vuosien kuluttua, onko meidän käännyttävä takaisin? Asia ei ole
niinkään yksinkertainen, sillä kulkiessamme kauan tietä, joka ei
ollut omamme, olemme kuitenkin voineet tottumuksen nojalla hankkia
itsellemme uuden luontumuksen, »toisen luonnon». Ja vaikka se
onkin vain toinen ja hankittu, lienee sittenkin viisasta ottaa se
lukuun, jottei synny uusi torjuma — puhumattakaan siitä, että olemme
harjoituksen avulla hankkineet itsellemme taitoja, joita meiltä
toisille toimialoille siirtyessämme puuttuu. Lääkäri, joka havaitsee
olevansa luotu löytöretkeilijäksi, menettelee varmaan oikeammin
pyrkiessään lääkäriksi johonkin siirtomaahan kuin syöksyessään suin
päin johonkin aarniometsään. Vieläkin otollisempaa voi olla, jos hän
älyllistää löytöretkeilijän-vaistonsa ja alkaa tutkia toisenlaista
aarniometsää käymällä suorittamaan uraauurtavia tieteellisiä
tutkimuksia. Sellainen mahdollisuus tarjoutuu joka kerta, kun valinnan
hetkenä tunnemme useiden voimakkaiden viettien kilpailevan keskenään.
Ei ole hyvä torjua toista toisen eduksi; ihanteellinen tapaus on
siinä, että keksitään päämäärä, joka suo sopusointuista kehkeytymisen
tilaisuutta niille kaikille, huonoillekin, vaikkapa vain suuntaamalla
ne pois alkuperäisestä esineestään. Niin nimittivät Kiinan keisarit
sotajoukkojensa johtajiksi suuria rosvopäälliköltä ottaen siten
palvelukseensa voimia, jotka muuten olisivat järkyttäneet heidän
valtaansa.
Ammatillinen toiminta on muuten vain eräs elämänuran puoli. Elämänura
merkitsee oikeastaan ihmisen kaikinpuolisen käyttäytymisen linjaa,
hänen jokapäiväistä menettelyänsä suurissa ja pienissä asioissa, hänen
suhtautumistaan ihmisiin ja aatteisiin ja ihanteen tavoittelua. Juuri
kaikilla näillä aloilla meidän tulee valita, ja tulee valita oma
olemuksemme. Ammatillisen toiminnan liian yksinomainen arvostaminen,
kiusaus sekoittamaan toisiinsa ammattia ja elämänuraa (naiset
taipuvat tähän virheeseen vähemmän kuin miehet) on luonteenomaista
hyötyäpalvovalle sivilisatiollemme, joka pitää silmällä enemmän
tuottoa kuin luovaa työtä eikä ole taylorismeineen kyennyt tarjoamaan
kvalitatiivisia, vaan ainoastaan kvantitatiivisia suorituksia.
Meidän ei pidä sallia ammatillisen harjaantumuksen yhtenäisyydellään
ja täydellisyydellään johtavan itseämme harhaan. Siinä ilmenevä
yhtenäisyys ja voima on konemaista, aivan toisenlaista kuin tässä
tavoittelemamme, joka merkitsee tietoista, luovaa persoonallisuutta.
Nämä vastakkaiset ominaisuudet voivat muuttua kerrassaan
verivihollisiksi.
Tavoittelemamme persoonallisen ykseyden hyökyvoiman olemme havainneet
piilevän syvissä vieteissä, jotka saattaa keskinäiseen sopusointuun
tietoinen teko erään niistä sijoittuessa keskukseen ja vallitessa
toisia, jotka »hyvin sidottuna kimppuna» keräytyvät sen ympärille:
kirves pistämässä esiin liktorin raippakimpusta.
IV.
SISÄINEN ELÄMÄ JA INDIVIDUALISMI.
»Elämä on ekstaasia», sanoo Emerson, jonka olemme kuitenkin havainneet
voiman ja toiminnan hyvän sanoman ensimmäiseksi julistajaksi. Mutta
sellainen toiminta ei suinkaan ehkäise kuvastelua, vaan johtuu
siitä; sen jyrkin vastakohta on kouristuksentapainen ponnistus ja
hätäilevä puuhailu. Emersonin asennetta tukee merkillisesti nykyajan
psykologinen tiede, ja keskityksestä puhuessamme saamme kohta nähdä,
että henkinen voima on pikemmin käsitettävä autosuggestion, tyynesti
toimivan ajattelun, kuin ponnistuksen kaltaiseksi. Ja niin johdumme
väittämään, ettei ajatus ole mikään huomiottajätettävä tekijä voiman ja
toiminnankaan näkökannalta.
Huomautimme jo edellä, kuinka suuressa määrässä toisistaan eroavat
mekaaninen ja totunnainen toimiskelu ja persoonallinen, tietoinen
voima. Edellinen esiintyy ilmeisimmin tehdastyöläisen tuhansia kertoja
toistamassa otteessa hänen valmistaessaan tuhansia samanlaisia saman
esineen osia. Sellaisen työntekijän tuotto on kieltämättä melkoinen
ja hänen suorituksensa suuri. Mutta silloin ihminen muuttuu koneeksi
tai lievemmin sanoen alemmaksi olennoksi, koska hänen älyntoimintansa
riutuu pelkäksi heijastusliikkeeksi; missään tapauksessa emme voi
tällöin puhua henkisestä voimasta ja sen toiminnasta. Siitä jo
huomaamme, ettei sellaisen toiminnan ja sellaisen voiman tunnuksena
ole — kuten aineellisen voiman ollessa puheena — vaikuttavan liikkeen
määrä eikä ulkonainen tuotto. Sellaiseen tunnukseen kuitenkin nykyisin
usein vedotaan. Puhuttaessa toiminnan miehestä tarkoitetaan enimmäkseen
miestä, joka on aina levottomassa liikkeessä. Se merkitsee suunnilleen
samaa kuin jos tunnustettaisiin mainioksi puhujaksi mielipuoli, joka
purkaa suustaan loppumattoman määrän sekavia sanoja.
Henkistä voimaa, toimintaa sanan inhimillisessä merkityksessä, on
olemassa vain sikäli kuin kiihokkeen herättämä reaktio etääntyy
pelkästä heijastuksenomaisesta ja automaattisesta tapahtumasta.
Siinä ei tule kysymykseen teon kvantiteetti, vaan sen kvaliteetti,
ja tämä kvaliteetti sisältyy sen uutuuteen. Heijastuksenomainen teko
tapahtuu aina määrättyyn tapaan, sillä se johtuu yksinkertaisesta
syystä; älykäs teko sitävastoin on aina uusi, koska sen pohjana on
monisyinen kokonaisuus, itse persoonallisuus, johon tarkasteluissamme
aina lopulta palaamme. Se on keskustoimisto, jossa tiedonantoja aina
vertaillen tutkitaan, ennenkuin ne pääsevät ilmautumaan käskyinä ja
tekoina, jotka ovat sitä omalaatuisempia, mitä runsaampi vertailuaines
on käytettävänä. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Seuraava
asia kuitenkin jää yleensä riittävää huomiota vaille. Sellainen
keskittyminen ja vertaileva tarkastelu edellyttää, että automaattinen
vaikutelmiin vastaaminen estyy, pidättyy, ennenkuin se johdetaan
uusille urille. Selkäydin ei kykene reaktioita pidättämään, vaan
sallii niiden vaikuttaa sellaisinaan, ja siten syntyvät puhtaat
refleksi- l. heijastusliikkeet. Aivojen tehtävänä sitävastoin on
nimenomaan pidättäminen ja kerääminen. Teko on siis todella älykäs
ja inhimillinen, se on todellinen teko vain mikäli se johtuu siten
pidätetystä ja kerätystä, ajatuksena ilmenevästä tarmosta. Niin käy
selväksi, kuinka pintapuolista on asettaa ajatuksen mies toiminnan
miehen vastakohdaksi. Aito toiminta pohjautuu aina ajatukseen. On
tosin olemassa nimenomaisesti kuvastelevia tyyppejä, jotka keräävät
milloinkaan purkamatta, mutta vieläkin varmempaa on, että kaikki
touhuavat henkilöt, jotka eivät milloinkaan kerää, tarjoavat ainoastaan
toiminnan irvikuvan. Eikö nykyaikainen sivilisatio lienekin varsin
usein sellainen irvikuva?
* * * * *
Puhumme ajatuksesta. Mutta älkäämme erehtykö. »Ajatus» on tässä
ymmärrettävä avarassa, »tajunnan» merkityksessä eikä suppeassa
loogillisen harkinnan merkityksessä. Sitäpaitsi ei saa rajoittaa tätä
tajuntaa »selvien ja täsmällisten» käsitteiden hyvinjärjestettyihin
alueisiin, vaan on laajennettava sen kenttä niin suureksi kuin suinkin
mahdollista, jotta siinä käy vertaillen tarkasteleminen mahdollisimman
paljon eri tietämyksiä. Siihen tulee niinmuodoin kuulumaan koko joukko
sielullisia elementtejä, joita ei käy kerta kaikkiaan muuttaminen
selviksi mielikuviksi, esimerkiksi koko se vaikutelmien ja tuntojen
maailma, joka sisältyy kuvitteluun ja unennäköön. Tämä sekava ja
rehoittava maailma on otettava sellaisenaan, puolipimeänä. Ken
tahtoo liioitellen olla yksinomaan tietoinen ihminen ja hylkää tämän
maailman, köyhdyttää samalla tajuntaansa. Eikä siinä kyllin: tämä
hänen halveksimansa rikkaus siirtyy salatajuntaan, siitä muodostuu
torjuma. Jos asianomainen henkilö olisi sallinut näiden voimien
vaikuttaa luonnollisella tavallaan, olisi liittänyt ne ajatuksensa
muuhun kudelmaan, niin ne olisivat mielellään häntä palvelleet;
torjuttuina ne sitävastoin vaikuttavat kukin tahollaan ja tärvelevät
suuremmassa tai vähemmässä määrässä hänen tajuntaansa. Puhuessamme
tässä ajatuksesta, ajattelusta, tajunnasta, tarkoitamme siis koko
sisäistä elämää mietiskelyineen ja keräytymisineen, jotka eivät sulje
pois kuvittelua ja haavetta, vaan päinvastoin johtavat siihen. Olisiko
siis haave tosiaankin toiminnan lähde? Sellainen katsomus voi tuntua
uskomattomalta, mutta seikka sinänsä on verrattavissa jo aikaisempaan
huomioomme, että viettielämä on henkisen voiman edellytys.
Mikä onkaan uuden psykologian kannalta uneksimisen olemus? (Tarkoitamme
tässä mielikuvituksen valveunta pikemminkin kuin nukkujan unennäköä.
Mainitut tilat ovat toistensa sukua, ja varsinainen unennäkö,
luonteenomaisempi tapaus, on opettanut meitä ymmärtämään valveunta).
Uneksiminen on ylen runsaiden sisäisenä voimanamme olevien viettien
säiliö,[13] joten rikasta unielämää voitaisiin pitää sielullisen
elämämme rikkauden merkkinä. Unielämässä kohtaavat toisensa kaksi
viettivirtaa. Syvimmästä salatajunnastamme nousevat siihen kaikki
torjutut viettimme siten purkautuen ja pyrkien toimimaan. Ulkoa virtaa
alinomaa uneen vaikutelmia, jotka tosin säilyvät tajuisina eivätkä
joudu torjutuiksi, mutta jotka kuitenkin jollakin tavoin estetään,
pysähdytetään, pidätetään. Jälkimmäistä tapausta, joka ei ole siinä
määrin huomiotaherättävä kuin edellinen, ovat psykoanalyytikot
toistaiseksi vähemmän tarkanneet, mutta sitä ei kuitenkaan saa jättää
ihan huomioonottamatta. Tähän kuuluu esimerkiksi se mutkaton tapaus,
että lapsi kokee unessa nautintoa, joka siltä kiellettiin vähän
aikaisemmin, ja samoin on laita, kun nälkäinen uneksii mässäyksestä.
Uneksimisen alue olisi niinmuodoin sulkulaite, joka keskeyttää
viettiemme juoksun. Yläpuolelta, padon lukemattomista raoista,
virtaavat siihen keräytyneet vesimäärät, jotka alinomaa painavat siihen
suuntaan (estojen pidättämät torjutut sisällöt); alapuolella pidättää
ja kerää toinen pato vesiä, jotka pyrkivät tunkeutumaan sulkusäiliöön
(tyydyttämättömiä pyyteitä ja kaikenlaisia toimintoja, jotka alinomaa
estyvät). Siten uneksiminen vastaa kahdessa eri katsannossa toimivan
voiman edellytyksiä sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan.
Se edistää ensinnäkin vangittujen viettien vapautumista ja esiintyy
toisaalta estyneiden ja patoutuneiden toimintojen oireena, ja juuri
sellainen patoutuminen näytti meistä välttämättömältä, jotta voisi
syntyä arvokkaampaa toimintaa. Uneksiminen on niinmuodoin sekä
vapauttamansa että pidättämänsä nojalla voiman ja toiminnan edellytys.
Tämä päätelmä, joka voi hyvinkin tuntua hämmästyttävältä, ilmenee jo
paljoa hyväksyttävämpänä, jos muistetaan, että psykologia on todennut
unennäön ja leikin välillä vallitsevan sukulaisuuden.[14] Niillä on
yhtäläinen tehtävä: ne sallivat pidätetyille tai sukeutumistilassa
oleville vieteille purkautumistilaisuutta. Tämä ajatus, jonka lausui
leikkiä käsittelevässä tutkimuksessaan Karl Groos, on vasta äskettäin
uskallettu soveltaa unielämään. Uusi leikkiä koskeva käsitys on heti
vaikuttanut muodostumassa oleviin kasvatuksellisiin teorioihin, ja
samat kasvattajat, jotka tunnustavat välttämättömäksi luontumusten
esteettömän kehkeytymisen, ovat samalla joutuneet tunnustamaan kaikkiin
sisältyvän suuren kasvattavan voiman. Niin he ovat päätyneet siihen
oudolta tuntuvaan mielipiteeseen, että lapsi oppii parhaimmin tekemään
työtä leikkimällä, ja vaikka työ ja leikki perinnäisen käsityksen
mukaan erotetaan toisistaan, on mainittu paradoksi voittamassa
yleistä kannatusta. Leikkitanhua ja luokkahuone pyrkivät lähemmäksi
toisiaan, ja ummehtuneisiin suojiin virtaa yhä enemmän raitista
ilmaa. Mutta se, mikä Groosin teorian mukaan koskee leikkiä, voidaan
nyt, Freudin tutkimusten nojalla, soveltaa unielämään. Niin vaatii
itselleen kannatusta uusi paradoksi: samoinkuin leikki on luonnollista
valmistumista työhön, on uni luonnollista valmistumista toimintaan.
Unielämä, jota on tahdottu pitää vain pienenä virkistyskenttänä, tulee
siis sekin tuulettamaan ja valaisemaan sitä synkänlaista suojaa, jossa
vakavat miehemme suorittavat vakavia tehtäviänsä. Coué esittää muuten
hänkin asiaa hipovan paradoksin sanoessaan kerran toisensa jälkeen:
»Toimintamme pontimena ei ole tahto, vaan mielikuvitus.»
On vielä huomattava eräs seikka, jonka assosiatiopsykologit ovat
saattaneet lopullisesti havaituksi: että mielikuvat ovat kaiken
ajattelumme raaka-aines, arvostelma- ja päätelmätoiminta mukaan
luettuina. Siinä on eräs lisäsyy, joka sekin kehoittaa meitä lukemaan
mielikuvituksen sisäiseen elämäämme kuuluvaksi. Mielikuvitus on
sisäisen elämän käyteaine, sillä sen toimesta ilmaantuvat sisäiset
voimamme, vietti ja vaisto, älyn alueella. Niinpä onkin mielikuvitusta
juuri toiminnan vuoksi viljeltävä, ja sellaista viljelyä, jonka paras
väline on taide, ei suinkaan saa pitää ylellisyytenä; se näet kuuluu
elämän välttämättömiin tekijöihin.
Jos nämä muutamat totuudet, joita olemme rinnastaneet, kaikesta
huolimatta tuntuvat vielä hiukan oudoilta, niin syynä on, että ne
ovat pätevät ainoastaan määrätyissä rajoissa, mikä lienee selvää
sanomattakin. Jos pidämmekin viettiä henkisen voiman edellytyksenä,
emme silti suinkaan väitä, että se on sinänsä, muitta mutkitta,
henkistä voimaa. Eihän leikkikään, joka on työn edellytys, ole
silti vielä työtä, enempää kuin unielämä ja sisäinen elämä on vielä
toimintaa. Toiminta edellyttää niiden kosketusta, mutta ei niihin
uppoamista, samoinkuin kulutukseen tarvitaan pääomaa, mutta ei
sellaista pääomaa, joka muuttuu omaksi tarkoituksekseen ja johon ei
kajota. Voi muuten olla hyvä, jos kerää varastoon. Aito mystikko ja
aito taiteilija keräävät. He ovat tavallaan hengen pankkiireja, pitävät
toimenaan ajatuksen puhtaan kullan keräämistä ja jättävät kuluttamisen
ja toiminnan toisten asiaksi.
* * * * *
Persoonallisuus ja sisäinen elämä, nämä kaksi edellytystä, joihin
olemme päätyneet, liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin ytimenä
on viettiemme elävä voima, tajuntaamme purkautuvat vaistot.
Persoonallisuus merkitsee tajunnan ykseyttä, sisäinen elämä on
sen rikkaus ja runsaus. Ykseyttä on kuitenkin olemassa ainoastaan
sellaisessa tajunnassa, joka välttää torjumista ja omistaa täyden
kyllyytensä, ja toisaalta on tajunta sitä rikkaampi, mitä paremmin
se kykenee vertaillen rinnastamaan rikkauksiansa, toisin sanoen mitä
yhtenäisempi se on. Persoonallisuus ja sisäinen elämä tukevat toisiaan
ja ovat erottamattomat. Niiden molempien kehittelemisen ongelma
on edessä, jos tahdotaan muovata yksilöitä. Mutta siten ongelmaa
määriteltäessä asetutaan sosiaaliselle näkökannalle, sillä yksilön
käsite tulee ymmärrettäväksi nimenomaan yhteisön vastakohtana. Jatkamme
siis tätä ajatusjuoksua, sillä vastakohta ei piile ainoastaan sanoissa.
Yksilön pelastaminen on tosiaankin vaikea ongelma yhteiskunnassa, jota
täydellisesti vallitsevat laumavaistot. Sosiologisissa tutkimuksissa
on itse tutkimusesineen, yhteiskunnan olemus usein saanut aikaan, että
tutkija on unohtanut yksilön tärkeyden. Englantilainen sosiologi W.
Mac Dougall on anglosaksilaisten perinnäiselle individualistiselle
katsomukselle uskollisena korostanut mainittua tärkeyttä.[15] Hän
otaksuu voivansa ehdottomasti väittää, että yhteiskunta typistää
ihmistä, (vaikka ihminen on olemassa ja säilyy ihmisenä ainoastaan sen
piirissä, mikä johtaa ratkaistavaan pulmaan). Mutta mitä tarkoittaa
tutkijamme »typistämisellä?» Että yhteiskunnan olemus saa aikaan
vakavaa häiriötä kehityksen luonnollisessa kulussa. Luonnollisen
valinnan korvaa se, mitä voimme nimittää _sosiaaliseksi valinnaksi_,
asia, joka eroo edellisestä ja vaikuttaa usein kerrassaan vastakkaiseen
suuntaan. Tämä sosiaalinen valinta, joka uhraa korkeamman tyypin
keskimääräisen tyypin hyväksi, on sanan täydessä merkityksessä
_taannuttamista_. Se on kaupungin, valtion, kirkon ja taloudellisen
elämän aikaansaamaa taantumista. De Laponge on moittinut varsinkin
kaupunkien suorittamaa valintaa. Mac Dougall yleistää ja päätyy
huolestuttavampaan väitteeseen. Näiden kahden valintamuodon toisistaan
erottaminen saa meidät tosiaankin tajuamaan selvemmin luonnollisen
kehityksen ja inhimillisen edistyksen välillä vallitsevaa eroa.
Viimeksimainittua emme saa pitää biologisena edistyksenä; se on
aivan ulkokohtaista kojeiden, elämän teknillisten välineiden
täydellistymistä, johon voi varsin hyvin liittyä olemuksen kehityksen
seisahtuminen, jopa taantuminenkin. Tiedon määrä on erinomaisesti
lisääntynyt, mutta älylliset kyvyt eivät ole historiallisen ajan
kuluessa kasvaneet, vaan ovat — Mac Dougallin mielipiteen mukaan —
pikemmin typistyneet.
Eikä siinä kyllin: yksilö esiintyy itse yhteiskunnan erinomaisen
tärkeänä tekijänä. Synnynnäiset rodulliset eroavaisuudet ovat
vähäiset; jokaisen sukupolven aikana kasautuu hankittuja vaikutuksia,
jotka suuntaavat kansansielua määrätylle taholle. Sellaiset hankitut
vaikutukset johtuvat osaksi ympäristöjen erilaisuudesta, mutta myöskin
etevissä yksilöissä ilmenevistä spontaanisista muuntumista. Suuri
henkilö (leader) on rodun ja kansallisen ykseyden rakentaja. Jos
tämä tekijä puuttuu, kuten on laita esimerkiksi Afrikan neekerien
keskuudessa, ei kansakuntaa ole voinut muodostua, vaikka rodullinen
tasalaatuisuus on olemassa. Jos sitävastoin ilmaantuu voimakas
yksilöllinen tekijä, niin sen onnistuu sulattaa yhteen hyvinkin
erilaatuisia aineksia, kuten Israelin profeetat ja Mohammed osoittavat.
On vielä huomattava, että Le Bonin selostamien kallomittausten
mukaan niissä roduissa, jotka eivät muodosta kansallista ykseyttä,
yksilölliset eroavaisuudet ovat pienimmät; johdumme siis toisin sanoen
siihen hämmästyttävään päätelmään, että kansallinen ykseys on melkein
kääntäen verrannollinen rodun tasalaatuisuuteen. Seikka johtuu siitä,
että yksilölliset eroavaisuudet ovat etevien yksilöiden ilmaantumisen
edellytys; sellaiset yksilöt näet ovat ykseyden välttämättömiä
tekijöitä.
Meidän tulee siis jo yhteiskunnan edun nimessä suojella yksilöä,
aivan samoin kuin havaitsemme olevan välttämätöntä toiminnan vuoksi
viljellä ajattelua ja unielämää ja siveellisten periaatteiden eduksi
viettien omaehtoisuutta. Niin kohtaamme jokaisessa tienristeyksessä
saman, pahoin laiminlyödyn totuuden: jos tahdotaan taata ihmiselle
ulkonaisessa elämässä (sosiaalisessa, toiminnallisessa tai
siveellisessä) määrätty tehtävä ja todellisuus, on ennen kaikkea
viljeltävä sisäisen ihmisen vapaata yksilöllisyyttä.
* * * * *
Sellaisina aikoina ja sellaisissa maissa, joissa sivistys on kehittynyt
korkealle ja yhteiselämän muodot ovat hienostuneet, uhkaa kultivoitua
yksilöä eräs kaikkein vakavimpia herpoutumisen syitä, nimittäin hienon
maailman seuraelämä. Se voi olla kauniin kulttuurin kehyksenä, mutta
sellainen kulttuuri on kuitenkin laadultaan erikoinen, se edellyttää
jonkinlaista älyllistä pidättyväisyyttä. Seuraelämää vallitsee
täydellisesti muoti, henkisellä alalla samoinkuin vaatetuksessakin:
muoti määrää, miten on pukeuduttava iltakutsuihin ja samoin, mitä
niissä sopii puhua. Mutta jos muistamme sanan johtumisen, niin
havaitsemme, että se — muoti, la mode, modus — merkitsee alkujaan
jonkinlaista mittaa, »vakkaa», jolla kauppias mittaa ostajalle
papuja. Muoti merkitsee siis mittaa, keskimäärää, kohtuullisuutta.
Seurallinen elämä pakottaa ihmisen ajatukset ja liikkeet hyvän
käytöksen rajoihin, kunnes hän tottuu varomaan niiden yli astumista,
ei uskalla enää niin menetellä eikä siis myöskään ajatella ja toimia
itsenäisesti. Ja jos muoti ilmeneekin mielellään eriskummallisena
ja outona, niin syynä siihen on epäilemättä tarve luoda vaihtelua
sen luonteeseen olennaisesti kuuluvaan yksitoikkoisuuteen; mutta
silloinkin tämä »äänen» antaja, joka vaatii yhdelle ainoalle
muodolle ja muodille ratkaisevaa määräämisvaltaa, voi jäädä vain
»yksiääniseksi», yksitoikkoiseksi. Se vaatii toisinaan omaksumaan
jotakin eriskummallista, mutta omaksumaan sitä kaikkien toisten
keralla; se kieltää syvän omalaatuisuuden, ja sen eriskummallisuus
onkin vain kykenemättömyyttä omalaatuisuuteen. Voisiko ollakaan toisin
laita? Seuraelämä edellyttää hioutumista, aivan samoin kuin somerkivet
hienosti hiovat toisiaan, kunnes ovat kaikki yhdenlaisia; kaikki ylen
omalaatuiset särmät, jotka voisivat loukata ja vikuuttaa, kuluvat pois.
Tuloksena on miellyttävä ja hieno pinta, joka muodostaa moitteettoman
seuraihmisen esteettisen viehätyksen ja tosiaankin muistuttaa somerikon
yhdenmuotoisuutta merenrannikolla, jonne hieno maailma muuten
kokoontuukin joka kesä. Mutta sattuupa laakealla rannallakin, että
ihmisen tekee mieli siirtää katseensa kauemmaksi, aavalle merelle,
missä villinyksinäiset luodot ovat säilyttäneet kaikki sakaransa,
sen omalaatuisen ja karun hahmon, joka on vain persoonallisuudelle
ominainen. Seuraihmisen ajattelua rajoittaa erittäin miellyttävästi
kaartuva, mutta samalla ankarasti rajoittava käyrä, nimittäin
sosiaalinen ennakkoluulo. Hänen älynsä voi kulkea rajaviivan yli, mutta
se on pelkkää leikkiä, johon hän ei voi suhtautua vakavasti. Hänen
mielensä on syvästi orjamainen, ja siitä johtuu, että hän melkoisesti
liioittelee velvollisuuksiensa, ei moraalisten, vaan sosiaalisten,
merkitystä. Niinpä voimmekin määritellä seuramaailman olokehäksi, jossa
seurallisuus ei enää ole sitä, mitä sen tulisi olla, nimittäin ihmisen
olemuksesta johtuva tarve, vaan muuttuu velvoitukseksi. Tässä yhä
lisääntyvien velvollisuuksien tihentyvässä verkossa ihmisen sisäinen
elämä sitten kerrassaan tuhoutuu.
Ranskalainen henki on omaksunut kaikki seurallisen hengen hyvät
ja huonot puolet. Mutta juuri niissä maissa ja juuri niinä
aikakausina, joina sellainen henki ehdottomimmin vallitsee, esiintyy
voimakkaita persoonallisuuksia, jotka ovat tajunneet sen heikot
puolet ja tuomitsevat niitä mitä traagillisimpaan sävyyn. Juuri
seitsemännellätoista vuosisadalla, Preciosain ja Hotel de Rambouillet’n
aikana La Bruyère ajattelee hiukan kauhistuen kaikkia niitä ihmisiä,
jotka »unohtavat elää». Samaan aikaan kirjoittaa Pascal voimalliset
sivunsa »huvittelusta» osoittaen, kuinka tyhjiä ovat ihmiset, jotka
syöksyvät seuraelämän syviin pyörteisiin vain pelastuakseen omalta
onttoudeltaan. Muistammehan seuraavan kohdan hänen Ajatuksistaan:
»Siitä johtuu, että ihmiset ovat niin mielistyneet hälinään ja
levottomuuteen, siitä johtuu, että vankila on niin hirmuinen
rangaistus, siitä syystä ei ymmärretä, että yksinäisyys voi tuottaa
nautintoa. Ja hallitsijan asemaa pidetään ylen onnellisena ennen
kaikkea sen vuoksi, että häntä yritetään alinomaa huvittaa, hankkia
hänelle kaikenlaisia nautintoja... Kuninkaan ympärillä on yksinomaan
henkilöitä, jotka ajattelevat hänen huvittamistaan ja estävät häntä
ajattelemasta itseään. Vaikka hän näet onkin kuningas, on hän sittenkin
onneton, jos sitä ajattelee.»
Kahdeksannellatoista vuosisadalla paha on äitynyt. Kristillinen usko,
jota Pascal suositteli ainoana apukeinona, on menettänyt voimaansa;
rappeutumista havaitaan koko yhteiskunnassa, joka rientää kohti
vallankumousta, mutta seurallinen elämä hienostuu siitä huolimatta
yhä enemmän. Se on huvien aikaa, huvien, joiden tulee pelastaa
auttamattomasta ikävystymisestä. Mutta juuri silloin kajahtaa Rousseaun
valtava ääni, eräs hartaimpia kehoitushuutoja yksilön ja sisäisen
elämän hyväksi; molemmat seikat kuuluvat näet tässäkin kiinteästi
yhteen. Rousseau, joka havaitsi voimakkaan persoonallisuuden lähteenä
olevan omaehtoisen viettielämän, oivalsi senkin, että sisäisen elämän
tulee kehitellä ennen kaikkea mielikuvitusta ja haavetta. Ainoastaan
siten sielu löytää itsestään sen kyllyyden, jota on turhaan etsinyt
kevytmielisen seuramaailman teennäisistä huveista ja jota Rousseau
kuvailee mystillisen hartaasti »Yksinäisen uneksijan kävelyretkissä»: