Tohtori Ullhorn on kirjoittanut oikein kunnon kirjan "kristillisestä
rakkaustoiminnasta vanhimmassa kirkossa". Tämä kirja näyttää mitä
selvimmällä tavalla, että kristillinen kirkko nuoruutensa aikana oli
rakkauden seurakunta, ja tämä rakkaus oli sen voiman salaisuus.
Siihen aikaan olikin kristittyjen rahakukkaro kääntynyt, ja
antaminen pidettiin kunniana ja osana jumalanpalveluksesta. Rahoja,
elämäntarpeita ja vaatteita ko'ottiin Herran päivänä ja ne jätettiin
Herran huoneesen. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät olleet minkään
kirkollisen rangaistuksen alaisia pidettiin _arvollisina_ antamaan
jotakin. Aina oli tarpeeksi, vaikka verrattain vähän rikkaita kuului
kristilliseen seurakuntaan.
Mutta voi, sinä laupias Jumala, miksikä ovat sitä vastoin tulleet
meidän jumalanpalveluksissa antamat uhrilahjamme, ko'ottakootpa ne
sitten haaviin taikka uhriarkkuun! Nykyaikaan tunnustelevat
kirkonkävijät pienimpiä ropoja kukkaronsa pohjalta ja säästävät
suurimmat itsiänsä ja rakkaita lapsiansa varten tahi ainakin semmoisiin
tilaisuuksiin, joissa se julaistaan paperille mitä herra N. N. on
antanut. Silloin lohduttavat he itsiänsä _lesken rovollakin_, jota
vapahtaja niin suuresti ylistää. Mutta tämä pieni ropo ei ollut _sen
tähden_ niin suuri, että se oli niin pieni, vaan koska se oli
todellinen uhri ja kiitollisen rakkauden hedelmä. Tuo arvokas ropo
köyhän lesken kädessä muuttuu rikkaan miehen kädessä loukkaukseksi
Jumalaa vastaan. Meidän antamisemme sekä kirkossa että kirkon
ulkopuolella tulee olla jumalanpalvelus, sillä sen tulee olla
kiitosuhri. Sen tulee siis olla todellinen _uhri_, eikä mikään, mikä
meille on arvotonta. Sen tulee edelleen olla meidän _kiitollisen_
sydämemme teko, jolla me ylistämme Jumalaa hänen sanomattomasta
lahjastaan. Tämä meidän antamisemme tulee ennen kaikkia tapahtua
_ilomielin_. Minä olen tavannut ihmisiä, jotka antoivat summia Jumalan
valtakunnan hyväksi, mutta he tunnustivat rehellisesti kollehtien
kokoojille: "Me emme anna sen tähden, että siitä meille on iloa. Me
emme te'e sitä lii'oin kunnianhimosta; me te'emme sen velvollisuuden
tunteesta ja Jumalan pelvosta." Tämä on surkuteltavaa. Se on varma
merkki siitä, että Herra vaikuttaa sydämeen, kun se ei saa rauhaa
käyttämään kaikkea omaksi hyödykseen. Mutta se ei saa kumminkaan la'ata
rukoilemasta antamisen oikeata iloa. Ja tämä ilo tulee samassa
määrässä, kuin ihminen tulee iloiseksi Jumalan sanomattomasta lahjasta.
Tämä nöyrä, iloinen kiitollisuuden henki se se elähyttää vanhan
kristityn seurakunnan rukoukset. Muu'an niistä rukouksista on näin
kuuluva: "Ota vastaan, Jumala, tänään uhraavaisten uhrit, niin kuin
sinä otit vastaan Abel'in uhrin, Sakariaan pyhän savun, Korneliuksen
almut ja lesken molemmat rovot; niin ota vastaan niidenkin kiitosuhrit
ja _anna heille ijankaikkista tavaraa ajallisen sijaan, taivaallista
maallisen sijaan_." Tässä siis tehdään vaihtokauppa. Jumalan lapset
antavat maallista tavaraa taivaallista tavaraa vastaan. He pitävät sen
kunniana, että he saavat antaa Jumalalle. Ja Jumala ottaa sen vastaan
uhrina, koska se on rakkaudesta annettu, koska se kuvaa sydämen uhria.
Antavien puolesta ei rukoiltu Jumalaa antamaan heille korvaukseksi
mitään _maallista_ siunausta. Järjellisestä antamisesta ei todellakaan
kukaan ihminen ole tullut köyhemmäksi; tuhansissa tapauksissa sattuu
aivan päinvastoin. Mutta _tämä jätetään Herran haltuun_. Vaan Herralta
rukoillaan ijäistä tavaraa ajallista vastaan, taivaallista maallista
vastaan!
Sama henki ilmestyy toisessakin kirkkorukouksessa: "niiden puolesta,
jotka antavat salaa, ja niiden puolesta, jotka antavat julkisesti;
niiden puolesta jotka antavat paljon ja jotka antavat vähän, ja myöskin
_niiden puolesta, jotka tahtoisivat antaa, vaan eivät voi_." Tämä on
ihanata ja liikuttavaista! Tästä näkyy, että vanhat kristityt ovat
oikein käsittäneet ja oikein käyttäneet raamatun kertomusta lesken
rovosta. Tämä on todellakin vapaamielistä ja Kristuksen hengen kanssa
yhtäpitävää, ett'ei lahjaa mitata metallilajin, vaan sydämen
tarkoituksen mukaan. Jospa me oppisimme tämän voidaksemme tutkia
itseämme, josko me te'emme, mitä me voimme tehdä, ja josko me ilolla
te'emme, mitä te'emme.
Totta kyllä on, että vaatimukset kristittyjen rahojen suhteen
meidän aikoinamme ovat hyvin suuret ja tulevat vieläkin suuremmiksi.
Tosin ovat useimmissa seurakunnissa kirkot ja koulut vieläpä
lahjoitusrahastotkin kirkkoa ja koulua varten olemassa vanhoista
ajoista asti. Mutta meidän sivistysolomme ovat senlaiset, väkiluku
erittäinkin kaupungeissa on kasvanut niin summattomasti, niin
moninaisia uusia tarpeita on ilmestynyt ja niin monta vanhaa puutosta
on uudestaan löydetty, että tarvitaan suurenmoista anteliaisuutta,
joskin vaan _kirkollisia tarpeita_ tahdotaan tyydyttää. Kaikkialla,
etenkin kaupungeissa, puuhataan uusien kirkkojen rakentamista,
hankitaan varoja uusien papillisten toimien asettamiseksi. Yhtä
tärkeätä on hankkia varoja, niin että istuinpaikat joko kaikki
(mikä olisi parasta) tahi ainakin suurimmaksi osaksi saataisiin
vapaiksi. Useimmissa paikoin niitä myydään tahi vuokrataan kuin
teaatteripaikkoja. Tämä ei ole suinkaan pienimpänä syynä siihen, että
"alhainen rahvas" on vieraantunut kirkosta. Köyhille ei enään julisteta
evankeeliumia, koska he eivät enään tule, eivätkä he tule, koska
varakkaat ovat saattaneet rahakukkaron vallan kirkossakin tuntuvaksi.
Rauhankirkossa, missä näiden rivien kirjoittaja saarnaa, on paikat
vapaina kellekä hyvänsä, ja kumminkin on herra antanut meille
siunausta. Hän on herättänyt varakkaiden sydämet antamaan
vapa-ehtoisesti sen verran, kuin muu'alla saadaan penkinvuoraa. Minä
lu'in ihmeen kauniin Bonchurch'in kirkon seinältä Wight'in saarella
muutaman seurakunnan jäsenen lahjoittaneen 1,000 kruunua vapaapaikkojen
ostamiseksi köyhille. Seurattakoon kaikkialla hänen esimerkkiänsä!
Mitä maksaa köyhien hengellisen huolettomuuden valittaminen,
kun heidät kumminkin tavallansa karkoitetaan kirkosta tahi heille
tarjotaan ainoastaan vaivaisensyntisen-paikkoja? -- Mutta eivät
ainoastaan kirkolliset olot tarvitse varoja. Sisälähetyksen toimi,
_pakanalähetyksen suuri työ_ vaativat niin suuria summia, että
lahjoittamisen-ilo aina joutuu useihin uusiin ja vaikeisin koetuksiin.
Surullista on sanoa, että usein kollektanteja eli senlaisia henkilöitä,
jotka kokoovat Jumalan valtakunnan eri tarpeisiin, pidetään
kerjäläisinä, vieläpä jonkinlaisina nylkyreinäkin ja rosvoina, jotka
muka ihmisten päälle hyökkäävät ja ryöstävät heidät paljaiksi. Eipä
tarvitse todistaakaan ett'eivät täänlaiset ihmiset juuri tämän
sopimattoman ajatuslaatunsa tähden saa nähdä paljon Kristuksen
opelapsissansa tuntuvaa iloa. Tämän kirjoittaja on kerran silloisen
köyhän seurakuntansa hyväksi, joka ei voinut omilla varoillansa
uudestaan rakentaa kirkkoansa, ko'onnut esivallan myöntämän
_huonekolehdin_. Ne viikot, jolloin minä täytin tämän tehtäväni,
kuuluvat elämäni vaikeimpiin aikoihin. Tyytymättömiä ja nurjia naamoja,
vihaisia ja napisevia sanoja, välttäviä epäselviä puheita sain minä
näinä viikkoina kuulla paljoa suuremmassa määrin kuin muutoin neljän
vuoden kuluessa. Tosin oli monta ihanaakin keidasta tässä erämaassa,
mutta ne olivat vaan keitaita. Mielessäni täytyi minun kumminkin "tehdä
syyttömiksi" näitä ihmisiä, jotka niin napisivat, sillä joll'en minä
kristillisenä pappina juuri _osoittanut_ napisevaa mieltä, niin oli se
kumminkin usein minun mielessäni, ja jos minä jolloinkulloin annoinkin
ilolla, niin olin minä joskus oikein iloissani siitä, ett'eivät
kollehdin kokoojat olleet tavanneet minua kotona. Varmaankin käy monen
kristityn kuten ennen minunkin, että nim. hetkiä tulee, jolloin on niin
täynnä kiitollista iloa Jumalan armosta Kristuksessa, että antaa täysin
kourin ja päättää aina antavansa ilomielin. Mutta eikös niin, eihän
tätä ihanata mielialaa kau'an kestänyt ja pian vajosi jälleen entiseen
surkeuteen.
Minä olen nyt paljon miettinyt, kuinka tätä onnettomuutta voisi auttaa.
Vastenmielinen lahja on arvoton lahja. Sitä antaessa ei ole omatunto
hyvä, eikä lahjan saajan kanssa voi iloita lahjasta. Itseltänsä poistaa
puhtaimman ilon. Lemmettömät ja haluttomat lahjat ovat tuoksuttomia ja
värittömiä kukkia. Nurjalla mielellä annettu lahja on oikeastaan
ristinriidassa itsensä kanssa.
Mutta kuinka voi päästä iloiseen lahjoittamiseen? Minun mielestäni
Jumalan sana tässäkin meille osoittaa oikean tien. Apostoli Paavali
kirjoittaa 1 Kor. 16: 1-2: "Mutta avun hakemisesta pyhiä varten, kuin
minä Galatian seurakunnille säätänyt olen; niin te myös tehkäät.
Ensimäisenä sabbattina ottakoon jokainen teistä tykönsä jotakin, ja
ko'otkoon varansa jälkeen, ett'ei äsken silloin, koska minä tulen,
niitä hakemaan ruveta."
Tässä me pysymme erillämme yksityiskohdista, mutta kumminkin on niin
paljon selvää, että apostoli puhuu verosta, nim. senlaisesta verosta
minkä Jumala on määrännyt lapsillensa. Tässä ei saa sanoa: "Voi meitä
ihmisraukkoja! Meillä on jo niin paljon maksettavaa valtiolle;
mahdotonta on jaksaa maksaa kaikkia ijankaikkisia uusia ja yhä
suurempia veroja: -- tuloveroa, maaveroa, vesiveroa, vaivaishoitoveroa,
kouluveroa ja kaikenlaisia kunnallismenoja. -- Ja nyt tulee
Jumalakin vielä vaatimaan veroa!" Ei, se on mahdotonta; joka niin
ajattelee, se on jo edeltäkäsin -- -- -- "vapautettu"! -- Todellinen
kristitty kääntää keihäänsä päinvastaiseen suuntaan sanoen: "Jos minä
annan -- mielelläni tahi vastenmielisesti -- niin paljon maallisen
valtakunnan hyväksi, niin enkö minä mielelläni maksaisi ijäisen
_jumalanvaltakunnan_ hyväksi? Saakoon keisari mitä keisarille tulee,
mutta myöskin Jumala, mitä Jumalalle tulee." Tässä on siis vero, jonka
maksamista katson iloksi ja kunniaksi; muussa tapauksessa sillä ei
olekaan mitään arvoa.
Mutta edelleen apostoli ehdoittaa, että olisi maksettava
_määrä-ajoilla_ jotakin. Meidän täytyy _kaikissa_ asioissa pitää huolta
säännöllisyydestä ja järjestyksestä. Joka määräajoilla ei itseänsä
pese, vaan tekee sen, milloin mieli tekee, on siivoton ihminen, vaikka
hän nyt vakavasti haluaisikin olla puhdas. Joka ei syö eikä juo
määräajoilla, sillä on huono elanto, vaikka hän söisikin mainiompaa
ruokaa. Samoin on laita _hengelliselläkin_ alalla. Meillä tulee esim.
olla määrätyt hetket, jolloin me tutkistelemme Jumalan sanaa, määrätyt
hetket, jotka me käytämme rukouksiin. Sitä paitsi on hetkiä, jolloin
meidän sydämeemme koskee ikään kuin näkymätön sormi ja jolloin,
maalliseen tapaan puhuen, Jumala aivan yksityisesti ja persoonallisesti
tervehtää ja kutsuu sydäntä. Silloin tietysti ei saa sanoa: "Nyt ei ole
minun tavallinen aikani, odotapas, kunnes päivä menee mailleen!" -- Ei
suinkaan, vaan kun pyhä tuulenhenkäys Jumalasta suhahtaa halki ilman,
silloin tulee meidän heittää kaikki muut siksensä, hinata laivamme
purjeet ylös ja tähdätä kompassimme ijäisyyttä kohden, sillä silloin on
armonaika, silloin tahtoo Jumala meitä tavata. Mutta kumminkin tulee
rukous-elämän säännöllisyyden ja järjestyksen pysyä muuttumatonna. --
Samaa sanomme me _antamisesta_. Koska me olemme heikkoja ihmisiä, joita
alinomaa ahdistaa ja sitoo itsekkäisyys, ahneus, ja kaikenlaiset
lihalliset arvelut ja ajatukset, niin ei meidän sovi antaa vaan
sattumalta tahi miten mieleen johtuu. Onhan tosin _erityisiä_ syitä,
jotka meitä kehoittavat antamaan jotakin Jumalan valtakunnan hyväksi.
Kun Jumala esim. erityisesti siunaa meidän aineellisia suhteitamme,
niin onkohan mikään sen luonnollisempaa, kuin että me tuomme hänelle
kiitosuhrin? Tahi kun sattuu erityinen kauhea hätä, joka vaatii
suurenmoista avunantoa, -- eiköhän silloin ole aivan luonnollista, että
vähän supistaa elantoansa, _eikä_ pidä aikomiansa pitoja, tahi ainakin
tekee ne hyvin yksinkertaiseksi, vaikka olisikin mielinyt pitää
suurempia? -- Tahi jos _lapsi sattuu kuolemaan_ ja sen jälkeen on
vähemmistä huolta pidettävä, silloin ei tule huo'ata ja valittaa "kovaa
kohtaloa", vaan panna se lisä, minkä sillä surullisella tavalla voittaa
Herran käteen. Kuoleva tyttö kysyi isältänsä: "Rakas isä, kuinka paljon
minä sinulle vuosittain maksan?" Isä ei lainkaan ollut tyytyväinen
tähän mielestänsä epärunolliseen ja ei juuri lapselliseen kysymykseen
ja tahtoi johtaa lapsen ajatuksia toiseen suuntaan: "Älä puhu siitä,
lapseni; tiedäthän, että maksan mielelläni puolestasi kaikki, mikä
sinulle on tarpeen". Mutta pikku tyttö pyysi vaan innokkaasti että isä
rakkaudesta lapseensa laskisi, kuinka paljon hän vuodessa maksoi lapsen
tarpeisin. Nyt laski vihdoin isä menot luonnossa, vaatteet, koulurahat
j.n.e., ja sanoi: "Menee ehkä noin 500 markkaa." Silloin vastasi lapsi:
"Rakas isä, kun minä nyt kuolen, enkä sinulle maksa enään mitään, niin
pyydän minä, että sinä annat ne 500 markkaa köyhille isättömille
lapsille, että he voisivat saada hyvän kasvatuksen ja myöskin kerran
voisivat tulla taivaasen." Isä hämmästyi vähän mutta vihdoin hän
kyyneleet silmissä lupasi kuolevalle lemmikilleen, mitä se halusi.
Sillä tavoin teki hän kuoleman lapselle suloiseksi. Eikä hän tullut
vuotuisesta lahjastansa köyhemmäksi, vaan vapaammaksi ja iloisemmaksi
sydämessään. Mutta kerran hän saa kokea, mitä sisältää seuraava lause:
"Joka holhoo lapsen Jesuksen nimeen, se holhoo hänet itsensä".
Tästä lapsenjutusta voi oppia paljon. Minä kerron tässä vielä
kertomuksen suurista ihmisistä, joka on luonteeltaan aivan
toisenlainen, mutta kumminkin yhtä opettavainen. Tämän kirjoittaja tuli
muutaman herran luokse, joka oli hänen ystäviänsä, tehdäksensä pienen
pyynnön suuren asian hyväksi. Mutta se, jonka olisi tullut antaa oli
hyvin huonolla tuulella ja sanoi soimaten: "Mitäs te nyt taas
tahdotte?" "En yhtään mitään!" vastasin minä, te'in käännöksen ja
menin. Hän juoksi minun jälkeeni ja kysyi jo vähän lempeämmin: "Minkä
tähden te sitten olette tulleet, joll'ette te mitään tahdo?" Vastaus:
"Minä tulin tapaamaan ihmistä, jossa Jesus hallitsee. Tätä ihmistä
aioin pyytää tekemään jotakin Kristuksen asian hyväksi; mutta minä
tapasin miehen, jota paha henki sattui riivaamaan, enkä minä sen tähden
tahdo mitään." Sitten vastasi hän hymyillen: "Tulkaahan nyt edes
huoneeseni ja sanokaa, mikä teillä on huolena. Minä tahdon nyt
pahanhengen kiusaksi olla ystävällinen mies". Ensiksi ruvettiin kunnon
saksalaisen tavan mukaan polttamaan sikaria; sitten minä vedin esille
pyyntöni ja herra jokseenkin pi'an koko kasan rahoja. Tällä tavoin oli
meillä kummallakin oivallinen päivä. Mutta tältä kunnon kristityltä
olin minä saanut sen hyvin hyvän opetuksen, että, niin pian kuin huomaa
pahanhengen hyökänneen päällensä (olkoon se sitten pahan tuulen tahi
ylpeyden tahi ahneuden henki tahi se henki mitä kutsutaan "hermoiksi")
että silloin tulee rohkaista mielensä sanoen: "No nytpä minä kerrankin
annan vanhalle aatamille kunnon potkun ja vedän häntä aika lailla
nenästä ja suututtaakseni häntä juuri tänään tehdä jotain oikein
erinomaisen hyvää".
Tästä kaikesta näkee lukija olevan monenlaisia syitä ja aiheita hyviin
töihin. Kuu minä siis puhun Herralle annettavasta säännöllisestä
verosta, niin en minä sillä tarkoita, että siinä muka jo olisi
kerrassaan tarpeeksi. Mutta minä tarkoitan, että meillä joka
tapauksessa tulee olla _määrättyjä menoja_. Määrätyn osan tuloistamme
tulee meidän antaa rakkauden palvelukseen ja sillä tavoin perustaa
varsinainen rahasto. Kymmennyksistä ei missään paikassa uutta
Testamenttia puhuta enemmän kuin muustakaan la'ista; mutta apostoli
sanoo kyllä ett'ei vanhurskaalle ole _mitään lakia pantu_. Mutta
vapaasta rakkaudesta tulee itsellensä tehdä lakia, jos niitä enään
la'eiksi tahtoo sanoa. Se on erinomainen asia, jos on _rahasto Jumalan
varalta_ joka ilman mitään kiistaa ja epäilystä on kerrassaan Herran
oma. Se, minkä tämä rahasto sisältää, olkoon siinä sitten 10 tahi
10,000 markkaa, ei ole enemmin meidän kuin nekään rahat, mitkä ovat
naapurimme rahalaatikossa. "Rahat tässä Jumalan rahastossa ovat pyhät;
ne ovat eroitetut rakkauden palvelukseen, ja minulla on kunnia
järjellisten perusteiden mukaan niitä jokaisessa yksityiskohdassa
hoitaa."
Kuinka helppoa ja iloisaa nyt on antaminen! Aivan toisenlaisilla
silmillähän nyt katselee kolehtienkokoojia ja keräyslistoja! Jos ennen
pyytäjät olivatkin muka ankaroita sanansaattajia, rasittavia
muistuttajia, veronkokoojia ja nylkijöitä -- niin muuttuvat ne nyt
rakkaiksi henkilöiksi, jotka saattavat ihmisen hyviin ajatuksiin. He
auttavat nyt meitä muuttamaan "väärää mammonaa" elämän puuksi,
"joutavia rahoja" ijäiseksi riemunsadoksi. Minä voin omasta
kokemuksestani todistaa, että tehtyäni semmoisen rahaston Jumalan
varalta, antaminen minusta on muuttunut siksi, mikä se järjelliseltä ja
kristilliseltä näkökannalta katsoen tulee ollakin, nimittäin huviksi ja
iloksi.
Kristillisen järjen taas tulee määrätä, milloinka tulee antaa, milloin
tulee _olla antamatta_, milloinka tulee antaa _paljon_, milloinka
_vähemmin_. Tarpeista tulee ottaa selko ja myöskin kristillisen
kanssakäymisen ja senmoisten kirjoitusten kautta, jotka sitä asian
käsittelevät, saada tieto siitä. Varjelkoon Jumala meitä
kevytmielisestä antamisesta! _Hyväntekeväisyys on työtä_, vieläpä
_vakavatakin_ työtä. Tämä koskee tosin etupäässä vaivaishoitoa, jossa
saa aikaan ymmärtämättömillä lahjoilla useinkin kauhean suurta
vahinkoa. Mutta sisä- ja pakanalähetyksellekin tulee lahjoja antaa
ymmärtäväisesti. Sveitsiläisestä sanomalehdestä usein lu'en niiden
rakkauden lahjain joukossa, jotka lähetetään toimitukselle: "_für wo's
am nöthigsten ist_" (N. N:ltä 4 frangia j.n.e.). Sekin on hyvin hyvä,
jos ei itsellä ole selvillä asiat, mutta paras on kuitenkin, jos itse
tietää; sillä lahjaa tulee seurata rukous, ja rukoilla minä voin
paremmin, jos tunnen hädän, kuin jos sitä en tunne. Mitä nyt vihdoin
pääkysymykseen tulee: "No _kuinkas paljon_ sitten tulee antaa?" -- niin
siihen en voi vastata, ja jos minä voisinkin, niin minä en tahdo. Jo
olen sanonut, ett'ei Jumala uuden Liiton lapsilta vaadi kymmenyksiä;
ylipäänsä hän ei vaadi mitään. Apostolit eivät lii'oin mainitse,
tuleeko enemmän, vaiko vähemmän kuin kymmenykset; he sanovat vaan, että
_Jumala rakastaa iloista antajaa ja että tulee tehdä, mitä voi_.
Yleistä prosenttisuhdetta koskevaa määräystä rakkaudenlahjojesi sekä
kiitosuhriesi ja säännöllisten tulojesi välillä ei voi tavata. Jolla on
hyvin pienet tulot, ainoastaan se ehkä antaa enemmin, jos hän antaa
1/10 prosenttia kuin rikas mies, joka antaa 10 prosenttia, siis sata
kertaa niin paljon. Tämä sata kertaa niin paljon on ehkä 3,000 markkaa
ja edellinen 1/10 prosenttia on ehkä 3 markkaa. Kuitenkin voipi 3
markkaa erityisissä oloissa olla suurempi uhri kuin 3,000. -- Jos
sinulla on monta lasta, joidenka kasvatuksesta ja tulevaisuudesta sinun
täytyy pitää huolta, tahi jos sinä olet lapseton; jos sinulla on köyhiä
tahi rikkaita sukulaisia; jos sinä itsellesi ja perheellesi voit
odottaa perintöä tahi et; jos sinä olet kivuloinen mies tahi jos sinun
täytyy pitää huolta suuresta "elinkorosta" tahi ei; jos asiasi
menestyvät hyvin tahi huonosti j.n.e. -- Kaikki nämät ja monet muut
seikat vaikuttavat hyvin suuresti sinun määräämääsi prosenttiin Jumalan
veroksi. Mutta olkoonpa sitä nyt kuinka hyvänsä, enemmin tahi vähemmin,
jokseenkin paljon tahi jokseenkin vähän pää-asia on se, että on varma
rahasto Jumalan varalta, johonka tulee sisältö säännöllisestä,
tulevasta maksusta. Ja'ettakoon tämä sitten: 1) niin paljon köyhille ja
hätää kärsiville, 2) niin paljon sisälähetyslaitoksiin, 3) niin paljon
pakanalähetykselle, 4) niin paljon kirkko-kolehteihin. Nyt minä pidän
niin paljon edeltä arvaamattomain menojen varalta, jos jotakin jää,
niin on minulla tulevan vuoden varalta sitä enemmän. -- Jospa kaikki
kristityt (ne jotka voivat antaa tuhansia ja jotka voivat antaa vaan
muutamia markkoja) tahtoisivat tehdä tämän suunnitelman mukaan, niin
olisi piankin kaikilla hankkeilla Jumalan valtakunnan hyväksi, jos ne
sitä nimeä ansaitsevat, yltäkyllin varoja, ja niiden asioita voitaisiin
ajaa paljoa suuremmalla innolla, voimalla, ilolla ja menestyksellä.
Silloinpa saisivat vihdoinkin loppunsa nuokin alituiset hätähuudot
varojen puutteen johdosta ja kaikki nuo puoleensa vetävät ja kuitenkin
useinkin niin arvottomat pikku keinot varojen hankkimiseksi, kuten
esim. arpajaiset, myyjäiset, laulajaiset ja muut. Tämä olisi suuri
asia. Mutta vielä suurempi asia olisi se, että tuhannet kristityt sen
kautta saisivat sydämmensä vapaiksi ja omat tuntonsa iloisiksi ja
rohkeiksi.
Sanottakoon mitä tahansa: -- tuhansissa tapauksissa se rahakukkaro
vuoren tavoin painaa sydämiä ja estää vapaasti hengittämästä, ja
iloisalla mielellä rukoilemasta. Useinkin se seikka, ett'ei rahakukkaro
ole käännetty, on sielun rauhan viimmeinen vihollinen. Kun vihdoinkin
tämä vihollinen on joutunut tappiolle, niin kajahtaa vanha ja uusi
riemuhuuto: "Meidän sielumme pääsi niin kuin lintu lintumiehen
paulasta. Paula on rikki ja lintu on pois!"