Mutta tämä tarmo esiintyy olennaisena voimana, jota mainitsemme
persoonallisuuden, »minuuden» nimellä. Puhuttaessa henkisestä tarmosta
ajatellaan taistelua meihin todella kuuluvien ja irrallisemmin
olemukseemme liittyvien voimien välillä. Se edellyttää keskusta, juuri
»minuutta» (meidän tarvitsematta silti ratkaista, onko tämä »minuus»
metafyysikkojen »substanssi» vai ei). Tämä ykseysprinsiippi ilmenee
meille vaistomaisesti niin oleellisena, että ylen liikkuvainen ja
epävakainen toiminta näyttää meistä henkisen voiman suoranaiselta
vastakohdalta; toisaalta voimme väärin luulla voimaksi vaivalloista
toimintaa, joka noudattelee jäykän tottumuksen latuja. »Vakaumusten
sidonnaisuus», sanoo Nietzsche, »tottumuksen voimasta vaistoksi
muuttuneena, johtaa siihen, mitä nimitämme luonteenlujuudeksi. Ihmisen
toimiessa harvalukuisten, mutta aina samojen vaikutinten pohjalla
tulevat hänen tekonsa tarmokkaammiksi».[8] On myös olemassa tylsää
itsepäisyyttä, joka jäljittelee todellista henkistä voimaa, koska
siinäkin ilmenee ykseyden hahmo.
Jotta voisimme olla väkevät, tulee meidän olla »minuus». Emmekö se
olekin? Varsin erilaisessa määrässä. Onhan olemassa sairaalloisia
tapauksia, joissa minuus kerrassaan hajoaa; silloin puhutaan
persoonallisuuden jakautumisesta. Lienee syytä lyhyesti tarkastella
niitä ehtoja, joiden vallitessa sellainen jakautuminen tapahtuu, sillä
ne osoittavat vastakohtina, mihin meidän tulee pyrkiä kehittyäksemme
voimakkaaksi persoonallisuudeksi.
Kun Ribot julkaisi teoksensa Maladies de la personnalité
(Persoonallisuuden sairauksia), olivat psykologiset selitykset
yleensä huonossa huudossa. Hän yrittikin ennen kaikkea selvitellä
häiriöiden fysiologisia edellytyksiä, ja niin hänen täytyi usein
jättää kysymys aivan avoimeksi. Seikka on sitä silmiinpistävämpi,
kun kysymyksessäolevia sairauskertomuksia lukiessamme havaitsemme
häiriöiden syinä olleen ilmeisten sielullisten järkytysten; nämä
tiedonannot ovat sitäkin arvokkaammat, kun niitä ei ole muovattu
teoriaa tukemaan, koska Ribot ei osannut niitä selityksissään
mitenkään käyttää. Niinpä mainitaan eräs nuori mies, V.L..., jonka
sielullisten häiriöiden historiaa tutkittaessa selviää, että hän oli
kerran joutunut kauhun valtaan molemmin käsin tartuttuaan risujen
alla makaavaan käärmeeseen. Eräs toinen kertomus koskee naista, jonka
hänen äitinsä oli hänen neljäntoista vuoden ikään tultuaan luovuttanut
paheen palvelukseen, mutta joka sitten yhtäkkiä joutui Hyvän Paimenen
luostariin Metzin. »Hänen sieluelämässään tapahtunut ylen jyrkkä
muutos», kerrotaan meille, »sai puhkeamaan eräänlaisen uskonnollisen
hulluuden, jota seurasi syvän tylsyyden kausi.» Potilas otaksui
myöhemmin olevansa vuoroin prostituoitu, vuoroin nunna.
Tässä ei ole tilaisuutta selostaa kaikkia niitä lukuisia tutkimuksia,
joita on myöhemmin omistettu samanlaisille tosiasioille: tri Azamin
potilaan (Félidan) jo klassilliseksi muuttunutta tapausta, Binet’n
teosta Altérations de la personnalité (Persoonallisuuden järkytyksiä)
ja amerikkalaisia tutkimuksia (James ja Hodgson, Sidis ja Goodhart,
Morton Prince), joissa kerrotaan merkillisistä tapauksista,
eräästäkin, jossa potilas jakautui neljäksi vuoroittain ilmeneväksi
persoonallisuudeksi. Huomautettakoon vain, että näissä uudemmissa
tutkimuksissa jo korostetaan enemmän psykologisia syitä. Vuonna
1910—1911 pitämissään luennoissa Bergson huomautti amerikkalaisiin
tutkijoihin nojautuen erittäin hienosti sellaisten syiden joukossa
esiintyvästä eräänlaisesta »halusta ottaa lomaa siveellis-henkisessä
olopiirissään.» Voi tosiaankin sattua, että henkilö toivoo vapautuvansa
tavanomaisesta persoonallisuudestaan. Mutta olipa sellaisessa
ikävystymisessä puheena henkilön itseensätuskastuminen, ankara
pelonkauhu, kuten Ribot’n mainitsemassa tapauksessa, tai liian
jyrkästä muutoksesta johtuva järkytys, kuten nuoressa ilotytössä,
josta tehtiin nunna, aina osoittaa psykoanalyysi pohjalla piilevän
saman syyn. Syynä on erinomaisen voimakas psyykillisen sisällön
_torjuminen_. Se ei näissä tapauksissa rajoitu pieneen määrään
erillisiä tiloja, kuten tavallisesti, vaan ulottuu laajaan ryhmään,
joka ei ainoastaan ole normaaliminuuden täysi vastapaino, vaan saa
lopulta oman vaakakuppinsa painumaan alemmaksi, kunnes taas tapahtuu
muutos vastakkaiseen suuntaan. Tällöin on olemassa kaksi psyykillistä
ryhmää, jotka torjuvat toisiansa, niinkuin kaksi poikaa, jotka vuoroin
tyrkkäävät toisensa katukäytävältä. Eri ryhmien ydinilmiöinä täytyy
olla kaksi (luontaista tai hankittua) erikoisen voimakasta taipumusta,
joita ei käy toisiinsa soinnuttaminen. Ilotyttö-nunnan tapauksessa
asian sisäinen koneisto ilmenee erikoisen selvästi. Kasvatuksen ja
tottumuksen kehittelemän paheellisen taipumuksen torjuu yhtäkkiä
luostariin siirtymisestä johtuva järkytys, ja luostarissaolo herättää
aivan toisenlaisen, edelliseen kerrassaan mukautumattoman taipumuksen.
Edellinen kuului kuitenkin niin kiinteästi henkilön elämään, oli
haarautunut niin avaralle alalle, oli ajatusyhtymien nojalla liittynyt
niin lukuisiin tosiasioihin, että siihen oli vähitellen kutoutunut
valtava sielullinen ainesjoukko, joka oli kyllin kiinteä muodostaakseen
toisen »minuuden». Tällaista tapausta voidaan verrata niihin, joita
uskonnonhistoria mainitsee »riivautumisen» nimellä. Mutta ne vuorostaan
johtavat tasaisin väliastein tiloihin, joita nimitetään »kiusauksiksi»
ja joista on lyhyt matka säännölliseen sieluelämään. Askeetissa,
joka uskoo itsensä pirun riivaamaksi, ei sen vuoksi vielä tapahdu
tajunnan jakautumista, mutta joka tapauksessa hän tulkinnallaan
henkilöi torjutut vaistonsa ja viettinsä, jotka sitten koroittavat
äänensä. Mitä tulkinta saa aikaan askeetissa, sen luo Goethessä pelkkä
mielikuvitus: Mefistofeles on Faustin mielessä tapahtuvan torjumisen
tuote. Uudemmista teoksista puhuaksemme on Franz Werfelin maagillisessa
trilogiassa _Spiegelmensch_ »kuvastinihminen» Thamalin mielen torjuma,
joka karkaa ja muuttuu voimalliseksi. Kavalana ja kiusaukseen
johdattavana palvelijana se paisuu paisumistaan herran sillävälin
laihtuessa ja riutuessa; eräänä kauniina päivänä se hyppää herran
yli ja anastaa vuorostaan herruuden. Tämä haaveellinen teos ilmaisee
luontevan symbolisesti syvää totuutta. Siinä nähdään sama heiluriliike,
jonka äsken totesimme patologisissa jakautumistapauksissa. Mefistofeles
kiikkui hänkin samoin, Faust vastapainonaan.
* * * * *
On arvattavaa, että sen, joka tahtoo kehitellä voimakkaan
persoonallisuuden, täytyy sijoittua kannalle, joka on persoonallisuuden
hajoamiseen johtavan tilan suora vastakohta. Koska torjuminen riistää
meiltä osan voimaamme, koska näiden väkevien viettien torjuminen
voi johtaa kerrassaan minuutemme jakautumiseen, niin meidän tulee
kysyä, eikö sellaisten viettien vapaa kehkeytyminen ole yhtenäisen
persoonallisuuden ensimmäinen ehto. Jakautumistapahtumaa tutkiessamme
havaitsemme toisenkin seikan, joka puolustaa sellaista otaksumaa.
Tarkastellessamme toisen persoonallisuuden muodostumista havaitsemme
näet sen keräytyvän jonkin väkevän vietin ympärille, joka muodostaa
sen ytimen. Ei ole vaikea arvata, että normaalisen persoonallisuuden
muodostuminen tapahtuu samoin. Henkilöt, joiden huolena on
yksilöllisyyksien kehitteleminen, ovatkin jo aikoja sitten havainneet
viettien omaehtoisuuden ja voimakkaan persoonallisuuden välillä
vallitsevan yhteenkuuluvaisuuden. Maine de Biran, sisäisen elämän
hienovaistoinen erittelijä, on hyvin oivaltanut, että omaehtoinen,
vietinomainen toimintamme tarjoaa meille ensimmäisen kiintokohdan
minuutemme tuntemiseen. Mutta varsinkin Rousseau kävi ongelmaan
tuimasti käsiksi ja uskalsi siirtää sen kasvatuksen käytännölliselle
alueelle. Tämä individualismin apostoli oivalsi hyvin, paremmin kuin
kukaan ennen häntä, että johdonmukaisesti menetelläkseen täytyi
esiintyä luontoonpalaamisen apostolina — luonto ymmärrettynä vaistoa
ja omaehtoisia luontumuksia merkitseväksi. Nämä kaksi periaatetta,
yksilöllisyys ja vapaus, vallitsevat Rousseaun koko kasvatusoppia.
Niiden välillä vallitsee kiinteä yhteenkuuluvaisuus ja vastavuoroisuus:
jotta lapsi voi vapaasti kehitellä taipumuksiaan, ei niitä saa liiaksi
rajoittaa liian jäykillä ja persoonattomilla kasvatussuunnitelmilla;
kasvattajan tulee oppia tuntemaan hänen huostaansa uskotun lapsen
alkuperäiset luontumukset, erottamaan kehkeytyvän sielun erikoista
tuoksua ja tuntua, sanalla sanoen: kasvatuksen tulee olla niin
yksilöllistä kuin suinkin mahdollista. Tämä kaksoisperiaate —
yksilöllisyys ja vapaus — ilmenee yhtaikaa Émile-teoksessa, niin
luonnollinen on siirtyminen toisesta toiseen: »Jokaisella hengellä on
oma muotonsa, jonka mukaan sitä tulee johtaa, ja kasvatustyön menestys
riippuu suuressa määrässä siitä, noudatetaanko juuri tätä muotoa vai
jotakin toista. Järkevä kasvattaja, urki ensin kauan luontoa, tarkkaa
huolellisesti oppilastasi, ennenkuin lausut hänelle ensimmäisen sanan,
salli hänen luonteensa idun ilmaantua täysin vapaasti, älä ehkäise
häntä millään tavalla, jos tahdot nähdä hänet täysin sellaisena kuin
hän on.»[9]
Nämä molemmat kiinteästi toisiinsa liittyvät vaatimukset ovat sittemmin
säilyneet kaiken uudistavan kasvatusopin perustuksena. Pestalozzin
ja Fröbelin välityksellä ne siirtyvät aina Tolstoihin ja erilaisiin
»uusiin kouluihin» saakka. Ja siinä on enemmän kuin perintätapaa
ja -tietoa, siinä on perintätapaa, jonka kumouksellisetkin mielet
tahtomattaan omaksuvat; siinä on loogillinen yhdysside.
Lapsen esteetön toiminta, hänen luontumustensa ilmaisija, ei suinkaan
ole pettämätön tiedonantaja. Vaikka se on täysin taattu, voi sittenkin
arvostella väärin olennon taipumuksia. Rousseau, joka on erinomaisen
hyvin oivaltanut lapsen olemusta, on havainnut tämänkin seikan.
»Maailma on täynnä käsityöläisiä ja erittäinkin taiteilijoita,
joilla ei ole ollenkaan luontaista kykyä ammattinsa harjoittamiseen;
heitä on lapsuudesta asti yllytetty siihen, joko hyödyn vuoksi tai
näennäisen asianharrastuksen pettäminä; he näet olisivat aivan samoin
suuntautuneet mihin muuhun ammattiin tahansa, jos olisivat varhaiselta
iältään asti nähneet sitä harjoitettavan. Toinen kuulee rummunäänen
ja uskoo jo olevansa kenraali, toinen näkee rakennettavan ja tahtoo
tulla arkkitehdiksi. Jokaista houkuttelee nähtävissä oleva ammatti,
jos se tuntuu arvossapidetyltä.» Tässä yhteydessä Jean-Jacques
kertoo meille tarinan lakeijasta, jonka maalaamisinto saattoi johtaa
harhaan, koska hän kuuden helteisen kesäkuukauden aikana istui
keskipäivällä hievahtamatta eteishuoneessa kuvaten kerran toisensa
jälkeen pallokarttaa. Siitä huolimatta hän »ei kykene milloinkaan
maalaamaan muuta kuin oven vuorauslautoja.» Rousseau päättelee: »Työn
harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen eivät ole läheskään sama
asia.»[10]
Aivan varmaan on olemassa jäljittelyn avulla hankittuja viehtymyksiä,
jotka eivät mitenkään kuulu henkilön varsinaiseen olemukseen. Väärän
kutsumuksen omaksuminen ei kuitenkaan ole niin paha onnettomuus
kuin aito luontumuksen väärinarvosteleminen. Niin tekee kuitenkin
tavanomainen kasvatuksemme lakkaamatta juuri senvuoksi, että se
jättää huomioonottamatta lapsen omaehtoiset luontumukset. On
yleisesti tunnettu tosiasia, että useat etevät miehet ovat olleet
koulussa huonoja oppilaita. Tästä seikasta johdeltiin suuremmassa
tai vähemmässä määrässä järkeviksi katsottavia päätelmiä: kuinka
vaikeata oli varhaisella iällä todeta nerollisuutta, joka arvatenkin
puhkee ilmi yhdellä iskulla. Olisi paljoa yksinkertaisempaa
todeta, että kasvatuksemme arvostelee merkillisellä tavalla väärin
kehkeytymistilassa olevia persoonallisuuksia, sallii niiden muodostua
omin valloin, ellei niitä suorastaan tukahduta. Tosin on olemassa
suuria miehiä, jotka ovat olleet ihmelapsia. Mutta sellaisia
tapauksia eriteltäessä luullakseni havaittaisiin jompikumpi näistä
mahdollisuuksista: joko on lasta kohdeltu todella ymmärtäväisesti tai
hänessä on jo ilmennyt se vääjäämätön ylpeys, joka usein esiintyy neron
tietoisuutena ja luonnollisena puolustautumiskeinona. Nuori Alfred
de Vigny, sellaisen ylpeyden oivallinen edustaja, voitti lukuisia
koulupalkintoja, mutta se ei vielä todista, että hänet kasvatettiin
oikeimmalla tavalla.
Puhun tässä painokkaasti luontaisista taipumuksista, koska ne ovat
persoonallisuuden erikoinen tunnus. Toisaalta on huomattava, että jos
ajattelemme suurta miestä — toisin sanoen miestä, jolla on suuret
luontaiset lahjat — emme mitenkään voi kuvitella häntä arkamaiseksi
tai veltoksi. Nerouteen tuntuu erottamattomasti kuuluvan jonkinlainen
sankaruus, samoinkuin putouksen korkeus auttamattomasti merkitsee
sen voimaa. Nerokkaiden ihmisten elämä on usein pelkkää taistelua.
Tässä tapauksessa tosin voidaan ajatella, että tarmo on syy eikä
vaikutus; sillä elleivät sellaiset henkilöt pystyisi taistelemaan tai
vaatimattomammin sanoen uupumattomasti tekemään työtä (joka sekin
on taistelua), niin heistä ei tulisi, mitä tulee. Nietzsche sanoi
näinkin: »Älkää huoliko puhua lahjoista, lahjakkuudesta, synnynnäisistä
kyvyistä! Voi mainita kaikenlaisia suuria miehiä, jotka eivät ole
olleet lahjakkaita. Mutta he hankkivat suuruuden, heistä tuli
'neroja’ (kuten sanotaan) sellaisten ominaisuuksien nojalla, joiden
puuttumisesta ei puhu mielellään kukaan, jos on itse niistä tietoinen;
heissä oli kaikissa se oiva akäsityöläis-vakavuus, joka kehoittaa
muodostamaan moitteettomasti osia, ennenkuin uskaltaa käydä suurta
kokonaisuutta rakentamaan.»[11]
Nuo sanat sisältävät enemmän totuutta kuin yleensä otaksutaan.
Sittenkään ei tuo edellytys riitä; jos se on ainoa, niin edessämme
on jälleen Rousseaun maalaja-lakeija. »Uutteruus voi määrättyyn
rajaan saakka korvata kykyä, mutta rajaansa kauemmaksi se ei
pääse.» Nerokkaassa taiteilijassa sellainen vääjäämättömyys johtuu
hartaasta kiintymyksestä työhön, ja sellainen kiintymys perustuu
juuri luonnollisiin lahjoihin. On muuten totta, ettei tämä luonteen
uutteruus merkitse aivan samaa kuin luonnollinen lahjakkuus; se on
tosin erikoinen voima, mutta sellaisenaan myös taipumus, vaistomainen
pyrkimys; samoin on rauhallisimpienkin taiteiden suurissa mestareissa
havaittava taisteleva laatu vain sublimoitua taisteluviettiä. »Minä
olisin sotilas, ellen olisi runoilija», sanoi Hugo, joka olikin
sotilaan poika. Sellainen polveutuminen on symbolinen; ajatuksen
sankarin vaisto on karumman sankarin vaiston poika ja perillinen.
Homeroksessa on aina hiukan Akhilleusta. Luonnollinen viettymys, joka
yllyttää ihmistä taiteelliseen luovaan työhön — käyttääksemme vieläkin
tätä esimerkkiä — ei sinänsä riitä tekemään neroa. Siihen vaaditaan
toisiakin voimia; mainitsimme jo uutteruuden ja taisteluvoiman (ne
yleensä puuttuvat taiteilijanaisista, joissa usein ilmenee rikkaampaa
luontaista kykyä ja tunneherkkyyttä kuin kaikkein suurimmissa luovissa
neroissa). Neron tunnuksena on, että kaikki voimat suuntautuvat samalle
taholle. Ne johtuvat kuitenkin kaikki luontumuksista ja vaistoista.
Nerokkuus edellyttää niinmuodoin voimakkaiden taipumusten hyvin
yhteensidottua kimppua. Luontumus, persoonallisuus, henkinen tarmo —
näiden kolmen asian kiinteän yhteenliittymisen todistaa nero, jossa
kaikki kolme kehittyvät yhdessä harvinaisen voimakkaiksi.
* * * * *
Hyvin sidottu voimakkaitten taipumusten kimppu: tämä määritelmä
sisältää jo vastauksen erääseen auttamattomasti ilmaantuvaan
vastaväitteeseen. Kuinka voidaan henkisen tarmon edellytyksenä pitää
luontumusten ja viettien esteetöntä kehkeytymistä, vaikka mainitun
tarmon tärkeimpänä tehtävänä on juuri viettien ja taipumusten
hillitseminen? Kysymys on epäilemättä aiheellinen; mutta sellainen
tarmo voi toimia tehoisasti ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se
johdu abstraktisesta »minuudesta», jonka jonkinlainen puhdas ajatus
liittää elävän tajunnan kokonaisuuteen. Minuuden itsensä tulee
muotoutua tästä elävästä todellisuudesta, jota sen tulee vallita,
niinkuin Adam muovattiin maasta maan valtiaaksi. Voidakseen vastustaa
vietin, luontumuksen ja intohimon alkuvoimia sen täytyy itsensä olla
vaistoa, luontumusta ja intohimoa. Vain hevosilla ratsastaen saadaan
kiinni villejä hevosia.
Sama vastaväite on useat kerrat esitetty kasvattajille, jotka
Rousseaun hengessä vaativat vapaata kasvatusta, ja vastaus on ollut
samansuuntainen. Eikö sellainen vapaus, sanotaan, merkitse ulkonaista
anarkiaa koulussa, sisäistä anarkiaa lapsen mielessä, eikö se tuhoa
kaikkea kuria, sosiaalista samoinkuin siveellistäkin? Siihen vastaavat
kasvattajat kokemuksensa nojalla, että sellainen vapaus oikein
ymmärrettynä on päinvastoin todellisen kurin lähde, nimittäin niiden
toimintaohjeiden, joita annamme itse itsellemme Kantin kategorisen
imperatiivin mukaisesti. Lapsi muuttuu tosiaankin samalla kertaa
»lainsäätäjäksi ja alamaiseksi»; tämä sisäinen kurinpito korvaa
toisten menetelmien aivan ulkokohtaiset ja muodolliset kurinpidolliset
toimenpiteet, ja juuri siihen varautuen on reformikouluissa voitu
suorittaa vakuuttavia itsehallintokokeita.
Joka tapauksessa on tunnustettava, että viettien esteetön
kehkeytyminen on vain eräs sisäisen kurin ja lujan persoonallisuuden
edellytys. Vapaat ja väkevät vietit eivät sinänsä riitä muodostamaan
persoonallisuutta. Jakautuneissa henkilöissä, joista vastikään
puhuimme, ilmenee heissäkin voimakkaita viettejä, mutta ne kiskovat
kukin taholleen, joten mitään hyvää tulosta ei voi syntyä. Toivotun
tuloksen saavuttaminen edellyttää, että voimat, kuten fysiikassakin,
järjestyvät yhdensuuntaisiksi. Luontumusten tulee muodostaa »hyvin
sidottu kimppu», ja sellainen elämänuran valitseminen muodostuu
onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se vastaa todellista
olemustamme. Perinnäisen moraalin erehdys on siinä, että sen
lähtökohtana on apriorinen käsitys ihmisen velvollisuuksista ja että
se tahtoo pakottaa kaikki sitä noudattamaan. Kant on siinä suunnassa
kehitellyt abstraktion pisimmälle merkitessään siveellisen toiminnan
tunnukseksi, että sitä voidaan pitää yleisenä lakina. Toisaalta
ei »minän palvonnan» tule johtaa meitä toiseen äärimmäisyyteen,
nimittäin siihen, että tehostamme paheitakin, kunhan ne vain ovat
meidän paheitamme. Oikea viljelys ei ole siinä, että vaaditaan
jokaista maaperää tuottamaan kaikkea hyvää, Pohjolan kuusesta Afrikan
taatelipalmuun saakka, ei enempää kuin siinäkään, että se pakotetaan
tuottamaan kaikkea, mitä se voi tuottaa, nokkosia ja vehnää. Samoin on
laita oman itsemme viljelemisen: on saatava aikaan jonkinlainen modus
vivendi objektiivisen ja subjektiivisen aineksen, velvollisuuden ja
kyvyn välille.
Varmaa on, että meidän tulee tuntea kykymme voidaksemme suorittaa
oikean valinnan. Ongelma esiintyy varsinkin silloin, kun on
kysymyksessä ammatin valitseminen, ja niinpä onkin kehittymässä
kokonainen uusi tiede, jonka tehtävänä on edistää ongelman
ratkaisemista.[12] Eri ammattien edellyttämien ja eri yksilöissä
todella esiintyvien ruumiillisten ja sielullisten taipumusten
määrääminen on yhtä hyödyllinen kuin arkaluontoinenkin asia.
Sellainen »ammatillinen suuntaaminen» valaisee muuten kysymystä
nimenomaisemmin ainoastaan ulkonaisessa ja kielteisessä katsannossa.
Vaikka joku suoriutuu hyvin kirjanpainajanammattiin pyrkiviä varten
järjestetyistä erikoisista tarkkaavaisuus- ja taitavuuskokeista
(esimerkiksi pyyhkimällä painetusta sivusta lyhyessä ajassa ja liikoja
poisjättämättä kaikki a-kirjaimet), vaikka hän sitäpaitsi osaa
selvästi kirjoittaa, vaikka hänen näkövoimansa on hyvä ja vaikka hänen
jaloissaan ei ilmene suonikohjun vikaa, joten hän kykenee seisomaan
pitkät ajat paikallaan, niin kaikesta tuosta ja monista muista hyvistä
ominaisuuksista huolimatta ei ole ollenkaan varmaa, että hänestä tulee
kelpo typografi, ellei ammatti herätä hänessä harrastusta. Lopultakin
tulee harrastuksen, luontumuksen tai kutsumuksen asia ratkaista, ja
ammatillinen orienteeraus nykyisessä muodossaan voi erikoisesti vain
pidättää halukkaita määrätyiltä toimialoilta, joihin he ruumiillisten
tai sielullisten vajavaisuuksien vuoksi eivät sovellu, ja esittää
heidän valittavakseen suuren joukon toisia ammatteja; mutta valinnan
tulee aina tapahtua taipumusten mukaisesti. On hyvä muistaa Rousseaun
lakeijaa ja »ettei työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen
ole läheskään sama asia.» Mutta jos pelkkä halu ei ole riittävä, ei
toisaalta myöskään riitä pelkkä kehkeytymätön taipumus, jonka osoittaa
tutkimus tai kokeellinen tarkastus, »test». Victor Tangon suorittama
tutkinto osoitti, että hän voi loistavasti menestyä eksaktisten
tieteitten alalla, joten hänen olisi isänsä toivomuksen mukaisesti
pitänyt alkaa opiskella Teknillisessä korkeakoulussa. Uskaltaneeko
kumminkaan kukaan väittää hänen suuntautuneen väärälle uralle
vastustaessaan isäntä tahtoa ja totellessaan omaa kutsumustaan?
On aina vaarallista torjua vireä vietti ja antautua vieraalta
tuntuvalle toimialalle. Torjuttu luontumus jatkaa salaa taistelua,
herpaisee voimamme, ja psykiatrit tuntevat hyvin »ammatilliset
hermotaudit», joiden syytä ei tarvitse etsiä muualta. Nietzsche, joka
osasi hyvin tulkita sisäistä olemustaan, tajusi tämänkin seikan.
»Terveyteni», sanoo hän kerran Overheckille lähettämässään kirjeessä,
»on käynyt vuosi vuodelta huonommaksi; se on kuin herkkä kellolaite,
joka osoittaa minulle, vaellanko omia polkuja vai toisten teitä.»
Tulevaisuudessa muodostaa täydellisemmän ammatillisen orienteerauksen
pohjan vaistojen ja viettien tieteellinen tutkimus. Se selvittää,
mitä vaistonomaisia voimia meissä on, mitkä niistä voidaan kehitellä,
sublimoida, ja miten. Psykoanalyysi on sellaisen tieteen ensimmäinen
luonnos. Se on jo opettanut meitä selvästi tajuamaan itseämme,
kehittelemään voimiamme ilmi sen sijaan, että niitä torjuisimme.
Mutta käytettiinpä tieteellistä menetelmää tai vain vaatimattomampaa
sisäistä havaintoa (johon meidän on usein tyytyminen ja jota vain
pedantti voi halveksia), joka tapauksessa on itsetuntemus, varsinaisten
luontumustemme syvällinen oivaltaminen, valintamme ensimmäinen
edellytys.