa, ikäänkuin olisi ne unohtamalla voittanut. Tämä
tarkkaamiskyky ja tämä melkein alinomainen mielenmaltti koroittivat
hänet melkein neroksi. Hän olisi ollut täysi nero, ellei hänestä olisi
puuttunut synnynnäistä sielun ylevyyttä ja sydämen jaloa lämpöä.»
Niin johdumme tässä toista tietä kulkien asiaan, jota käsittelimme
puhuessamme persoonallisuudesta.
* * * * *
Ei voi kyllin korostaa sitä totuutta, että hengen keskittäminen on
voiman tärkein edellytys. Se on valtava vahvistaja seuraavista syistä.
Keskittyminen on tarkkaavaisuuden korkein aste. Mutta tarkkaavaisuus
(sen tietävät kaikki psykologit, eikä tarvitse olla psykologikaan
kyetäkseen sen oivaltamaan) on itse älyn edellytys, vieläpä siinä
määrässä, että voisi melkein sanoa, asioille liikaa väkivaltaa
tekemättä: äly on tarkkaavaisuutta. Jos siis tarkkaavaisuus, kuten
näimme, on myös voiman varmin edellytys, niin siitä johtuu, että
älykkäimmät ovat myöskin voimakkaimmat, ainakin mahdollisuuden
näkökannalta, ja että heidän tarvitsee edetä vain askel kauemmaksi
muuttuakseen siksi todellisuudessakin. Se askel on keskittyminen,
tottumus yhtenäisempään, tehokkaampaan ja tyynempään tarkkaamiseen,
joka muuntaa valonsäteet polttopisteeksi. Siinä on rohkaisevaa
varmuutta. Älyn ei sovi epäillä itseänsä; sen tulee kerta kaikkiaan
tietää, että voima piilee siinä. Siten tulee varmennetuksi Carlylen
suurenmoinen uskontunnustus:
»Sittenkin pysyy aina totena, että äly on ihmisten lasten keskuudessa
varsinainen kunnioituksen esine, hartaiden rukousten, pyhien lupausten
ja kiihkeän etsinnän oikea esine, kaiken kaikkiaan ainoa sellaisten
pyrkimysten esine. Ihmisille suo ymmärryksen Kaikkivaltiaan innoitus.
On näet lausuttava kerta toisensa jälkeen, kunnes kuolevaisraukat
alkavat asiaa oivaltaa ja ravistautua hereille kohtalokkaasta
horroksestaan ja häpeällisen kirouksen ikeen alta: että ihminen, jossa
on aito äly eikä vain näennäinen, on luonnostaan välttämättä jalo
ihminen, rohkea, vilpitön ja jumalaisella voimalla varustettu ihminen,
joka voi saada selkoa kaikkeutemme laeista juuri siitä syystä, että on
ja on ollut niin uskollinen sen laeille; hän on taivaan sanansaattaja,
ja ihmisille on onneksi, jos seuraavat häntä, mutta suureksi
onnettomuudeksi, elleivät niin tee. Ihmisen äly on tarkkaan harkiten
hänen arvonsa täsmällinen mitta, ja siihen kohdistuva kunnioitus on
kaikkien valioiden ja kaiken valikoimisen ydin.»
VI
SYDÄMEN VOIMAT.
Jos pidämmekin keskittynyttä tarkkaavaisuutta sisäisen voimamme
varmimpana takeena, ei kumminkaan tule otaksua, että siten
tunnustaudumme hedelmättömän intellektualismin kannattajiksi.
Tutkiessamme hiukan lähemmin tarkkaavaisuustointa kohtaamme piankin
erään aivan toisenlaisen kerrostuman, nimittäin sydämen voimat, jotka
ovat elämänhyökymme ehtymättömin lähde. Palautamme tässä mieleemme,
mitä psykologit ovat opettaneet tarkkaavaisuudesta.
»Ihminen samoinkuin eläinkin», kirjoitti jo Ribot, »kiinnittää
spontaanisesti tarkkaavaisuutensa ainoastaan siihen, mikä sitä jotenkin
liikuttaa, herättää siinä mielenkiintoa, saa aikaan mieluisan,
epämieluisan tai sekalaisen tilan. Mielihyvä ja mielipaha osoittavat
kuitenkin vain, että jotkin viettimme tulevat tyydytetyiksi tai
ehkäistyiksi; mutta koska viettimme ilmaisevat sisintä, ominta
olemustamme, luonnettamme, niin siitä seuraa, että spontaaninen
tarkkaavaisuutemme pohjautuu olemuksemme syvimpään perustukseen.»[24]
Äskeisempinä aikoina on Rignano suorittanut vieläkin syvemmälle
tunkeutuvan analyysin johtuen siihen tulokseen, että tarkkaavaisuus
on affektiivinen tila tai oikeammin kaksi affektiivista tilaa, jotka
pitävät toisiaan tasapainossa. Yleisesti tunnettu on tämä akvaariokoe:
Hauki sijoitetaan säiliöön, jota erottaa toisesta lasinen väliseinä,
ja viimeksimainitussa säiliössä on kivikaloja. Hauki syöksyy niitä
tavoittamaan, mutta myöhemmin se muistaa tuloksettomat yrityksensä
ja ehkäisee ensimmäisen virikkeensä. Sellainen on Rignanon mukaan
tarkkaavaisuus: halun hyöky, jota estää älykäs varovaisuus tai pelko
(vaikkapa vain erehtymisen pelko). Ristiriidasta johtuu pysähdys,
tasapaino, joka juuri onkin tarkkaavaisuutta.[25] Mutta olipa tämän
nerokkaan teorian laita miten tahansa, tarkkaavaisuuden tunneperäinen
olemus on varma asia.
Käsittäessämme persoonallisuuden versovien viettien sopusointuiseksi
yhdistelmäksi pidimme jo silloin affektiivista elämää olemuksemme
ytimenä. Korostamalla sitten tarkkaavaisuuden merkitystä herätimme
kenties sellaista käsitystä, että oli kysymyksessä aivan toinen
voima; mutta niin ei suinkaan ollut todellisuudessa laita. Jos siis
keskittyminen onkin elävän lyhteen side ja luo siihen muotoa, on
kuitenkin huomattava, että side on samaa olkea kuin lyhde ja että ne
molemmat ovat saman ydinmehun kasvattamat.
* * * * *
Ei saa suinkaan väittää, että jokainen tunnetila on voiman lähde;
sellaisen mielipiteen todeksinäyttäminen olisi suorastaan mahdotonta.
Eikö sisäisen elämän ja hengen keskittämisen vaatimus edellytäkin
samalla eräänlaista rauhan ilmakehää ja niinmuodoin eräänlaista
tunne-elämämme vallitsemista? »Pudisteltava ennen käyttöä» — tämä
eräiden lääkepullojen kupeesta luettava määräys ei sovellu siihen
eliksiiriin, joka muodostaa henkisen voimamme. Toisaalta ei sellainen
rauha saa muuttua välinpitämättömyydeksi tai turtumukseksi; vaaditaan
liikkuvaa rauhaa, niinkuin tyynesti eteenpäin kiitävässä suuressa
virrassa. Meidän tulee varjella itseämme yhtä hyvin herpoutuneen
epäröivältä kuin levottomalta, häilyvältä ja hätäilevältä
mielentilalta. Edellisessä tapauksessa on kiintyminen mahdoton, koska
puuttuu harrastusta, jälkimmäisessä on liian monenlaisia harrastuksia,
joten mikään niistä ei pääse vallitsemaan mieltä, joka tahtoo kiintyä
kaikkeen eikä kiinny mihinkään. Niin ollen koskettavat äärimmäiset
vastakohdat tässäkin toisiaan, molemmat vastakkaiset tunne-elämän
muodot ovat toistensa kaltaiset sikäli, ettei kumpikaan niistä kykene
saamaan mitään aikaan. Kummassakin tapauksessa on liian vähän eikä
suinkaan liian paljon tunnevoimaa; on näet hyvin epäiltävää, sopiiko
Don Juania moittia rakkauden yltäkylläisyydestä.
Epäröintiä ja hätäilyä tulee kumpaakin varoa yhtä tarkoin. Sisäisestä
elämästä puhuessamme viittasimme jo hätäilemiseen, nykyaikaisen
sivilisation yleiseen tautiin. Epäröinti on yhtä haitallinen.
Epäröivä, samoinkuin hätäinenkin, liikkuu lakkaamatta, mutta ei
pääse milloinkaan perille. Hänen elämänsä kuluu hänen kävellessään
edestakaisin tienristeyksessä tietämättä mihin suuntaan tulee
lähteä, ja niin hän tuhlaa suotta voimansa. Hän kenties väittää,
ettei hänellä ole riittäviä valinnan perusteita. Mutta onko meillä
milloinkaan riittäviä perusteita? Punnitessamme syitä puolesta ja
vastaan me ennakoimme tulevaisuutta, pidämme silmällä mahdollista
ja todennäköistä; jos tarvitsisimme ratkaisuamme varten välttämättä
varmuutta, ratkaisisimmeko milloinkaan? Sittenkin täytyy valita,
vaikkapa vain heittämällä höyhenen ilmoille, ja valinnan jälkeen täytyy
sanoa itselleen, että arpa on heitetty. On parempi ratkaista väärin
kuin pidättyä kaikesta ratkaisusta. Eräänlainen uskaliaisuus, kiintymys
vaaralliseen leikkiin, voi silloin tukea horjuvaa tarmoamme. Toiminta,
jota olemme velvolliset suorittamaan määrätyllä hetkellä, ammattimme
tai oman valintamme vuoksi, voi sekin olla avuksi, koska se estää
meitä peruuttamasta päätöstämme. Mutta jo pelkkä keskittymistottumus,
joka tietoisesti kiinnittää meitä päämääriimme, tarjoaa hyvää suojaa
epäröintiä vastaan.
Hätäily ja epäröinti voivat turmella koko toimintamme, jopa älymmekin.
Siinä hätäily muuttuu siksi arvostelmien »äkkinäisyydeksi», josta
Descartes viisaasti varoittaa teoksessaan _Discours de la Méthode_.
Jokin määrä tieteellistä sivistystä on siinä paras lääke; mutta
epäsuotuisimpina olosuhteina täytyy pitää elämää sanomalehtien
ja päivänpolitiikan piirissä, siis niitä olosuhteita, joissa
aikalaisemme valitettavasti parhaiten viihtyvät. Älyn epäily tekee
sairaalloisessa muodossaan ihmisen kykenemättömäksi mihinkään
toimintaan; kotoa lähtiessään hän ei muista, onko lukinnut ovensa,
ja palaa kymmenen kertaa asiaa toteamaan. Epäily herpaisee. Terve
äly, joka välttää äkkipikaisuutta, joutuu helposti epäilyn vaaraan,
koska oivaltaa ongelmien äärettömän monisyisyyden. Sellaisissa
tapauksissa vaikuttaa äly, joka periaatteellisessa katsannossa on
voiman edellytys, lamaavasti elämään ja toimintaan. Silloin on parasta
suorittaa valtiokaappaus: menetellä keskellä epäilyä ikäänkuin ei
ollenkaan epäilisi. Tulee uskaltaa valita ajatuksensa ja asettaa
panoksensa hypoteesin varaan. Itse älyn elämä vaatii sitä, mutta
elämä sinänsä vaatii enempää. Siinä on Pascalin kuuluisa veto; siinä
on taasen vedottava uskallukseen ja palauduttava jälleen kaiken älyn
tuollepuolen, niihin sydämen syihin, »joita järki ei ollenkaan tunne».
* * * * *
Meidän pontimenamme on vaisto. Mutta kaiken vaiston ilmauksena on
mielenliikutus. Siitä syystä emme saa ylenkatsoa näitä tunnetiloja.
On kuitenkin olemassa sellaisia mielenliikutuksia, jotka voivat koitua
turmioksi ja ovat pikemmin heikkouden kuin voiman ilmaus. Kukapa ei
ole kokenut vihan tai pelon aikaansaamaa vahinkoa? Molemmat voivat
epäilemättä olla meille avuksi; varsinkin viha voi närkästymisen
muodossa toisinaan kannustaa meitä suuriin saavutuksiin; viha ja pelko
pohjautuvat samoinkuin kaikki muutkin mielenliikutukset vaistoihimme
ja niillä on siis biologista merkitystä, ne ovat hyödylliset elämässä.
Edellinen on eläimessä valmistautumista hyökkäykseen, jälkimmäinen
järjestelee sen puolustustoimenpiteitä, joko niin, että eläin pakenee,
tai siten, että se teeskentelee kuollutta. Siinä havaitsemme molemmat
muutenkin tutut pelon lajit: toinen saa lähtemään käpälämäkeen, toinen
herpaisee polvet. Sellaiset reaktiot kuuluvat kuitenkin oikeastaan
kehitysvaiheeseen, jossa emme aina ole, ja useasti ne eivät enää
ollenkaan sovellu elämämme olosuhteisiin. Jos otaksutaankin oikeaksi
Darwinin ja Spencerin selitys, jonka mukaan vihalle luonteenomainen
ylähuulen kohoaminen merkitsee kulmahampaiden paljastamista, jotta
ne voivat heti käydä puremaan, ja karvojen heristymisen tulee saada
eläin näyttämään suuremmalta ja peloittavammalta, on joka tapauksessa
varsin varmaa, etteivät sellaiset refleksiliikkeet ole meille enää
miksikään hyödyksi, ja samoin on useimpien vihan ja pelon fyysillisten
ilmausten laita: ne tekevät meidät yleensä pikemmin naurettaviksi kuin
kunnioitustaherättäviksi, ja pilapiirtäjät tietävät asian varsin hyvin.
Lakattuaan olemasta hyödyllisiä, sellaiset mielenliikutukset muuttuvat
suorastaan vahingollisiksikin. Niiden aikaansaama reaktio ei saa
enää tilaisuutta purkautua tavanomaista tietänsä, vaan »kääntyy
takaisin» ja niin sanoaksemme tärisee voimatonna paikallaan. Siinä on
epäilemättä syy niihin ruumiillisiin ja sielullisiin häiriöihin, joita
viha ja pelko saavat usein aikaan. Ne eivät purkaudu taisteluna tai
pakoonjuoksemisena, vaan nousevat aivoihimme, ja me joudumme »päästä
pyörälle».
Sellaiset esimerkit eivät kuitenkaan oikeuta meitä menettelemään
niinkuin Larguier des Bancels kerrassaan tuomitsemaan mielenliikutukset
ja pitämään niitä pelkkinä »vaiston hukkalaukauksina»,[26] sillä
viha ja pelko ovat hukkalaukauksia ainoastaan edustaessaan vaistoja,
jotka eivät enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiimme. On kuitenkin
toisaalta myönnettävä, etteivät vaisto ja tunne ansaitse sokeata
luottamustamme, ja syynä on, että kehityksen tapahtuessa muutamat
vaistot lakkaavat olemasta elämääedistäviä ja muuttuvat vaarallisiksi.
Ajateltakoon vain usein esiintyvää esimerkkiä: vanha vaisto saa
perhosen liikkumaan kohti valoa, mutta tämä vaisto ei ollut arvannut,
että rakennamme lamppuja, jotka kärventävät perhoselta siivet.
Meidän tulee siis varoa mystillistä luottamista vaiston
kaikkitietävyyteen; älyn asiaksi jää aina tutkia virikkeittemme arvoa,
suunnata luonnon sille tarjoamaa voimaa; mutta tämä voima johtuu
epäilemättä vaistosta ja tunteesta. Eikö kristillisyyden käytännöllinen
etevämmyys stoalaisuuteen verraten olekin siinä, että edellinen lisää
tunnetta, jälkimmäinen sitävastoin sen surmaa?
* * * * *