SISÄISET VOIMAT
Kirj.
Charles Baudouin
Suomentanut
J. Hollo
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLLYS:
I. Vaikutusvoimainen ajatus.
II. Ruumiilliset perusteet.
III. Persoonallisuus ja esteetön kehittyminen.
IV. Sisäinen elämä ja individualismi.
V, Keskittyminen.
VI. Sydämen voimat.
VII. Ponnistus ja rohkeus.
VIII. Persoonallinen vaikutus.
Viiteselitykset.
I.
VAIKUTUSVOIMAINEN AJATUS.
Ainetta tutkivien tieteiden alalla viimeksikuluneina kahtena
vuosisatana tapahtunut verraton kehitys johti mitä merkillisimpään
seuraukseen. »Tieto on valtaa», toistettiin mielellään Baconin ajoilta,
ja niinmuodoin näyttää luonnolliselta, että ihmisen olisi täytynyt
tieteen edistyessä alkaa yhä lujemmin uskoa omiin voimiinsa. On
kuitenkin käynyt aivan toisin. Mitä syvemmälle aineen salaisuuksiin
olemme tunkeutuneet, sitä selvemmin olemme alkaneet tajuta siinä
vallitsevaa ankaraa mekanismia.
Jo varhaisimpina aikoina varmaan tunnettiin taivaankappaleiden
lainmukaisuus, päivien ja öiden, vuodenaikojen ja vuosien jaksoittainen
toistuminen. Myönnettiin vielä, että järkähtämätön tapahtuminen voi
kahlita ihmisen vapauden ja että taivaankappaleiden lait voivat
kaikkeuden valtavassa ykseydessä vaikuttaa ihmisiinkin. Taivaan
tarhoissa havaittu päivän ja yön vaihtelu liittyi kiinteästi
elämämme valve- ja unitiloihin. Oliko siis kovinkaan uhkarohkeata
otaksua, että Onnen pyörän näennäisesti mielivaltaiset pyörähdykset
todellisuudessa johtuivat Eläinradan pyörän kierrosta? Niin
otaksui astrologia. Astrologinen kohtalousko ja muut fatalistiset
opit eivät kumminkaan olleet niin ankarat, ettei ihmisen omalle
aloitekyvylle jäänyt mitään liikkumisalaa. Tiedusteltiin jumalten
ennemerkkejä, mutta ne tarjosivat ainoastaan yksityisiä kiinnekohtia
tulevaisuutta arvattaessa, ja ihminen voi sentään kohdasta toiseen
siirtyessään jossakin määrin valita tietänsä. Siten johduttiin
rikkiviisaisiin keksintöihin, joiden avulla toivottiin voitavan,
tosin kunnioittavasti, kiertää sallimuksen lakia: jos oraakkeli
ennusti gallialaisten ottavan haltuunsa roomalaisten kyntömaata,
haudattiin maahan kiireen kaupalla muutamia gallialaisia oraakkelin
tyydyttämiseksi. Kristillinen katsomus, jonka mukaan Jumala tietää
ennakolta kaikki kohtalot, otaksui sekin tästä huolimatta, että
ihminen itse kykenee ohjaamaan vaiheitansa. Inhimillisen vapauden ja
jumalaisen ennaltatietämisen yhteensoinnuttaminen tarjosi kristillisten
ajattelijain järjenponnistukselle ylivoimaisen tehtävän. Mutta olipa
tämä käsitys kuinka epäloogillinen tahansa, ihminen tunsi vallitsevansa
kohtaloltaan Jumalan kaikkitietäväisyyden uhallakin, ja vain se
on tärkeätä. Kaikkein ehdottomimmin fatalistiset oppimuodostumat,
esimerkiksi Calvinin oppi ja jansenismi, myönsivät nekin hengen voivan
tuntea itsensä voimaksi, tosin välttämättömyyden vallitsemaksi,
mutta silti valtavaksi, sillä jos ajatuksemme ja tekomme toisaalta
ovatkin järkähtämättömän syyn — armon — vaikutusta, ovat ne kuitenkin
toisaalta väistämättömien vaikutusten syitä; ne ovat kohtalomme —
autuuden tai kadotuksentekijöitä, vaikka täyttävätkin ylhäältä tulevia
järkähtämättömiä käskyjä; juuri tämä seikka luo niiden jokaiseen
liikahdukseen arvaamatonta tärkeyttä ja vaatii meiltä pelokkaan
kiinteätä tarkkaavaisuutta. Niin saa selityksensä se usein todettu
ristiriita, että juuri fatalistiset opit ovat tehneet kannattajistaan
mitä tunnontarkimpia sisäisen elämänsä tutkistelijoita ja ovat
olleet erikoisessa määrässä, nykyisiä nimityksiä käyttääksemme,
itsensävallitsemista (self-control) ja moraalista tarmoa tähdentäviä
oppisuuntia. Niiden mukaan ihminen ei ole vapaa, mutta on voimallinen;
tuskin paradoksia hipoen voisi sanoa, että hän on sitä voimallisempi,
koska ei ole vapaa. Hänellä ei ole vapautta olla voimaton.
Uudenaikaisesta tieteestä johtuneet opit, joiden ei silti tarvitse
aina olla tieteellisiä, tarjoavat aivan toisenlaisen näytelmän. Onko
syytä mainita ne muutamat jättiläisaskelet, jotka on astuttu suurten
keksintöjen aloilla? Halley toteaa pyrstötähtien määräaikaisen
paluun, ja niin sulkeutuu lopullisesti viimeinenkin rako, josta
astronomiselle taivaalle näytti voivan pujahtaa jonkinlaista
mielivaltaa; Newton todistaa, että paino ja vetovoima ovat yhtä, ja
niin alkaa fysiikka näyttää, yhä selvemmin astronomian sisarelta, joka
sekin noudattaa ankaran järkähtämättömiä lakeja; Lavoisier kehittelee
kemian selväpiirteisempään muotoon, ja ihmishenget tottuvat yhä
enemmän pitämään aineellista maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan
muuttumattomien lakien vallitsemana. Yhdeksännellätoista vuosisadalla
opitaan sitten näkemään ihmiselimistössä vain fysikaalis-kemiallisten
tapahtumien kenttä, mielisairauksia tutkimalla saadaan selville hengen
ja elimistön välillä vallitseva kiinteä yhteys ja katsotaan edellinen
jälkimmäisen tuotteeksi, siis fysikaalis-kemialliseksi tuotteeksi, joka
on samojen muuttumattomien lakien alainen.
Jo ennen tämän kehitysjakson päättymistä oli epäilemättä esiintynyt
lukuisia determinismin kannalla olevia ajattelijoita. Mutta nämä
filosofit — Spinoza, Leibniz, Kant — jäljittelivät tässä kuten monessa
muussakin kohdassa edeltäjiänsä, vanhoja kristillisiä ajattelijoita:
hekin osasivat determinismistään huolimatta suoda sijaa jonkinlaiselle
vapaudelle. Siitä he eivät tahtoneet missään tapauksessa luopua, vaikka
täytyikin, esimerkiksi Kantin, karkoittaa tämä vapaus »noumenaaliseen»
maailmaan, aistittavan maailman yläpuolella sijaitsevaan kerrokseen,
eräänlaiseen romuloukkoon, jossa säilytetään uudenaikaisen hengen
asutuista huoneistaan poislakaisemia kunnianarvoisia vanhoja käsitteitä.
Yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyvä uusi determinismi oli
laadultaan ankarampi. Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Se on
ensinnäkin radikaalisenapi, se ei huoli romuloukosta, vaan kieltää
avoimesti kaiken tahdonvapauden. Sitäpaitsi se ei tyydy pitämään
hengen tosiasioita syinä, jotka eivät ole vapaita, koska ovat toisten
määrättyjen syiden ehdottomia tuloksia, vaan väittää lisäksi, että ne
ovat pelkkiä vaikutuksia eivätkä kykene toimimaan vuorostaan syinä.
Noudatellen ylempänä esitettyä kehityslinjaa, joka johtaa aineesta
elämään ja elämästä henkeen, tämä oppi päättelee, että henki on
ketjun viimeinen rengas ja ettei kauemmaksi voida päästä. Henki ei
kykene mitenkään vaikuttamaan elämän ja maailman kulkuun, ei enempää
kuin veturin raiteille heittämä punainen kajaste junan liikkeeseen,
käyttääksemme vertauskuvaa, joka oli aikoinaan hyvin suosittu. Henki
on »epifenomeeni», se on pelkkä lisäilmiö, kaupanpäällinen. Kolmas ja
tärkein syy on se, että tänä yleisen oppivelvollisuuden ja tieteen
kansantajuiseksi tekemisen vuosisatana, tämä oppi tietenkin voitti
jalansijaa suuressa yleisössä, johon aikaisemmat deterministiset
teoriat eivät olleet milloinkaan vaikuttaneet. Ei olekaan suurta
vaaraa, vaikka filosofi tunnustautuu deterministiksi, vieläpä
»epifenomenistiksikin»; siinäkin tapauksessa, että hän on hävittänyt
talostaan Kantin ullakon, hän on henkilö, jonka eri kerrokset on hyvin
järjestetty ja väliseinillä erotettu, ja ellei hänen mielestään olekaan
olioiden pohjimmaisessa perustuksessa sijaa vapaudelle ja henkiselle
mahdille, hän kuitenkin myöntää, että asuinsijanamme olevassa
ilmiöiden, kerroksessa (jossa asuminen käy päinsä) »kaikki tapahtuu
ikäänkuin» henki ohjaisi toimintaamme joka päivä ja joka hetki. Siten
filosofi väistää pulman, hänen oma teoriansa, hänen epifenomenisminsa
on hänelle epifenomeeni, ylellisyyskäsite, joka ei mitenkään vaikuta
elämään.
Aivan toisin on laita suuren yleisön, kaikkien puolisivistyneiden,
kaikkien yleistajuiseksi muutetun tieteen ahmijoiden, kaikkien
»vapaa-ajattelijoiden», vieläpä paljon huomattavampien ja
mainehikkaampienkin henkilöiden. Tällöin teoria vaikuttaa mieliin
sitä voimakkaammin, mitä yllättävämpi se on; se saa koko tunne- ja
kuvitteluvoiman liikkeelle, se ymmärretään puutteellisesti, mutta
siihen suhtaudutaan erittäin vakavasti. Sellaiset teoriat vaikuttavat
nimenomaan siitä syystä, että juuri tällöin — auttamattomasti
— ajatukset toimivat vaikuttavina syinä. Hengen täydellisen
voimattomuuden ajatus kykenee tekemään hengen täysin kykenemättömäksi.
Huono muisti, arvellaan, johtuu aivojen kemiallisista tapahtumista,
joten sitä on turha yrittää korjata — ellei kenties turvauduta
rohtoihin. Koska laiskuutemme, virheemme ja, paheemme ovat samaisen
kemian vaikutuksia, perinnöllisyyden ja kerta kaikkiaan kohtalokkaasti
määrätyltä näyttävän rakenteemme tuloksia, niin miksi yrittäisimme
asiaa auttaa? Kalteva pinta johtaa kauas, ja vaikka onkin totta, ettei
teoreettinen materialismi estä julistajaansa olemasta tahdon sankari
(enempää kuin olemasta eräänlainen pyhimyskään), vaikuttaa sellainen
materialismi kuitenkin aivan toisin syvien rivien mieheen, koska
hän ei pysähdy teoriaan; varsinaisista moraalisista vaikutuksista
puhumatta viitattakoon tässä ainakin siihen, että sellainen vakaumus
ehdyttää useimpia tarmonlähteitä. Tämä teoriasta johtuva tuuliajolle
joutuminen voi hyvinkin olla epäloogillinen asia (yhtä epäloogillinen
kuin äskenmainittu jumalan kaikkitietäväisyyttä korostavaan dogmiin
liittyvä vapauden edellyttäminen), mutta kummassakaan tapauksessa ei
ole tähdellisenä seikkana logiikka, vaan uskomus, joka muuttuu elämän
todellisuudeksi. Ihminen, joka varmaan uskoo henkensä olevan pelkkää
»heijastusta», joutuu — loogillisesti tai ei — vaaraan sallia tuon
heijastuksen väikkyä virvatulena mielin määrin, ja itsensävallitseminen
ei merkitse sellaiselle ihmiselle mitään. Keskimääräisesti sivistynyt
nykyaikainen ihminen on tottunut pitämään maailmankaikkeutta valtavana
kellonkoneistona, jonka kaikki rattaat liittyvät täsmällisesti
toisiinsa, Eläinradan suuresta pyörästä sydämemme hiljaiseen sykkeeseen
saakka, ja henkeämme voitaisiin niin ollen verrata osoittajiin,
jotka näyttävät liikkuvan itsestään, mutta joita todellisuudessa
liikuttaa mekanismi, niiden kykenemättä mitenkään vaikuttamaan tähän
liikuttajaansa enempää kuin omaan liikkeeseensäkään. Olisi epäilemättä
viisaampaa jättää koko käsitys metafysiikan haltuun ja ottaa huomioon,
että olosijanamme olevassa kokemuksen maailmassa ajatuksemme aivan
ilmeisesti esiintyvät tekojemme synnyttäjinä; mutta kuinka voisikaan
ihmisten suuri enemmistö omaksua sellaisen hiuksenhienon erotuksen?
Mitä sanoisimmekaan maalaajasta, joka päättelisi, ettei värejä ole
olemassakaan ja heittäisi siveltimensä pois, koska näkee fysiikan
oppikirjan todistavan, että värit ovat matemaattisesti määriteltäviä
värähdyksiä? Hän menettelisi väärin, sillä fysiikantutkijan
kvantitatiivisen näkökannan ohella saa kieltämättä sijansa taiteilijan
kvalitatiivinen katsantokanta, ja värähdysten abstraktisen maailman
ohelle jää olemaan värien aistittava maailma. Useimmat positivistimme
menettelevät kuitenkin niinkuin maalarimme: he eivät osaa erottaa
toisistaan abstraktista maailmaa, missä kaikki on mekanismia, ja
konkreettista maailmaa, jonka alueella me kuitenkin pysymme tekojemme
tekijöinä. Onkin varsin ymmärrettävää, etteivät he tuota eroa havaitse;
he ovat ainakin vilpittömämmät kuin sadun kalkkuna ja useimmat
filosofit.
Asia johtaa kuitenkin aikalaistemme keskuudessa merkilliseen
taikauskoon. Henkilö, joka pyrkii sitä vastustamaan, koska on omaksunut
uusia aatteita ja oppeja, jotka tulevat tuonnempana puheeksi, joutuu
ihan ihmeisiinsä havaitessaan, kuinka varmasti ihmiset uskovat
olevansa ehdottomasti riippuvaisia tuhansista eri seikoista. Me
pelkäämme taikauskoisesti mikrobeja samoinkuin isoäitimme aikoinaan
noituutta ja mörköjä. On sinänsä epäilemättä varsin hyvä tuntea meihin
vaikuttavat aineelliset tekijät, joiden mekanismin tiede selvittää,
mutta toisaalta on suuri vahinko, jos uskomme olevamme täysin niiden
armoilla ja jätämme huomioonottamatta, että sielullinen suhtautumisemme
kykenee joka hetki melkoisesti lisäämään tai supistamaan niiden
toimintaa. Tämän vakaumuksen omaksuminen edellyttää kuitenkin, että
tiede astuu askelen kauemmaksi, ja koska tämä askel on astuttu vasta
aivan äskettäin, ovat vanhat tottumukset jääneet vallitseviksi.
Toistaiseksi alistuvat sivistyneet, jopa suuret oppineetkin, vieläpä
spiritualististen teoriain edustajatkin (teoria ei tässäkään
vaikuta mitään asiaan), orjamaisesti palvelemaan vatsaansa tai
pernaansa, perittyjä ominaisuuksiaan, tottumuksiaan, tupakoimis- tai
nuuskaamishimoaan ja monia arveluttavampia virheitään, ja osoittavat
lisäksi hämmästyttävää alistumista.
* * * * *
Jo kauan sitten on kuitenkin havaittu vastavaikutuksen oireita.
Se esiintyi aluksi mitä oudoimmissa muodoissa, filosofisina ja
mystillisinä oppeina ja puoskareiden ihmemenetelminä, kunnes siitä
työntyi tieteeseen eräitä positiivisia keksintöjä, jotka pian
pakottavat meidät kerrassaan toisenlaisiin käsityksiin.
On olemassa ihmisiä ja kokonaisia kansoja, joiden järkkymätön terveys
vastustaa masentavia ja epämieluisia käsityksiä, niinkuin voimakas
elimistö vastustaa sairauttasynnyttäviä mikrobeja. Anglosaksilaisissa
on tämä hyve, ja amerikkalainen ajattelija Emerson esiintyy
uuden voiman-evankeliumin ennustajana. Emerson jättää mielellään
determinismin vallitsevaksi, mutta ei tunnusta henkeä pelkäksi
»epifenomeeniksi».
»Jos kohtalo», sanoo hän, »onkin väkevä, niin ihmisellä on kuitenkin
osansa kohtalossa ja hän voi nostaa sallimuksen sallimusta vastaan. Jos
ulkomaailma käykin kiivaasti meitä ahdistamaan, kykenevät toisaalta
omat atomimme yhtä väkevään vastustukseen. Ilmakehä murskaisi meidät,
ellei ruumiissamme oleva ilma olisi sen vastapainona. Kalvomaisen ohut
lasiputki kykenee vedellä täytettynä kestämään valtameren puristuksen».
Niin tehostetaan hengen voimaa, joka käyttää vipusimenaan juuri lakien
järkähtämättömyyttä:
»Kaikissa menestyksellisesti toimineissa henkilöissä ilmenee eräs
yhteinen piirre: he uskovat syyn ja vaikutuksen lakiin. He uskovat
varmaan, ettei olioita vallitse sattuma, vaan laki, ettei olioiden
alku- ja loppupäätä toisiinsa liittävässä ketjussa ole yhtäkään heikkoa
tai särkynyttä rengasta. Juuri kaikkein tarmokkaimmat ihmiset uskovat
lujimmin lakien voimaan.»
Ajatus noudattaa sekin lakejaan, sekin toimii syynä, ja Emerson
ammentaa tästä vakaumuksesta salaperäistä, hehkuvan seesteistä voimaa.
»Meidän täytyy ihailla», kirjoittaa hänen elämäkertansa sepittäjä Régis
Michaud, »hänen olemuksensa perusominaisuutta, hänen itseluottamustaan,
mestarillista varmuutta, joka johtuu salaisten aarteiden tunnosta.
Emerson kulkee läpi elämän majesteetillisen ryhdikkäästi. Hänen
rytminään oli alinomainen allegro.»[1]
Emerson tietää, että sellainen suhtautumistapa merkitsee voimaa:
»Ihmiskunnan kunnioitus», sanoo hän, »tulee vain niiden henkilöiden
osaksi, jotka esiintyvät vakuuttavasti. Vain he suunnittelevat ja
toteuttavat suuria asioita. Millainen voiman määrä olikaan keräytynyt
Napoleonin aivoihin!» Eräässä toisessa kohdassa hän vielä täydentää
lausumaansa: »Napoleon ansaitsi menestyksensä. Hän oli aina saavuttanut
voittonsa aivoissaan, ennenkuin saavutti ne taistelutanterilla. Hänen
suosijanaan ei ollut pelkkä sattuma.»
Tätä hengen syntyperäistä voimaa Emerson pitää ihmisen varsinaisena
vapautena. »Tämä väite on rajoituksitta tosi: Jokainen on oman onnensa
seppo. Me olemme ylpeät vapaasta tahdostamme. Mutta se voi merkitä
ainoastaan, että Jumala on jättänyt käytettäviksemme luonteemme
ainesosat: rautaa ja kuparia, kultaa ja hopeata, ja meillä on täysi
valta niitä valikoida ja muovata sellaiseen muotoon kuin haluamme.»
Emersonia ei askarruta vapauden ja determinisnin metafyysillinen
ongelma. Hänestä näyttää paljoa tärkeämmältä sellainen voittajan-asenne
ja se vakaumus, että tuo asenne tai sen puuttuminen varmasti ratkaisee,
onko tuloksena voima vai hervottomuus, menestys vai epäonnistuminen.
»Jokainen on tehokas ihminen vain sikäli kuin hän on tuon voiman
sisältäjä, ja kaikki historian sankarilliset ja merkittävät teot
on suoritettu yksin sen avulla... Maailma tottelee matemaattisia
lakeja, ja sen liikkuvassa kehässä ei ole missään sattuman sijaa.
Menestys syntyy yhtä lainmukaisesti kuin pumpuli- ja musliinikudelmat
kangaspuissamme... Kutomossa tärvelee katkennut tai muuten virheellinen
lanka sadan metrin saran; silloin otetaan selkoa, kuka on ollut sitä
kutomassa, ja asianomaisen palkkaa vähennetään... Jokainen meille suotu
päivä on kauniimpi kaikkia musliineja, sitä valmistavat kangaspuut ovat
rakenteeltaan verrattomasti hienommat, on mahdotonta salata velttoja,
valheellisia, turmeltuja tuokioita ja on turhaa pelätä, että mikään
moitteeton lanka ja kunnollinen kudelma jättää tekijänsä kiittämättä.»
Samoinkuin rahakappale, johon on lyöty hallitsijan kuva, joutuu
lukemattomien, usein epäilyttävienkin käsien kuluttamaksi, ovat
tällaiset ajatuksetkin, Amerikassa ja muualla, kadottaneet puhtaat
ja silmiinpistävät piirteensä. Siitä syystä on hyvä nähdä ne jälleen
alkuperäisinä ja vikautumattomina. Suuren amerikkalaisen sanat säilyvät
uuden viisauden ennustuksena, viisauden, jonka rakennukseen tiede on
kiiruhtanut tuomaan kiviänsä.
* * * * *
Meitä tässä askarruttavan liikkeen alkuvaiheita tulee etsiä Mesmerin
»magnetismin» hämmästyttävistä, merkillisistä tosiasioista. Nämä
tosiasiat jäivät tosin ylen hämäriksi, mutta niiden nojalla voi siitä
huolimatta herätä eräiden henkilöiden mielessä se usko, että ihminen
on väkeväin salaisten voimain keskus. Niin on magnetismista johtunut
Amerikassa _Christian Sciencen_, mystillinen oppi ja Euroopassa
tieteellinen hypnotismi.
Eräs Mesmerin oppilas, Quimby, oli hoitanut amerikkalaista mrs
Eddyä, joka senvuoksi hartaasti halusi vuorostaan parantaa ihmisiä
salaperäisillä voimilla ja päätyi vähitellen »kristilliseen
tieteeseen.» Tämä oppi kieltää pahan ja aineen, otaksuu kieltämällä
ne hävittävänsä, koska henki on kaikkivoipa, luo sen, mitä vakuuttaa
olevaksi, ja tuhoaa sen, minkä kieltää. Opista irtautui sitten, samoin
Amerikassa, _New Thought_, »uusi ajatus», joka hylkäsi Christian
Sciencen omituiset opinkappaleet ja tahtoi säilyttää ainoastaan sen
filosofisen ytimen — siis eräänlaista yleistajuiseksi muutettua
emersonismiä.
Eräitä Mesmerin aavistamia tosiasioita liittivät tieteeseen
hypnotismin tutkijat Braid ja Charcot. Siitä syntyi toisaalla kahden
suuren psykologisen keksinnön lähde: suggestion ja psykoanalyysin.
Kehitellessään suggestion teorian suoritti Nancyn koulukunta aikanaan
ennenkuulumattoman työn. Tahdottiinhan silloin yleensä poistaa
psykologiset selitykset psykologiasta itsestäänkin ja johdella koko
hengenelämä ruumiillisista syistä; Liébault ja Bernheim sitävastoin
luopuivat ehdottomasti tavanomaisuudesta ja uskalsivat ulottaa
psykologisen selittämismenetelmän lääketieteeseenkin. »Suggestio on
mielikuva, joka muuttuu teoksi.» Siten on perustettu psykoterapia, joka
tahtoo — samoinkuin Christian Science, mutta kokeellisen tutkimuksen
pohjalla — saada aikaan parantumista hengen avulla, joten sielullisia
tosiasioita pidetään syinä sanan tieteellisessä merkityksessä (toisin
sanoen tosiasioina, joiden ilmetessä aina syntyvät samat vaikutukset).
Freud tutkii psykoanalyysin avulla salatajuntaa ja selvittää suuressa
määrässä syiden toimintaa; nyt aljetaan ymmärtää, millaisista toisiinsa
kutoutuvista tajuisista ja tajuttomista ajatuksista ja pyyteistä johtuu
hermotautinen halvautuminen, hajamielisen sanavirhe, typerä teko — tai
järkeväkin, mikä on sitäkin nöyryyttävämpi seikka.
Amerikassa suggestiota käytettiin suuressa mittakaavassa. Mystikot ja
mystifikaattorit kokivat vallata sitä omakseen. Mutta suggestio-opin
kiistellessä toisten oppien kanssa, jotka — kuten Christian Science ja
New Thought — väittivät hengen ehdottomasti vallitsevan ruumista meissä
kaikissa, oli tuloksena uusi ilmiö: suggestiosta, joka sosiaalisena
tosiasiana edellyttää vähintään kaksi henkilöä, suggeroivan ja
suggestion esineenä olevan, siirryttiin vähitellen autosuggestioon,
joka sulkee pois ensinmainitun. Erinomaisen hämärästi määritellyn
autosuggestion ottivat aluksi huostaansa meluisaa yleistajuistamista
harjoittavat amerikkalaiset; se tehtiin kansantajuiseksi, sen avulla
hankittiin itselleen hyötyä, ennenkuin asia oli tieteellisesti
tutkittu. Niin syntyi sekasortoinen joukko kirjoja ja kirjasia, joissa
bluffi kävi ahdistamaan tiedettä ja uskonto lähenteli bluffia. Vasta
Couén ja Nancyn uuden koulukunnan toiminnan nojalla kehittyi tästä
sekasorrosta tieteellinen ja mutkaton teoria, johon muuten toisaalta
johti Bernheimin aatteiden luonnollinen ja vaatimaton kehitteleminen.
Nyt voitiin jo määritellä muutamia lakeja. Autosuggestio siirtyi niiden
käsitysten joukkoon, jotka ihminen voi häpeämättään omaksua.
* * * * *
Kaiken tämän perustuksella johdumme pitämään sielullisia tosiasioita
todellisina syinä, jotka eivät vaikuta ainoastaan toisiin sielullisiin
tosiasioihin, vaan luonnonlakien mukaisesti ruumiiseenkin. Tämä ei
ole metafysiikkaa, eikä tässä ole puheena vapauden ja deterministin
transcendenttinen ongelma. Nyt ei enää käy päinsä tylsän positivismin
nimessä väittää, että sellainen hengen vaikutus ruumiiseen on
käsittämätön. Sellaista — samoinkuin vastakkaisiakin — vaikutusta
pitävät käsittämättöminä metafyysikot, kerta kaikkiaan oletettuaan,
että henki ja aine ovat kaksi eri »substanssia», joiden vaikutus on
jo määritelmän nojalla mahdoton. Ilmeinen kokemus, jonka piirissä
pysymme ja jota positivisti väittää tarkkaavansa paremmin kuin kukaan
muu, ei kumminkaan tunne mitään substansseja; se tuntee ainoastaan
tosiasioita ja tosiasiaryhmiä, joista jokainen on erikoisen tieteen
tutkimusalueena. Psykologia tutkii erästä sellaista ryhmää, sielullisia
tosiasioita; kemia, fysiikka, fysiologia tutkivat toisia ryhmiä.
Vaikka metafyysikon »substanssit» eivät olekaan missään tekemisissä
keskenään, on tiedemiehen käsittelemien tosiasiaryhmien laita toisin.
Ne merkitsevät vain tehtävän jakamista, ovat enemmän tai vähemmän
tilapäisiä. Eri ryhmien tosiasiat vaikuttavat toisiinsa; lait ulottuvat
tieteestä toiseen. Kemiallinen reaktio synnyttää lämpöä, fysikaalisen
tosiasian; valo ja sähkö, jotka kuuluvat fysiikan alueeseen, saavat
elävässä kudoksessa aikaan nimenomaan fysiologisia tapahtumia. Se
seikka, että fysiologin ja psykologin alueiden välillä on olemassa
sellaista keskinäistä vaihtoa, on täysin säännöllinen ja hyvää
tieteellistä menetelmää vastaava. Kokemus ei tunne muuta syyperäisyyttä
kuin tosiasioiden suhteet ja niiden määrätyn peräkkäisyyden. Syynä
voi toimia ajatus yhtä hyvin kuin meteori. Tieteen hengen kanssa
ristiriidassa oli nimenomaisesti epifenomeenioppi. Tämä sekasukuinen
käsitys lainasi metafysiikasta sen ajatuksen, että on olemassa kaksi
toisiinsa vaikuttamatonta substanssia, kielsi sitten toisen substanssin
ja väitti yhä edelleen, ettei mitään vuorovaikutusta tapahdu
olemassaolevan ja olemattoman substanssin välillä, mikä on kerrassaan
käsittämätön väite.
On kuitenkin ymmärrettävissä, kuinka sellaista teoriaa on voitu
kannattaa: ainetta koskevat tietomme ovat runsaat ja täsmälliset,
henki sitävastoin on meille varsin vieras. Toisaalla lakeja ja
numeroita, toisaalla vain verrattain suurisanaista kuvailua.
Luonnontieteen edustajan silmissä täytyi hengen näyttää yhtä hämärältä
ja epätodelliselta kuin aine näytti lujalta ja kestävältä. Nykyjään,
tieteen ja lain tunkeuduttua hengenkin maailmaan, on tilanne kuitenkin
muuttunut. Me luotamme jälleen ja enemmän kuin milloinkaan ennen
ajatuksen, »aatteen» voimaan — »voima-ideaan», käyttääksemme Fouilléen
keksimää nimitystä — ja toivomme pääsevämme tämän sisäisen voiman
avulla paremmin itseämme vallitsemaan. Ja jos tämä onkin vain uskoa,
vastaa se kuitenkin Emersonin toivomusta: »Tieteellisen hengen tulee
omistaa usko, joka sekin on tiedettä... Me emme halua enää kiusaksemme
kuulla tyhjiä väitteitä ja puolinaistotuuksia, tunteisiin vetoavia
esityksiä tai honottelevia rukouksia.»
* * * * *
»Ihminen on vain ruoko, mutta ajatteleva ruoko.» Pascal pitää
nimenomaan ajattelua keinona saattaa tasapainoon maailman suuruutta
ja ihmisen pienuutta. Tasapainon puute johtaa kuitenkin pitemmälle,
sillä jos ajatus esiintyy niin painavana tekijänä ihmisen ja maailman
välillä vallitsevassa naurettavassa epäsuhdassa, nousee esiin uusi
kysymys: mitä merkitsee tuo sama ajatus ihmisessä itsessään, suhteessa
hänen ruumiinsa aineeseen? Kaikkea tai ei mitään, riippuen siitä, miltä
kannalta asiaa tarkastellaan. Mitä enemmän ruumiin ja hengen välillä
vallitsevia suhteita havaittiin, sitä vähemmän tuntui mahdolliselta
pitää ajatusta transcendenttina. Auguste Comte kysyy leikkisästi
spiritualisteilta, miten kävisi kaikkein suurimmankin ajattelijan, jos
hän joutuisi muutamaksi minuutiksi seisomaan päällään ajatellessaan.
Kun tarkkaamme ajatuksen aineellisia ehtoja, kaikkea sen orjuutusta,
kuinka siihen vaikuttaa parin asteen lämpöero, lasi alkoholia,
paralysiamikrobi tai muu taudinsiemen, niin ajatus ilmenee kerrassaan
olemattomana. Jos sitävastoin pidetään silmällä ajatuksen vaikutuksia,
sen toimintaa, joka muuttaa aineellisen maailman muotoa, jos
ajattelemme tieteitä ja taiteita (torjumme tässä hyvinkin houkuttelevan
kaunopuheisuustilaisuuden), niin se näyttää olevan kaikki kaikessa.
Sitä voidaan verrata heikkoon liekkiin, joka lepattaa öisen vaeltajan
lyhdyssä: tuuli näyttää voivan puhaltaa sen sammuksiin milloin tahansa,
sen palaminen riippuu pienestä öljytilkasta. Siitä huolimatta se
valaisee yötä, nostattaa näkyviin olioita, jotka sen ohi liikuttua heti
häipyvät pois, ja sen muutamat säteet säpsähdyttävät etäällä asuvaisia.
9 Ne, jotka pitävät ajatusta olemattomana, arvostelevat sitä sen
edellytysten nojalla; ne, jotka julistavat sen suuruutta, tarkkaavat
arvostellessaan sen töitä. Ensinmainitut pitävät silmällä yksinomaan
syytä, jälkimmäiset vaikutusta ja toimintaa. Edellisiä uhkaa se
vaara, että joutuvat liikkumaan takaperin, vastoin elämän varsinaista
suuntaa; ne taas, joissa on itsessään tarmoa ja hyökyvoimaa, katselevat
mieluummin eteenpäin. Siitä syystä nämä viimeksimainitut, todella
pätevät henkilöt, luottavat ajatukseen. Tämä vähimmin kiistanalainen
tarkoitus sisältyy siihen Emersonin lausumaan, että kielteinen nero
on ristiriitainen käsiteyhdistelmä. Tässä ei tule, olennaisesti
kysymykseen metafyysillinen kielto tai myöntö, vaan myönteinen ja
kielteinen suhtautumistapa. Ihmisten välisissä ristiriidoissa ja
elämässä yleensäkin merkitsevät teoreettiset mielipiteet vähemmän
kuin mainittu suhtautuminen. Nietzschen kielloissakin piilee valtava
myöntövoima, merkillisesti vahvistava vaikutus. Kaikkinakin aikoina on
ollut kahdenlaisia ihmisiä: toisia, jotka arvostelevat puuta hedelmien
nojalla, kuten Evankeliumissa sanotaan, arvostelevat ja osaavat oikein
arvostella, ja toisia, jotka puhuvat vain puun kasvamista edistäneistä
lannoitusaineista. Viime vuosisadan tiede valaisi yksinomaisesti
ajatuksen edellytyksiä ja suosi jälkimmäistä asennetta, mikäli
tarkastajan mieli yleensä siihen taipui; meidän päivinämme alkaa
uudempi tiede valaista asioita toiselta taholta: se osoittaa, että
ajatuksen toiminnot ovat paljon voimallisemmat ja täsmällisemmät kuin
on milloinkaan aavistettu, ja yllyttää meitä etsimään siltä taholta
henkisen voiman lähdettä, sisäisen elämämme vallitsemiskykyä.
Tässä kohdassa voi kukin vakaumustensa mukaan tehdä erilaisia
johtopäätöksiä. Toiset havaitsevat näissä tosiasioissa suoraan
uskontoon johtavan valtatien, toiset sitävastoin pitävät niitä
välineenä, jonka avulla voidaan paremmin tulla toimeen ilman uskontoa.
Metafysiikka jää kuitenkin tämän kirjan sivuilla tutkittavien asioitten
kehän ulkopuolelle. Aikana, jolloin ne erilaiset ratkaisuehdotelmat,
joita metafysiikka esittää tai tyrkyttää, ovat entistä enemmän
kiistanalaisia ja ilmaisevat pikemmin levottomuutta kuin varmuutta, on
parempi rajoittaa tällainen tutkimus niin, että se pysyy kokemuksen
alueella, missä kaikki ajattelevat ihmiset voivat toisiaan ymmärtää.
Jokaisella on lupa täydentää tutkimukseni tuloksia tietämyksillä, joita
uskoo saavuttavansa jonkin syvemmän kokemuksen avulla.
II.
RUUMIILLISET PERUSTEET.
Ryhtyessämme luomaan sielullisen voiman ongelmaan uuden psykologian
valoa kohtaamme aluksi kysymyksen, jota on mahdoton väistää. Missä
määrin on ruumis sellaisen sielullisen voiman edellytys?
Eikö tämä voima ensinnäkin liity kiinteästi siihen, mitä nimitämme
ruumiinvoimiksi ja ruumiin terveydeksi? Jos kysymys muovataan tähän
ylimalkaiseen muotoon, on meidän joka tapauksessa pakko vastata
kieltävästi. Kaikkein yleisin kokemus vakuuttaa meille ensinnäkin,
ettei henkinen voima kuulu yksinomaisesti »väkevämmälle sukupuolelle»
(jonka ominaisuuksiin Flaubertin mukaan kuuluu nimenomaan pelkuruus)
eikä »parhaissa voimissaan» olevalle ikäkaudelle. Useammin kuin
uskommekaan osoittaa sankaruutta lapsi. Kuuluisin esimerkki on meille
säilynyt kertomuksessa nuoresta spartalaisesta, joka antoi nuttunsa
peitossa olevan revon pureksia rintansa puhki, jottei tarvinnut
ilmaista varkautta. Sellainen lapsen sankaruus palvelee usein ylpeyttä,
jonka vaikuttimet eivät ole moraalisesti arvokkaat, mutta se seikka ei
ole nyt kysymyksessä. Väitetään ehkä, että lapset ja naiset kykenevät
yleensä voittamaan itsensä vain siten, että jokin intohimo tai vietti
kehittyy heissä toisia väkevämmäksi. Mutta eikö ole aina niin laita, ja
emmekö yhä enemmän taivu myöntämään, että kaikki korkeammat pyrinnöt
— velvollisuuden palvontakin — ovat vaistonomaisten elementtien
kehkeytymistä ja saavat vaistoista kaiken voimansa?
Vieläkin tyypillisempiä ovat henkisen voiman ilmaukset kuolevissa,
joiden ruumiilliset voimat ovat tyrehtyneet vähimpään mahdolliseen
määrään; ne eivät ole mitään poikkeustapauksia, ja jos niitä
pidetäänkin harvinaisina, todistavat ne kuitenkin riittävästi, ettei
henkinen voima suinkaan ole auttamattomasti ruumiillisesta voimasta
riippuvainen.
Kuolettavasti haavoittunut upseeri kykenee taistelussa johtamaan
joukkoaan, kunnes sydämen syke lopullisesti taukoaa. Olen tuntenut
vanhan professorin, joka oli halvautunut useita vuosia sitten, mutta
yhä kirjoitti kädellä, joka ei tahtonut enää totella, otti vastaan
vieraita, joita hänen seuransa miellytti, koska hän osasi yhä jutella
hauskasti eikä milloinkaan lausunut valituksen sanaa, joten hänen
entiset oppilaansa pikemmin etsivät häneltä lohdutusta kuin sitä
hänelle tarjosivat. On huomattava, että tätä henkilöä kannatti hänen
harras uskonnollisuutensa, samoinkuin mainittu upseeri epäilemättä
uskoi asiaan, jonka puolesta taisteli (puhumattakaan taistelun
aikaansaamasta »vimmasta»). Ei saa kumminkaan halveksia näitä tunteen
tai intohimon ilmauksia; ilman niitä, sanottakoon asia vielä kerran,
ei voi olla puhettakaan itsensävoittamisesta. Ne havaitaan kaikkein
puhtaimmissa ja ylevimmissä tapauksissa. Siitä johtuu, että pyhä
Augustinus alinomaisesta sairaudesta huolimatta kykeni kirjoitetulla
ja eletyllä työllään pystyttämään kaksi valtavaa muistomerkkiä; samoin
on laita Calvinin, joka hänkin sairaalloisena tahtoi hintelöillä
käsillään muovata uudestaan koko kristikunnan ja voitokkaasti vastusti
ruumiillista heikkouttaan. »Antikristus» Nietzsche taisteli hänkin
alinomaa sairautta vastaan — jo kolmentoista vuoden ikäisenä hän
otti käteensä hehkuvan hiilen todistaakseen sankarillisuuttaan — ja
eikö hänen sankarillinen taistelunsa ollut uskon ja väkevän tunteen
työtä aivan samoin kuin suurissa kristityissä? Hän tosin oli puhtaan
tiedon sankari, mutta asetti sentään periaatteekseen, että tiedon
piti muuttua valtavammaksi tunteeksi.[2] Samaa tietämisen intohimoa
ilmaisee ranskalainen filosofi Guyau, joka keuhkotautisena, tietäen
kuoleman auttamattomasti lähestyvän, löysi nämä voimakkaat sanat,
jotka eivät olleet pelkkiä sanoja: »Tietäessään olevansa mennyttä,
havaitessaan itsensä melkein elottomaksi toisten elottomien esineiden
keskellä, ihminen oppii katselemaan itseään melkein persoonattomasti ja
tuntee kulkevansa kohti jotakin täysin tuntematonta. Jos tässä täysin
tietoisessa kuolemassa onkin oma katkeruutensa, täytyy sen kenties
sittenkin erikoisesti viehättää puhdasta filosofia, henkeä, joka tahtoo
viimeiseen hetkeensä saakka nähdä koko elämänsä täysin kirkkaana
ja harkittuna... Koska filosofi sitäpaitsi on kaiken tuntemattoman
ystävä, viehättää kuolema häntä vielä aivan uutta kokemusta tarjoavana
asiana... Viimeinen kärsimyksemme on samalla viimeisen tiedonhalumme
esine».[3]
Niin näyttää jo ensimmäinen tarkastelu selvittäneen erään totuuden.
Henkinen voima voi kasvaa vielä ruumiillisen voiman raunioilla, kunhan
sitä ruokkii intohimoinen hehku, väkevä tunne.
* * * * *
Meidän täytyy kuitenkin tutkia ongelmaa perinpohjaisemmin. On olemassa
niinsanottu »ruumiillinen rohkeus», jonka nojalla ihminen kykenee
säilyttämään mielenmalttinsa, vaikka sattuu odottamaton järkytys,
joka saa hermostuneen naisen kiljaisemaan ja pyörtymään. Kun tämän
»heikomman astian» vastakohdaksi asetetaan yhtä klassillinen, isämäinen
ja hermojaan hyvin hallitseva aviomies, syntyy koomillinen vaikutus,
jota huvinäytelmien kirjoittajat ovatkin runsaasti käyttäneet
hyväkseen. Sellainen kylmäverisyys, sellainen »fyysillinen rohkeus» on
Fouilléen mukaan »koleeris-sangviiniselle» mielenlaadulle ominainen.
Vaikka temperamenttien koko jaoitus on verrattain mielivaltainen asia,
täytyy sille tässä tapauksessa myöntää oikeutusta. Tällöin on ennen
kaikkea kysymyksessä eräiden vaistomaisten, erilaisissa yksilötyypeissä
erilaisina ilmenevien reaktioiden tai refleksien estyminen. Yleisesti
tunnettuja ovat ne graafilliset esitykset, joiden avulla on
havainnollistettu esimerkiksi odottamattoman pistoolinlaukauksen tai
äkkinäisen magnesiumsalaman valtimon toiminnassa tai hengityksessä
aikaansaamia muutoksia. Tunnettu on myös psykogalvaaninen koe, jossa
senlaatuisen vaikutelman aikaansaama säpsähdys mitataan galvanometrin
avulla. Nämä graafilliset viivat ja galvanometrin osoittajan kulmat
ovat eri henkilöiden mukaan sangen erilaiset. Siten voidaan tavallaan
todistaa »fyysillisen rohkeuden» tai »fyysillisen pelon» olemassaolo.
Sellaista temperamentin rohkeutta ei kumminkaan saa sekoittaa (jo
Fouillée huomautti tästä seikasta) järjen ja luonteen pohjalla
lepäävään rohkeuteen; voi korkeintaan väittää, että se tasoittaa
viimeksimainitun tietä. Huot ja Voivenel, jotka ovat maailmansodan
aikana tutkineet sotilaallista urhoollisuutta itse sodassa, päätyvät
tähän nimenomaiseen tulokseen: »Kuinka monet muhkeat sangviinikot,
jotka mielellään pitävät suurta suuta ja ovat rakenteeltaan atleetteja,
osoittautuvatkaan todellisuudessa aivan tavallisiksi pelkureiksi!...
Toisaalta olemme nähneet henkilöitä, jotka kuuluivat Duprén 'helposti
hätääntyvään’ tyyppiin, mutta osoittautuivat taistelussa todellisiksi
sankareiksi... Aito rohkeus on henkinen ominaisuus. Arkamaisena
pidetty henkilö voi saavuttaa sen päivän tai tunnin ajaksi... Joka
tapauksessa käy miestä arvosteleminen vasta tulessa.»[4] Hienompi
erittely tosin voisi todeta, että sotilaallinen — ja siviilihenkilönkin
— rohkeus, mikäli ovat kysymyksessä arkamaiset yksilöt, voidaan
selittää siksi, mitä Paul Brulat sattuvasti nimittää »pakenemiseksi
eteenpäin». Tiedämmehän hyvin, kuinka paljon pelkoa piilee tuimassa
hyökkäyksessä (puhumattakaan alkoholin aikaansaamasta vaikutuksesta) ja
tiedämme myös, mitä merkitsevät rauhallisemmissa oloissa pelokkaitten
äkilliset rohkeudenpuuskat. Olisi kuitenkin liian paradoksaalista, jos
selitettäisiin kaikki sellaiset tapaukset »pakenemiseksi eteenpäin».
Voimme tyytyä Huot’n ja Voivenelin määritelmään, soveltaa sitä
vertauskuvallisesti elämän kaikkiin taisteluihin ja sanoa siinä
mielessä: »Joka tapauksessa käy ihmistä arvosteleminen vasta tulessa.»
Samat tutkijat tarkastelevat toisessa yhteydessä eräitä tapauksia,
joissa naiset ovat esiintyneet urhoollisesti, ja esittävät
mielipiteensä tähän merkittävään tapaan: »Nainen on herkkä, helposti
kiihtyvä, uhrautuva olento, jossa ilmenee rohkeutta, vaikka
Institut Mareyssä suoritetut kokeet ovat johtaneet hänelle erittäin
epäedullisiin tuloksiin.» On sangen merkillistä, että tässä heti
esiintyvät määreet »herkkä, helposti kiihtyvä» henkisen rohkeuden
selittäjinä, siis samat sanat, joita käytettiin ylempänä mainitussa
arkamaisen tyypin kuvailussa. Missä on pulman avain? Herkkä ja helposti
kiihtyvä on hermostunut, hienohermoinen (jota ei suinkaan saa muitta
mutkitta pitää hermosairaana). Eikö sen perustuksella sovi ajatella,
että henkisen rohkeuden pohjana on hermovoima? Havaitsimme jo ylempänä,
että ruumiillisesti heikot olennot saavat henkisen voimansa jäntevyyden
hehkuvasta tunteesta, ja liikuimme siten jo kohti tätä oivallusta.
Tässä olisi viitattava Abramowskin suorittamiin kokeisiin, jotka
valaisevat edellä kuvailtuja seikkoja toiselta taholta ja joita
olen toisessa yhteydessä selostanut.[5] Niissä suoritetaan
psykogalvaaninen koe täydellisemmässä muodossaan: tutkittava
sallii ensin refleksiliikkeen tapahtua ja yrittää sitten sitä
estää, onnistuen tai epäonnistuen. Refleksiliikkeen ehkäiseminen
ei kumminkaan onnistu parhaimmin sille, joka pahimmin ponnistelee,
vaan sille, joka täydellisimmin syventyy saavutettavan päämärän
mielikuvaan painuen siten eräänlaiseen autohypnoosin tilaan.
Abramowski päätyy siihen tulokseen, että henkilöt, jotka elämässä
yleensäkin osoittavat suurinta tarmoa, kykenevät myös helpoimmin
painumaan sellaiseen autohypnoottiseen tilaan. Niin johdumme jälleen
Nancyn uuden koulukunnan autosuggestiooppiin, joka edellyttää
kaikesta ponnistuksesta luopumista, lihasten hellittämistä ja vain
mielikuvan virittämän hermovoiman käyttelyä. Palaamme asiaan vielä
tarkkaavaisuudesta puhuessamme. Samalla on asianamme huomauttaa, että
uusi psykologia taipuu tahtotoimessakin korostamaan enemmän mielikuvaa
kuin liikunnollista ponnistusta, enemmän aikomusta kuin toteuttamista,
joten tahto tulee lähemmäksi autosuggestiota. Kaikki tämä viittaa
siihen, että meidän tulee pitää hermojen ja aivojen voimaa lihasvoimaa
merkittävämpänä. Niinmuodoin olisi henkisen voiman olennaisia
fysiologisia edellytyksiä etsittävä hermoston tilasta.
Tätä mielipidettä tukee pikainenkin silmäys tosin vielä aivan vähän
tutkittuun hermopatologiaan. Hermoston sairaalloiset tilat jaetaan
yleensä kahteen ryhmään, neurasteenisiin ja hysteerisiin tiloihin.
Ensinmainitussa ryhmässä ilmenevät hermostollinen herpautuminen ja
henkinen riutuminen toisiinsa liittyvinä; äärimmäisissä tapauksissa
sairas ei kykene enää suorittamaan kaikkein yksinkertaisimpiakaan
toimia, hän ei voi nousta jaloilleen, ei syödä eikä lähteä ulos.
Hysteriassa liittyy samoin hermostolliseen anarkiaan henkinen
sekasortoisuus; ruumiissa havaitaan toisen jäsenen täydellistä
turtumusta ja toisen ylenmääräistä herkkyyttä, ankaraa kiihtymystä ja
kohta sen jälkeen syvää masennusta; sieluelämässä vallitsee samanlainen
epäjärjestys: oikkuja, ristiriitoja, äkkinäisiä haltioitumisen ja
alakuloisuuden vaihteluita.
Jos siis tahdotaan aivan ylimalkaisesti todeta henkisen tarmon
ja »fyysillisen voiman» välillä vallitsevaa suhdetta, on kysymys
väärin muovattu. Ei ole olemassa yksi ainoa »fyysillinen voima»,
niitä on ainakin kaksi: lihasvoima ja hermovoima. Se seikka,
ettemme vielä paljoa tiedä viimeksimainitusta, ei oikeuta jättämään
sitä huomioonottamatta. Pierre Janet on hermosairaiden väsymystä
tutkiessaan[6] havainnut tämän erotuksen. Vaikka sellainen väsyminen
usein onkin enemmän tai vähemmän autosuggestiivista, myöntää Janet
kuitenkin — sikäli Dubois’n mielipidettä vastustaen — että on olemassa
fysiologisista syistä johtuvaa hermoväsymystä. Tarkastellessaan
sitten sellaisiin tapauksiin soveltuvaa »lepoparannusta» hän
sangen terävä-älyisesti huomauttaa, ettei tällöin tule niinkään
kysymykseen lihasten lepo (ruumiillinen liikkumattomuus) kuin hermojen
lepuuttaminen, ja etteivät nämä ilmiöt aina esiinny toimiinsa
liittyvinä. Siten voimme ymmärtää, kuinka se seikka, että henkilö on
»hermostunut» ja herkkätunteinen, voi tässä tapauksessa olla eduksi.
* * * * *
Henkilön, joka haluaa kehitellä henkistä voimaansa, ei siis
pidä laiminlyödä mitään, mikä voi lisätä tai varjella hermoston
joustavuutta. Sivuutamme tässä varsinaiset lääkeopilliset menetelmät
(vesiparannuksen, ravintojärjestyksen ja muut sellaiset asiat) ja
toteamme samalla että hermoston fyysillinen hygienia on vielä sangen
haparoivaa.
Tässä ei ole syytä ryhtyä selittämään alkoholin tunnettuja vaikutuksia
hermostoon. Sitävastoin on tarkasteltava (siinäkin tapauksessa, ettei
tunnusteta oikeaksi Freudin mielipidettä, jonka mukaan hermotaudit
johtuvat sukupuolielämän häiriöistä) hermoelämän ja sukupuolielämän
välisiä suhteita. Eräiden sukupuolielämän säännöttömyyksien vaikutus
hermohäiriöiden syntymiseen on ilmeinen, ja toisaalta on otettava
huomioon, kuinka masentavasti vaikuttaa seksuaalinen kohtuuttomuus,
joka sangen todennäköisesti purkaa ja tyhjentää hermotarmon varastoa.
Sopii lisätä, että on syytä lukea sellaiseen kohtuuttomuuteen
kuuluviksi eräät keinotekoisesti aikaansaadut, vain mielikuvitusta ja
aivoja askarruttavat kiihoitukset. On jo huomautettu, millaisia vaaroja
piilee näennäisesti aivan viattomassa liehittelyssä. Joka tapauksessa
tulisi, ellei moraalisten, niin alkeellisimpien hygieenisten
näkökohtien vuoksi periaatteellisesti säilyttää sukupuolipuhtaus
täyteen kypsyysikään saakka; hermo- ja aivokoneisto, joka muovautuu
täydellisesti kaikkein viimeisenä (kenties vasta neljänkolmatta vuoden
ikään ehdittyä), siitä epäilemättä hyötyisi.
Sitäpaitsi tunnemme kokemuksesta tiloja, joissa koemme yhtä äkillistä
kuin hyödytöntäkin hermotarmomme purkautumista, jonka tapahduttua
tuntuu siltä kuin olisimme aivan tyhjät; niin vaikuttavat eräät ankarat
ruumiilliset kiihtymystilat, esimerkiksi viha ja pelko. Näyttää
niinmuodoin hyvinkin olevan syytä torjua kaikkea sellaista, jos
tahdomme säilyttää hermostollisen jäntevyytemme.
Näitä käyttäytymissääntöjä voidaan kuitenkin arvostella. Jos pyyteiden
ja intohimojen hillitseminen — niin kuuluu vastaväite — asetetaan
hermostollisen ja niinmuodoin henkisenkin voiman edellytykseksi,
niin eikö se silloin ole jo vakautuneen henkisen tarmon tuote ja
emmekö silloin kierrä virheellisessä kehässä — kehässä, joka on tosin
tarkoitukseltaan hyvettä palveleva, mutta sittenkin virheellinen?
Siten johdumme ratkaisevaan kohtaan. Hermostoa ja aivoja ei käy
toisistaan erottaminen; hermotarmosta puhuttaessa puhutaan samalla
aivotarmostakin. Ja jos hermoston fyysillinen terveydenhoito
esiintyykin vielä ylen hämäräpiirteisenä asiana, on sen sielullinen
hygienia sentään paljoa täsmällisemmin määritelty. Tietojemme
nykyisellään ollessa on hermohäiriöihin saatavissa tehokasta apua
ainoastaan psykoterapiasta. Kun siis tunnustamme hermovoiman henkisen
voiman todelliseksi perustukseksi, lausumme samalla, että se on
tosiaankin »henkinen», psyykillinen voima. Sen edellytykset sijaitsevat
ennen kaikkea sielussamme, hengessämme, tavanomaista lausepartta
käyttääksemme: »se riippuu meistä itsestämme». Meidän aikamme tiede
sointuu tässä kohden filosofisiin ja uskonnollisiin käsityksiin, jotka
ovat aina puoltaneet samaa periaatetta, kun sitävastoin pintapuolinen
»positivismi» on voinut herättää vastakkaista mielipidettä.
Hermoston sairaalloisia tiloja lukuunottamatta emme havaitse mitään
henkisen tarmon kehkeytymisen vakavaa estettä; mutta useimpia sellaisia
tiloja käsitellään niitäkin käyttämällä sielullisia parannusmenetelmiä.
Niin johtaa henkisen tarmon aineellisten edellytysten tutkiminen
sielullisiin edellytyksiin, jotka esiintyvät ilmeisesti tärkeämpinä.
Ryhdymme nyt tarkastelemaan niitä.
III.
PERSOONALLISUUS JA ESTEETÖN KEHITTYMINEN.
Tahtoessani hiukan perehdyttää psykoanalyysiin henkilöä, joka ei
siitä mitään tiedä, kerron mielelläni tri Odier’n suorittamasta
parannuksesta,[7] sillä tämä selostus tekee aina tehtävänsä. Nuori
tyttö potee hermostollista käsivarren halvautumista; analyysi
osoittaa, että halvautumisen syynä on salatajuinen ja järjettömän
epäloogillinen ajatusyhtymä, sarja analogiapäätelmiä, joiden mukaan
halvautumisen piti saattaa entiselleen purkautunut kihlaus. Siitä
päivästä, jona psykoanalyytikko paljastaa sairaalle tuon piilevän
syyn, käsivarsi kykenee jälleen ojentumaan, se on parantunut.
_Torjuminen_, pyrkimys poistamaan tajunnasta pyydettä, joka sitten
elää edelleen salatajuisesti, luopumus, joka ei nimeänsä ansaitse ja
joka salakavalasti kapinoi, riittää aikaansaamaan sellaisia hermoston
häiriöitä. Esimerkki ei ole ainoastaan tyypillinen, se on kerrassaan
symbolinen, sillä psykoanalyysi osoittaa meille, että sellainen
torjuminen on pohjana kaikissa niissä kykenemättömyystiloissa,
jotka ovat erehdyttävästi uupumustilojen näköisiä, niissä
näennäisesti aiheettomissa estymissä, joita voisi nimittää henkiseksi
halvautumiseksi ja jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle.
Sellaisissa tapauksissa meiltä puuttuvaa voimaa pitää salatajunta
vankinaan. On tapahtunut mielikuvien torjumista, on muodostunut
salainen solmu, ja psykoanalyysin tehtävänä on juuri yrittää sitä
aukaista.