voisi vilpittömästi sanoa: Tahtoisin tämän kestävän iäti. Ja kuinka
voisimmekaan nimittää onneksi häipyvää tilaa, joka jättää sydämemme
levottomaksi ja tyhjäksi ja saa meidät kaipaamaan jotakin mennyttä
tai ikävöimään jotakin tulevaa? Mutta jos on olemassa tila, josta
sielu löytää sellaisen tasapainon, että voi levätä siinä kaikkineen
ja kerätä siihen koko olemuksensa tarvitsematta silmäillä taaksepäin
menneisyyteen tai ennakoida tulevaisuutta, jos on olemassa tila,
jossa aika ei ole sielulle mitään, tila, jossa nykyinen hetki kestää
iäti silti merkitsemättä kestoansa ja jättämättä mitään peräkkäisten
tapahtumien jälkiä, tuntematta mitään puutetta tai nautintoa, iloa
tai murhetta, pyydettä tai pelkoa, eläen vain oman olemassaolonsa
tunnossa, joka täyttää sen reunoja myöten, niin sellaisen tilan
kestäessä voidaan sitä, jonka osaksi se tulee, mainita onnelliseksi,
ei siinä puutteellisessa ja suhteellisessa merkityksessä, jonka sana
'onni' saa silloin, kun sillä tarkoitetaan elämännautintojen tuottamaa
tilaa, vaan onnelliseksi siinä merkityksessä, että tämä riittävä,
moitteeton, täydellinen oleminen ei jätä sieluun mitään tyhjyyttä,
jonka se haluaisi täyttää. Sellaisessa tilassa olen usein ollut
Saint-Pierre-saaressa siellä yksin haaveillessani, joko maatessani
venheessä, jonka annoin lipua laineiden mukana, tai istuessani
ankarasti aaltoilevan järven rannalla tai kauniin joen tai somerikkonsa
yli solisevan puron partaalla.»
Sellainen uneksiminen ei suinkaan ole mikään tarmokas tila, ja Rousseau
tietää tämän seikan varsin hyvin. Haaveksimisesta koituva vaara on
kuitenkin toiminnankin näkökannalta pienempi kuin se, joka aiheutuu
tyhjästä ja hajottavasta levottomuudesta. Haave muuttuu teoksi paljoa
helpommin kuin yleensä otaksutaan. Sitä todistaa romantiikka, joka
johtuu suoraan Rousseausta, erittäinkin »Haaveiden» kirjoittajasta.
Lamartine ja Hugo osasivat hyvinkin heittää haaveensa käydäkseen
puhumaan julkisissa kokouksissa. Tai oikeammin: eivätkö heidän
haaveensa muuttuneet siten elämän todellisuudeksi? On hyödyllistä
havaita, että juuri nämä suuret haaveksijat uskoivat lujimmin
runoilijan sosiaaliseen, toiminnalliseen kutsumukseen. _Méditations_ ja
_Contemplations_ olivat heille valmistautumista toimintaan, ikäänkuin
taisteluun varautumista.
* * * * *
Vallankumouksen luoma uusi yhteiskunta, jonka rakentajina
romanttiset individualistit itseään pitivät, nostatti kuitenkin
uuden uhkan yksilöä vastaan. Haaveksijan Rousseaun rinnalla
esiintyy »Yhteiskuntasopimuksen» kirjoittaja, mutta hän, enempää
kuin vallankumous tai romantiikkakaan, ei havainnut näiden kahden
kehittymässä olevan suuntautumisen vastakkaisuutta, jonka oli määrä
kasvaa ja esiintyä vihdoin ehdottomana: individualismi sosialismin,
vapaus tasavertaisuuden vastakohtana. Vaara ei ollut enää uhkaava
ylenhienostuneessa aristokraattisessa yhteiskunnassa, mutta ilmeni sitä
suurempana demokratiassa, yhtäläistyneiden suurten joukkojen saadessa
yhä enemmän valtaa ja valtiojärjestelmän keskittyessä, jotka molemmat
mahdit taipuvat sortamaan riippumatonta ja »vastaanhangoittelevaa»
yksilöä. Mitä kiinteämmiksi ja järjestelmällisemmiksi sosiaaliset
siteet muodostuvat, sitä välttämättömämpää on tehostaa vapaan
yksilön arvoa ja varjella sitä tuhoutumasta. Sellaisina varoittajina
esiintyvät, kukin tavallaan, Carlyle ja Nietzsche, laumahengen kiivaat
vastustajat, ja Ibsen, jonka _Kansanvihollisessa_ lausutaan: »Väkevin
on se, joka on yksinäisin.»
Tässä kuulemme jälleen viisaan Emersonin voimakkaan ja rauhallisen
äänen. Hän puolestaan ei syydä uudenaikaista yhteiskuntaa vastaan
kiihkeitä soimauksia, vaan tavoittelee tasapainoa. »Täydellinen
yksinäisyys on mahdoton», sanoo hän, »ja elämä yhteiskunnassa muodostuu
kohtalokkaaksi. Meidän tulee pitää päätämme toisessa ja käsiämme
toisessa olokehässä. Se käy päinsä, jos säilytämme riippumattomuutemme
silti sallimatta myötätuntomme riutua». Samalla hän kuitenkin vaatii
yhtä ehdottomasti yksilön suojelemista. »Jokaisen tulee seisoa
lasijakkarallaan, jos tahtoo säilyttää sähkönsä.» Hän kirjoittaa vielä:
»Olkoon kaupunki olemassa erikoisia tilaisuuksia varten; tottumustenne
tulee muovautua yksinäisyydessä. Keskinkertaiselle yksinäisyys tarjoo
suojan, mutta nerokkaalle se on ankara ystävä, kylmä, pimeä kammio,
missä kasvavat ne siivet, joiden tulee kantaa hänet aurinkojen ja
tähtien taakse... Varmaa on, etteivät Platon, Plotinos, Arkhimedes,
Hermes, Newton, Milton ja Wordsworth ole eläneet ihmisten suuressa
joukossa, vaan ovat hyväntekijöinä laskeutuneet toisinaan sen luo.
Viisas kasvattaja pitääkin huolen siitä, että nuorelle sielulle
tarjoutuu ajan ja elämän ohjelmassa yksinäisyyden kausia ja että ne
muuttuvat tottumukseksi. Yliopistoelämän suurena etuna on usein se
niin sanoakseni pelkästään fyysillinen etu, että opiskelijalla on oma
huoneensa ja lietensä; sen suovat vanhemmat arvelematta pojalleen
Cambridgessa, vaikka eivät kotona pitäisi sitä tarpeellisena.»
Emersonin nuoruusajan päiväkirjassa soi kiihkeänä sama sävel, joka on
harkitummissa ja kypsemmissä teoksissa hillitympi. »Kukaan ei suostuisi
elämään yhteiskunnassa, jos olisi pakko päästää luokseen kaikki
ihmiset, jotka haluavat tulla. Sata kertaa mieluummin eläisi Robinsonin
saarella kuin kaupungissa, jossa täytyisi antautua kenen seuraan
tahansa.»
Emerson ei silloin aavistanut, että kasarmielämä, joka täydellisesti
vastaa hänen mahdottomiksi kuvailemiaan olosuhteita, tuli pian
useimmissa maissa pakolliseksi kaikille ja että ihmiset suostuivat
siihen vastustelematta. Se seikka, että ihmiset ovat omaksuneet aivan
luonnollisena asiana tuon ennenkuulumattoman rasituksen, yleisen
asevelvollisuuden, osoittaa selvästi, kuinka arveluttavassa määrässä
»laumahenki» on lisääntynyt nykyaikaisten kansojen keskuudessa.
Yksilön herättäminen on nykyjään tärkeämpää kuin milloinkaan ennen, ja
Romain Rolland on menetellyt erinomaisen jalosti käydessään innokkaasti
asiaa ajamaan. »Yleinen kehitys demokratian suuntaan, jota peittää eräs
maatunut käsite, muodoton ja mahdoton valtiosyy, on saattanut Euroopan
henkiset edustajat tunnustamaan sitä uskonkappaletta, ettei ihmisellä
ole korkeampaa ihannetta kuin yhteisön palvelijana oleminen. Ja tätä
yhteisöä mainitaan Valtion nimellä... Maailma kaipaa nykyjään kipeimmin
vapaita sieluja, lujia luonteita. Mitä erilaisimpia teitä kulkien,
kirkkokuntain tylsän alistumisen, kansalliskiihkon tukahduttavan
suvaitsemattomuuden ja sosialismin tyhjentävän tasoitustyön nojalla,
me palaamme laumaelämään... Rohkaiskaa siis mielenne te, jotka ette
usko ikuisen vielä päättäneen kehityksensä kehää! Uskaltakaa irtautua
laumasta, joka vie teitä mukanaan! Jokaisen aito ihmisen tulee oppia
olemaan yksin kaikkien keskellä, ajattelemaan yksin kaikkien puolesta
ja tarvittaessa kaikkia vastaan.» ¹
* * * * *
Valtion holhous- ja pakkovalta ja tasavertaisuuden henki eivät
muuten ole ainoat yksilöä ja sisäistä elämää uhkaavat vaarat.
Koko nykyaikainen järjestys vaikuttaa siihen suuntaan: kehittynyt
suurteollisuus ja kansallistunut työ, joka tekee suorittajastaan
koneiston osan, numeron tehtaaseen, työn-kasarmiin; määrän suosiminen
laadun vahingoksi kaikessa tuotannossa; tuotannon ja elämän
kiireellisyys. Nykyaikainen ihminen on nousukas. Tieteen hänelle
lahjoittama keksintöjen runsaus on hänet tavallaan huumannut; hän
ei käsittele keksintöjä niinkään tarpeittensa tyydyttämisvälineinä
kuin aiheena tarpeiden kiihtämiseen. Nopeuden mahdollisuus saa
hänessä aikaan kuumeentapaisen nopeushimon, kaikki muuttuu hänelle
levottomuuden tekosyyksi, ja levoton hapuileminen on toiminnan suora
vastakohta. Hän edustaa jo aikaisemmin mainitsemaamme tyyppiä, joka
kuluttaa lakkaamatta eikä kerää milloinkaan. Paljon melua tyhjän[16]
vuoksi. Sivistyskautemme säilyvimmän arvon muodostaa lähinnä
tiedemiehen laboratoriossaan suorittama kärsivällinen työ, taiteilijan
askarrus ateljeessa ja äidin valvova toimi pienokaisen vaiheilla.
Missä on aitoa voimaa, siinä on myöskin rauhaa. Kylväjä astelee hitain
askelin; anturoihin tarttuvat multakokkareet hidastuttavat hänen
kulkuansa.
On terveellistä joskus lukea se Nietzschen kirjoittama sivu, jonka
nimenä on »Nykyaikainen levottomuus»: »Mitä kauemmaksi länteen
siirrytään, sitä ankarammaksi muuttuu uudenaikainen levottomuus.
Amerikkalaiset pitävät kaikkia Euroopan asukkaita rauhaarakastavina
ja nauttivina olentoina, vaikka he todellisuudessa risteilevät kuin
mehiläiset ja muurahaiset. Levottomuus kehittyy niin suureen määrään,
ettei korkeampi kulttuuri enää voi kypsyttää hedelmiänsä; tuntuu siltä
kuin vuodenajat seuraisivat toisiaan liian nopeasti. Levon puute saa
sivilisatiomme päätymään uuteen barbaarisuuteen. Milloinkaan ennen ei
ole toimeliaita, t.s. levottomia, pidetty suuremmassa arvossa kuin
nykyään. Ihmiskunnan yleisen laadun välttämättömiin korjauksiin kuuluu
senvuoksi kuvastelevan aineksen melkoinen lisääminen. Jokaisella
yksilöllä, jonka pää ja sydän ovat rauhalliset ja vakaat, on kuitenkin
jo nyt oikeus uskoa, että hänelle on suotu hyvä luonnonlaatu, vieläpä
eräs yleistä hyötyä tuottava hyvekin, ja että hän tätä hyvettänsä
säilyttämällä täyttää kerrassaan korkeampaa tehtävää.»[17]
Ajatus on kuin korkealla vuoristossa sijaitseva pieni järvi, josta
alinomaa tulvii virmoja puroja. Järvi voi pysyä aina sellaisenaan; sen
tahtomatta ja arvaamattakin siitä urkenee lakkaamatta voimaa, joka
liikuttaa laakson pyöriä. Ajattelummekin voi näyttää hyödyttömältä,
kelvolliselta vain kuvastelemaan jotakin etäistä taivaankulmaa, mutta
jos sen kuvastin sijaitsee kyllin korkealla, niin siinä asuu suuri
voima.
V.
KESKITTYMINEN.
William James on esittänyt tahtoteorian, joka on voinut herättää
ihmetystä, mutta johon sisältyy suurta käytännöllistä totuutta. »Jos
järjellinen mielikuva siirtyy tajunnan keskukseen ja jos se siinä
säilytetään, niin se välttämättä vaikuttaa, sillä tajuntamme ja
hermostomme lainmukaisen yhteyden perustuksella tulee siten alulleen
mielikuvasta johtuva toiminta. Varsinainen henkinen ponnistuksemme on
niinmuodoin siinä, että kiinteästi säilytämme soveliaan mielikuvan.
Jos siis kysytään, mikä on henkinen teko yksinkertaisimmin ja
alkeellisimmin ilmaistuna, niin voidaan vastata ainoastaan näin: se
on jännitettyä tarkkaavaisuutta, joka säilyttää kiinteästi miellettä,
jonka muuten karkottaisivat tajunnasta henkistä elämää vallitsevat
vietit. Ajatteleminen on siis tahdon samoinkuin muistinkin salaisuus.»
Sitten James kerää ajatuksensa lapidaariseen määritelmään: »Niinkuin
vaaka lepää hienon teränsä varassa, on sisäinen kohtalomme tahallisesta
tarkkaavaisuudesta riippuvainen.»[18]
On helppo havaita, missä kohden tämä teoria eroaa yleisestä
tahdonilmiöitä koskevasta käsityksestä. Jokainen tahtotoimi esiintyy
kahdessa vaiheessa: aikeena ja suorituksena. Tavanomainen käsitys
tarkkaa toista vaihetta, suoritusta, joka esiintyy yleensä näkyvänä
lihasponnistuksena, James sitävastoin huomauttaa, että asian olennainen
puoli sisältyy ensimmäiseen vaiheeseen. Teon laita on niinkuin lapsen:
todellinen luova tapahtuma on huomaamaton sikiäminen, eivät synnytyksen
huudot ja tuskat. Synnytys on vain sikiämisen luonnollinen seuraus.
James on siis opettanut psykologin oivaltamaan, että itse tahallisessa
teossa mielikuva on tärkeämpi kuin toteuttava ponnistus (vaikka
viimeksimainittuakaan ei saa jättää huomioonottamatta). Mutta ei
siinä kyllin: Nancyn uusi koulukunta on osoittanut, ettei tahto siten
ymmärrettynä, kaksivaiheisena tapahtumana (mielikuva, toteuttaminen),
ole tajunnan ainoa toimimistapa. On olemassa tapauksia, joissa voimme
vaikuttaa itseemme, sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseemme,
pelkän mielikuvan avulla, pyrkimättä mitenkään sitä toteuttamaan.
Sellaisissa tapauksissa puhumme autosuggestiosta. Aluksi sekoitettiin
yleisesti toisiinsa autosuggestio ja tahto, pidettiin edellistä vain
jälkimmäisen voimakkaampana muotona. Niinpä tri Paul-Emile Levykin
vielä antaa autosuggestioa koskevalle tutkimukselleen nimen »Tahdon
järkiperäinen kasvattaminen.» Kuten toisessa yhteydessä[19] olen
huomauttanut, on Coué hedelmällinen ja omalaatuinen siinä, että hän
on osoittanut autosuggestion aivan erikoiseksi tapahtumaksi; siinä on
asian »sikiäminen» kaikki kaikessa, todellistuminen on salatajuinen
eikä vaadi mitään ponnistusta, ja itse ajatuksen edellyttämä ponnistus
voi käytännössä olla kerrassaan mitätön.
Tunnemme siis kaksi toiminnan lajia, tahdon ja autosuggestion. Toisessa
on mielikuva etusijalla, toisessa se on kaikki kaikessa. Mielikuvan
vaikuttava voima, joka kävi ilmi jo Jamesin tutkimuksista, havaitaan
siis vielä selvemmin Nancyssä suoritettujen kokeiden jälkeen.
James sanoo vielä, että mielikuvassa on sellainen voima vain sikäli
kuin tarkkaavaisuus sitä kiinteästi säilyttää. Tarkkaamiskyky
ilmenee siis sisäisen voimamme varmana takeena. Hengen tulee oppia
kiintymään todellistettavan asian mielikuvaan sallimatta itseään
häiritä; siinä on toiminnan suuri salaisuus. Amerikassa julkaistut
yleistajuiset esitykset, jotka kaikin äänilajein saarnaavat ajatuksen
tai autosuggestion voimaa, tarkoittavat aivan samaa neuvoessaan
»keskittymään». Keskittyminen merkitsee heidän oppinsa mukaan
tarkkaavaisuuden korkeampia asteita.
Nancyssä saavutettujen tuloksien nojalla on meillä kuitenkin aihetta
erottaa tarkemmin toisistaan keskittyminen ja tarkkaavaisuus.
»Keskittyminen» olisi varattava tiedesanana merkitsemään »tahallisen
tarkkaavaisuuden vastinetta, josta puuttuu ponnistus».[20] Se on
se erikoinen tarkkaavaisuuden tila, jonka nojalla varsinainen
autosuggestio syntyy.
Jos jokapäiväinen kielenkäyttö tahtoo edelleenkin nimittää
tarkkaavaisuuden korkeampia asteita keskittymiseksi, ei meillä ole
mitään muistutuksen aihetta. Siinä tapauksessa tulee vain muistaa,
että tahallinen tarkkaavaisuus on ponnistusta, että se väsyttää ja
ettei se voi jatkua kovin kauan. Tarkkaavaisuuden korkeampia asteita
ei siis voida saavuttaa, ellei onnistu jonkin tempun avulla supistaa
sellaista ponnistusta vähimpään mahdolliseen määrään. Tavoiteltavana
päämääränä on, että ajatus ja sen esine liittyvät toisiinsa kiinteästi;
tavanomaisessa tarkkaavaisuudessa ajatus ponnistelee esineensä
säilyttämiseksi, keskittyminen sitävastoin merkitsee tilaa, jossa
esine kiinnittää ajatusta melkein sen tahtomattakin. Hypnoottiset
menetelmät, joiden tarkoituksena on mieltä tuudittaa tai lumota, ovat
olennaisesti sellaisia temppuja, ne vakaavat tarkkaavaisuuden sen
tarvitsematta ponnistella, vieläpä sen vastustuksestakin huolimatta.
Tarkkaavaisuusharjoitukset, määrättyjen kaavojen toistaminen ja muut
amerikkalaisten suosittelemat reseptit, samoin eräät rytmilliset
harjoitukset, rukousnauhat ja litaniat, jotka ovat jo vuosisatojen
kuluessa kuuluneet jumalanpalvelusmenoihin, puhumattakaan intialaisten
yogien menetelmistä, tähtäävät kaikki keskittymiseen, josta kaiken
ponnistuksen tulee puuttua siinä määrässä, että se tapahtuu melkein
tajuttomasti.
Selvää on, ettei sellaisia menetelmiä saa käyttää ylenmääräisesti;
ne voivat lopulta uinuttaa hengen mieluisaan totunnaisuuteen. Niitä
tulee kumminkin koetella, samalla selvittäen itselleen, että tehokas
keskittyminen on lähempänä niitä kuin jännitettyä ponnistusta.
Lumoutuminen, piintymä, riivaus edustavat eräänlaista tahatonta
keskittymistä, joka syntyy vastoin tahtoammekin, mutta voi tavallaan
olla meille esikuvana. Meidän tulee niin sanoaksemme lumota itsemme
sillä, minkä lumoihin haluamme joutua. Kiinteästi tarkattu päämäärä
alkaa lopulta vetää meitä ehdottomasti puoleensa, tai oikeammin: meistä
tuntuu siltä kuin itse sitä lumoisimme ja vetäisimme puoleemme. Teko,
johon keskitämme ajatuksemme, muuttuu helpommaksi ja tapahtuu toisinaan
tietämättämme. Viitattakoon tässä vain jo klassilliseksi muuttuneeseen
esimerkkiin: henkilö etsii illalla turhaan ongelman ratkaisua, ja
ratkaisu tapahtuu unessa. Useat tekomme syntyvät siten; tietämättämme,
tahtomattamme ne todellistavat äkkiä jonkin vanhan vääjäämättömän
ajatuksen, joka on kypsynyt salatajunnassa.
Siten, harkitun keskittymisen avulla, me kykenemme käyttelemään
valtavaa voimaa. Niin tarkkaavaisuuttamme vallitsemalla tulemme
tosiaankin tekojemme määrääjiksi, saavutamme kyvyn suorittaa aikeemme
täydellisesti. Emme sano enää niinkuin vanhan ajan runoilija »Video
meliora, proboque, detériora sequor» (Oivallan, mikä on hyvää
ja hyväksyn sen, mutta noudatan pahaa). Nyt pidämme päinvastoin
saavutettavana tilaa, jossa hyvän oivallettuamme sen teemme ja
päämäärän nähtyämme sen saavutamme. Niin tapahtuu, kun osaamme nähdä
päämäärän siten, että se ottaa hypnoottisesti meidät valtoihinsa.
Näkeminen merkitsee silloin melkein samaa kuin omistaminen. Victor
Hugo, joka varmaan osasi keskittyä, lausuu tuon ajatuksen lyhyen
sanaleikin muodossa (le voir c’est l’avoir) ja kirjoittaa eräässä
toisessa kohdassa: »Ei ole sellaista taivaan syvyyksissä piilevää
hämärää seikkaa eikä lukujen maailmaan sisältyvää laskuongelmaa, joka
kykenisi uhmaamaan silmien tyyntä ja vakaata katsetta.»
Sinä päivänä, jona käsitämme keskittymisen voiman, olemme kuin
lapsi, joka suurennuslasilla leikkiessään sattuu asettamaan sen
auringonsäteitten tielle. Se huomaa, että säteet taittuvat samaan
pisteeseen ja että siihen sijoitettu oljenkorsi syttyy liekkiin.
Lapsi on ihmeissään. Mutta me ihmettelemme ainakin saman verran
havaitessamme, että ajatus muuttuu teoksi kulkiessaan keskittymisen
suurennuslasin läpi.
* * * * *
Tämä voima ei ainoastaan tehosta jokaista yksityistä tekoamme; se
uurtaa syvemmäksi koko elämämme uraa. Me kuljemme kohti päämääräämme
sitä varmemmin, mitä paremmin olemme keskittäneet siihen henkemme.
Siihen perustuu varmaan Napoleonin laisen henkilön voima, ja
keskittymistä koskevassa tutkimuksessa ei voida käyttää valaisevampaa
esimerkkiä kuin hänen valtava hahmonsa. Tulee lukea ne sisältörikkaat
sivut, joilla Taine, useihin yhtäpitäviin todistuksiin varautuen
piirtää keisarin psykologisen muotokuvan.[21] Siinä on ensinnäkin
se mestarillinen todistus, jonka antaa Roederer. »Hänen erikoisena
ominaisuutenaan on tarkkaavaisuuden voima ja vääjäämättömyys. Hän
kykenee tekemään työtä kahdeksantoista tuntia, samaa tai vaihtelevaa
työtä. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkeänsä herpautuneena. En
ole milloinkaan nähnyt hänen henkensä menettävän joustavuuttaan, en
väsymyksen, en tuimimman voimain käyttelyn enkä vihankaan vallitessa.
En ole milloinkaan nähnyt toisen asian häiritsevän häntä toisen
suorituksessa, esimerkiksi siten, että hän olisi jättänyt parhaillaan
käsittelemänsä seikan käsitelläkseen jotakin aikaisempaa tai tulevaista
tehtävää. Mitkään Egyptistä saapuvat hyvät tai huonot uutiset eivät ole
milloinkaan häntä häirinneet hänen tehdessään työtä Siviililakiteoksen
hyväksi, eikä lakikirja ollut hänelle ollenkaan haitaksi, jos oli
asiana Egyptin säilyttämistä koskevien toimenpiteiden suunnitteleminen.
Hän osasi paremmin kuin kukaan tehdä tehtäväänsä ja jakaa aikansa
suoritettavien asioiden kesken. Kukaan muu ihminen ei ole kyennyt niin
jäykästi torjumaan askarrusta tai ajatusta, joka ei soveltunut päivään
ja hetkeen, kukaan ei ole niin innokkaasti tavoittanut, eloisasti
tutkinut, taitavasti kiinnittänyt ajatusta, kun oli tullut sen
käsittelemisen hetki.»
Viittaan vielä siihen _Memorial_-teoksen kohtaan, jossa Napoleon itse
sanoo eri asioiden ja tehtävien olevan järjestettyinä hänen päässään
»kuin kaapissa». »Kun tahdon keskeyttää jonkin askarruksen», sanoo hän,
»suljen sen laatikon, johon asia kuuluu, ja avaan toisen. Ne eivät
joudu milloinkaan sekaisin eivätkä minua rasita tai väsytä. Tahtoessani
nukkua suljen kaikki laatikot ja samassa jo nukunkin.» Toisin sanoen:
hän noudatti ihmeen uskollisesti vanhaa sääntöä _age quod agis_, tee
mitä teet.
Taine johtuu tähän päätelmään: »Ei ole milloinkaan nähty niin
kuriintottuneita ja käyttökelpoisia aivoja, jotka olivat aina valmiit
mihin työhön tahansa ja kykenivät keskittymään silmänräpäyksessä ja
täydellisesti.»
Meidän ei tarvitse etsiä muualta avainta saadaksemme selkoa tästä
hengestä, jolla oli oikeus uskoa tähteensä, koska hän tavallaan kykeni
määräämään kohtaloansa ja runoilijan sanojen mukaan »muovaamaan
maailmaa suunnilleen haaveensa kaltaiseksi.» Vaikka sellainen elämä
on ankaran realistisen logiikan vallitsema, se kuitenkin saa eräissä
suhteissa ajattelemaan unissakävijän peloittavan varmaa kulkua; se
kehittyy kuin valtava autosuggestio.
»Se, mitä hän sotilaallisista asioista oli lausunut pari kolme
kuukautta aikaisemmin», sanoo Taine, »tapahtui melkein päivälleen,
juuri hänen mainitsemassaan paikassa.» Mistä se johtuu? Siitäkö vain,
kuten Taine tuntuu otaksuvan, että hänen erinomaisen täsmälliset ja
todellisuusvaistoiset aivonsa tiesivät kaikki shakkilaudan tosiasiat
ja niiden perustuksella loogillisesti päättelivät, millainen
seuraava siirto tuli olemaan? Vai johtuiko se, kuten Heinrich Heine
arvelee, intuitiivisesta hengestä, joka tavoittaa kaikki pidellä
ainoalla silmäyksellä? Sellaiset selitykset ovat hyväksyttäviä ja
osalta oikeitakin, mutta samalla riittämättömiä, koska vetoavat
ainoastaan passiiviseen toteamiseen, ikäänkuin olisi kysymyksessä
auringonpimennyksen ennustaminen. Ne unohtavat, että ennustaja on ennen
kaikkea toimija, joka ei ainoastaan ennusta, vaan ratkaiseekin. Eikö
tässä ilmene kaikkein kauneimmassa muodossaan se autosuggestion laji,
joka posthypnoottisten suggestioiden tavoin suuntaa kaikki salatajuiset
toimintomme kohti asetettua päämäärää niin täsmällisesti, että näyttää
ohjaavan itse tapahtumia?[22] Niin ihminen itse muovaa elämänsä ja
tulee omia ajatuksiansa vastaavaksi olennoksi. »Mitä nuoruudessa
toivomme, sitä saamme vanhuudessa runsaat määrät», sanoo Goethe. Ja
Alfred de Vigny vastaa kuin kaiku Cinq-Marsin suulla: »Mitä onkaan
suuri elämä muuta kuin nuoruusiän ajatus, jonka miehuus toteuttaa?»