Tiedätkö sinä, rakas lukijani, kuka nämät sanat sanoi? Se oli taivaan
enkeli. Taivaan enkeli tulee v. 34 jälkeen Kristuksen syntymän
roomalaisen upseerin luokse sanoen hänelle nämät merkilliset sanat.
Tahi eikö ole mielestämme merkillistä, että rukoukset ja almut tällä
tavoin sekoitetaan? Rukous, joka on mieltä ylentävintä, mitä löytyy, --
almut kaikkein jokapäiväisintä, mitä voi mainita, mainitaan kumminkin
yhdessä: "Ne ovat tulleet muistoon Jumalan edessä". Rukoukset ja lahjat
ovat saattaneet pyhän autuaan taivaan Jumalan tekemään jotakin
erinomaista Korneliuksen hyväksi. Ei tässä tarkoiteta siis siitä mitä
moni niin ymmärtämättömästi arvelee ja selittää, että roomalainen
päällikkö muka rukouksensa ja almujensa tähden oli julistettu Jumalan
lapseksi, ett'eikä hän siis tarvinnut mitään evankeeliumia. Tekstimme
näyttää selvän vastakohdan. Hänen rukouksensa ja almunsa ovat
_todistuksina_ siitä, että hän ansaitsee tulla kristityksi, ja enkeli
ilmestyy hänelle ja Pietari lähetetään hänen luoksensa, että hän saisi
kuulla evankeeliumia ja tulla Pyhän Hengen osallisuuteen. Aika on
armahtaa, sanoo Jumala, koska mies nyt on siinä tilassa, missä hän on.
Se vaan on totta, että hänen rukouksensa ja almunsa tekevät sen
selväksi, että hän on evankeeliumiin suoraan vievällä tiellä. Hän on
valmis nauttimaan evankeeliumia, niin kuin janoova hirvi janonsa tähden
on valmis nauttimaan lirisevän puron vettä; hän on valmis uskoon, niin
kuin uskovaisen Lasaruksen sielu on murheen pitkän koulutuksen kautta
valmistunut katselemiseen. Enempää ei ole sanottu, mutta kuitenkin on
niin paljon sanottu todistuksen kautta: "Sinun rukouksesi ja almusi
ovat tulleet muistoon Jumalan edessä".
Tätä ihmettelevät monet ihmiset etenkin runolliset saksalaiset.
Rukoukset ja almut, -- jolloin useimmat lukijat vaan ajattelevat
pienimpiä kuparirahoja, -- mitä niillä on toistensa kanssa tekemistä?
Mutta suuri taivaan Jumala, joka yksinänsä on autuus ja jolla on valo
pukimenansa, näyttää olevan toista mieltä. Niin kylläkin, jos almu on
vaan välikappale, jonka heittää saadaksensa oveltansa menemään köyhän,
haavoittuneen Lasaruksen tahi repaleisen käsityöoppilaan; -- tahi jos
almun antaa ainoastaan häpiän tähden, koska muuten pidettäisiin
saiturina; -- tahi jos almu on kolme tahi neljä markkaa, jotka
merkitsee listaan saadaksensa varjoon tahi vihastumaan naapurinsa tahi
kilpailijansa, joka on merkinnyt vaan kaksi markkaa; -- tahi jos almun
pakoittautuu antamaan ainoastaan velvollisuuden tunnosta, koska muka
muuten ei käy tekeminen, vaan jonka paljoa mieluummin tahtoisi olla
antamatta, toivoen, ett'ei pyytäjän tullessa olisi ollut kotonansa;
kaikissa näissä tapauksissa ei almu ole ainoastaan jokapäiväistä, vaan
vieläpä Jumalan mielestä arvotonkin. Senlainen almu ei tule muistoon
Jumalan tykönä; tahi mieluummin, se Jumalan mielestä ei olekaan mikään
almu. Sillä almun täytyy (sanan kreikkalaisen merkityksen mukaan) olla
armeliaisuuden hedelmä. Kun se on senmoinen, niin se erinomaisen
hyvästi sopii yhteen rukouksen kanssa ja on siihen samanlaisessa
suhteessa, kuin kaksoisveli on kaksoissisareensa. Rukouksessa osoittaa
mielensä kiitollinen onnellinen sielu, joka on saanut kokea
armeliaisuutta. Tämä rukoileva sielu etsii Jumalan sydäntä, joka
suojelevan paimenen tavoin on kumartunut hänen ylitsensä. Se antaa
itsensä alttiiksi hänelle, se heittäytyy hänen avuksensa, se avautuu
hänen huoneeksensa, jossa hänen tulee asua. "Minä saan kokea armoa, sen
olen ansiotta saanut" -- tämä on oikea rukoushenki. Toinen sisällisen
elämän puoli on se, että me puolestamme annamme sen armeliaisuuden,
jota itse olemme saaneet kokea, virrata maailmaan yli veljiemme. Joka
on saanut kokea mitä se merkitsee, että Jesus on heittänyt henkensä
hänen puolestansa, sen täytyy olla altis heittämään myöskin henkensä
veljiensä edestä. Tätä ei suinkaan tehdä ainoastaan rahan antamisella,
mutta kuitenkin rahan antamisellakin. Ainoastaan _se_ on oikeata
antamista, joka on kiitosuhri Jumalan sanomattoman lahjan tähden; jo
itsestäänkin on selvää, että lahja on annettava vapaaehtoisesti ja
ilomielin, että se on rakkauden hedelmä.
Tässä ei nyt siis ole kysymystä siitä rakkaudesta, mitä me osoitamme
lapsillemme ja veriheimolaisillemme. Tämä on luonnollista rakkautta,
jota jumalatonkin ihminen voi osoittaa. Tätä rakkautta tapaamme hyvin
liikuttavassa muodossa eläimissäkin, esim. kun lintu syöttää
poikasiansa, tahi kun tiikeri antaa pienien pentujensa nuolla saaliin
verta, ennen kuin se itse sitä juo. Tässä nyt ei ole puhetta äidistä,
joka ei voi unhottaa lastansa, vaan Jumalan lapsesta, joka tuntee
ympärillänsä olevan sisällisen ja ulkonaisen kurjuuden omaisensa, eikä
jumalallisessa rakkaudessaan voi muuta tehdä kuin sitoa haavoja,
vuodattaa niihin palsamia, lievittää nälkää ja janoa, rakastaa ja
auttaa. Ei siis ole puhettakaan siitä, että almut _tekisivät meidät
vanhurskaiksi_ Jumalan edessä. Niiden tulee päinvastoin olla merkkinä
siitä, että me vanhurskauttamisen kautta Kristuksen veressä olemme
tulleet Jumalan lapsiksi, ne ovat saavutetusta lapsuudesta lähteneen
kiitollisen sydämellisen ilon ilmauksia. -- Suuri ilo tekee jokaisen
ihmissydämmen, joka vielä ei ole tuiki kovettunut, hennoksi ja
hempeäksi. "Tänä päivänä ei kenenkään pidä kuoleman (sanoi kuningas
Saul niille, jotka syyttivät hänen vihollisiansa), sillä Herra on
tehnyt autuuden Israelissa!" Kyllä on helppo antaa anteeksi, kun Jumala
on antanut meille jotakin suurta. Mutta silloinkin on helpompi antaa.
Hääpäivänä, jolloin mies saa sulkea rakastetun morsiamensa syliinsä;
ristiäispäivänä, kun vanhemmat syvästi liikutettuna katselevat pientä
lasta, jonka Jumala on heille lahjoittanut, -- silloin voipi tapahtua,
että _nekin_, joiden muutoin on hyvin vaikeata luopua rahoistansa, ovat
halulliset antamaan lahjan toiselle. Samoin on laita sellaiseen aikaan,
jolloin sinä pelastuit suuresta hädästä tahi sait kokea erinomaista
siunausta toimissasi. Mutta joka ei ajattele murheellisia, köyhiä ja
sairaita, hän ei vielä ole käsittänyt onneansa. -- Mutta mitä
merkitsevät suurimmatkaan maalliset ilot tämän autuuden rinnalla:
"Minulle on armo tapahtunut" --? Mitenkä voisikaan sydän, joka
semmoista riemua tuntee, olla haluton jakamaan toisille sitä, mikä
kuitenkin oikein käytettynä on niin voimakas herättämään taivaallista
iloa täällä elämässä --? Tosin puhutaan usein "_joutavasta rahasta_"
tahi _epärunollisesta_ rahasta. _Mutta raha on joutavata tahi
epärunollista ainoastaan silloin, kun siitä pidetään kiinni; sitä
vastoin on se korkeimman runollisuuden lähde, jos sitä oikealta tavalla
annetaan_. Oman sydämen kannel rupee silloin kajahtelemaan, ja niiden
sydämet, jotka meidän lahjamme saavat, tulevat täyteen päivänvaloa, ja
kauniimmat kukat, mitä ajatella voi rupeevat puhkeamaan. Mutta,
valitettavasti kyllä, ainoastaan harvat ihmiset tuntevat tätä riemua,
koska vaan muutamat antajista antavat oikeassa hengessä. Lukemattomat
kristityt sairastavat senlaista tautia, että he kyllä tahtovat
ylipäänsä Jesusta Kristusta pitää Herranansa, mutta rahavarojen yli
eivät salli hänelle mitään sananvaltaa, niitä he itse tahtovat täydellä
vallalla hallita. Mutta kun nyt vapahtaja ei tahdo mitään ehtoja eikä
rajoja itsellensä asetettaman, niin seuraa siitä huono väli sielun ja
vapahtajan kesken, joka sen tahtoo tehdä onnelliseksi, mutta ei saa.
Mutta huono väli ei siedä yhdistystä ja rauhaa. Jos jotakin tulee sinun
ja vaimosi väliin, niin rikkuu ja häviää teidän molempain sydämellinen
yhteys. Ääni on luonnoton, käsi on kylmä, silmä rauhaton. Samoin on
laita sinun ja taivaallisen vapahtajasi kesken. Tässä on meillä
todellakin etsittävä: