Kun on kysymys työstä Jumalan valtakunnassa, saa aina vastaansa esteen;
"Ei minulla lainkaan ole siihen lahjaa; minulla ei ole mitään enkä minä
siis sen hyväksi voi antaa tahi tehdä mitään. Pienen roponi tahdon minä
mielelläni antaa, mutta muutoin tahdon minä olla rauhassa". Niin
puhuvat typerät ja heikkouskoiset, mutta myöskin usein itsekkäät ja
hitaat, jotka puolustavat itsiänsä voimattomuudellansa. Joskus
muodostetaan tämä esteleminen myöskin täänlaiseksi: "Minä raukka olen
vielä niin takapajulla pyhityksen suhteen; minä olisin iloissani,
kunhan itsekin onnellisesti pääsisin taivaasen. Minä en voi
ajatellakaan toisten voittamista." Kuulukoonpa tämä nyt kuinka
hauskalta tahansa on se kuitenkin vaan pahaa puhetta, sillä juuri
Herran valtakunnan hyväksi työskentelemisen kautta tahtoo vapahtaja
tehdä laimeat sielumme eläviksi. Rakkaus tulee eläväksi ja lämpimäksi
rakastamisen kautta.
Mutta kaikki nämät ihmiset yhtyvät siihen mielipiteesen, ett'eivät he
mitään voi. Ja se onkin totta, mitä he sanovat; sillä luonnollisesti ei
kukaan, joka ei luule voivansa mitään eikä vakavasti tahdo, mitä hän
voi, myöskään voi mitään aikaansaada. Velttous on kuolema; se masentaa
kaiken voiman, se tukahduttaa kaiken toiminnan, ennen kuin se on
alkuunkaan päässyt. Tätä velttoutta vastaan täytyy meidän taistella
ikään kuin saatanan yllytystä vastaan, muutoin on kaikki hukassa. Joka
tappelu menee hukkaan, ja kaikki Jumalan lahjat menevät tyhjään,
joll'et sinä niistä pidä lukua. Tämä pitää paikkansa kaikilla elämän
aloilla, eikä suinkaan vähimmin Jumalan valtakunnassa.
Kristityn tulee uskoa, että hän on kristityksi tultuaan saanut myös
lahjan toisten hyväksi. Jo profeeta Jeremia (luk. 31: 14) kirjoittaa
Messiaan ajasta: "Ja minun kansani pitää minun lahjastani ravittavan,
sanoo Herra". Ja kun vapahtaja oli kirkastettu maailmalle, ilmestyi
heti kristillisessä seurakunnassa suuri kyllyys taivaallisia lahjoja,
joista koko klassillinen vanha aika ei tiennyt mitään. Toisella oli
opetuslahja, toisella parannuslahja, toisella vierailla kielillä
puhumisen lahja, toisella taas johtamisen lahja, toisella köyhäin ja
sairasten hoitamisen lahja j.n.e. j.n.e. Mutta kutakin lahjaa
käytettiin taivaallisen kuninkaan palvelukseen, ja kutakin lahjaa
elähytti taivaallisen rakkauden henki. Kristus osoittautuu seurakunnan
_pääksi_, ja seurakunta taas on hänen _ruumiinsa_. Kukin kristitty on
jäsenenä tässä ruumiissa, muutoin ei hän olekaan kristitty. Kaikilla
jäsenillä ei ole sama merkitys, mutta ei vähinkään jäsen ole ilman
merkitystä. Ei voida olla ketään vailla, ei kukaan saa olla
toimetonna koko järjestelmän siitä vammaa kärsimättä. Hammas on yhtä
tarpeellinen kuin aivokin, pienin sormen jäsen kuin silmäkin,
joka on ruumiin valo. Alinomaa todistavat apostolit ihmisessä
piilevän jonkun lahjan yhteiseksi hyväksi, jota lahjaa ei tarvitse kun
huomata, havaita ja herättää. Apostolit voivat mieliin teroittaa
yleistä _asevelvollisuutta_ ainoastaan, koska he uskovat yleistä
_asekuntoisuutta_ olevan. Maallisella alalla on laita aivan toinen.
Naisväkeä ei lainkaan kutsuta aseisin; mitä taas täysikasvuisiin
nuorukaisiin ja miehiin tulee tarkastetaan heidän suuruuttansa,
voimiansa ja terveyttänsä sangen ankarasti. Jumalan valtakunnassa sitä
vastoin sanotaan sekä mies- että naisopetuslapsille, niin hengellisesti
heikolle kuin hyvin lahjakkaalle ja nerokkaallekin, niin köyhälle kuin
terveellekin: "Kärsi hyvän Jesuksen Kristuksen sotilaan tavoin!"
Apostolit edellyttävät todellisen Kristuksen opetuslapsen saaneen
lahjan taivaasta yhtä varmaan kuin he edellyttävät, ett'ei kristinusko
ole uusi puhe vaan uusi elämä. Me kuulemme _Pietarin_ sanovan: "Ja
palvelkaat toinen toistanne, jokainen sillä lahjalla, kuin hän saanut
on", 1 Piet. 4: 10; ja _Paavalin_: "Mutta jokaisella on oma lahja
Jumalalta, yhdellä niin, ja toisella näin", 1 Kor. 7: 7; tahi "Ja
meillä ovat moninaiset lahjat siitä armosta, kuin meille annettu on",
tahi: "Älä unhohda sitä lahjaa, kuin sinulle profetian kautta annettu
on", tahi: "_Herätä se Jumalan lahja, joka sinussa on_", 2 Tim. 1: 6,
Rom. 12: 6, 1 Tim. 4: 14.
Sana "herättää" merkitsee alkukielen mukaan: "Anna sen leimahtaa", tahi
"saata se leimahtamaan!" Kunnon kuvaus! Kuinka sitten pitää tehdä
saadaksensa kytevän tulen leimuavaksi liekiksi? Eiköpähän ensin pidä
toimittaa raitista _ilman vetoa_ ja sitten hankkia leimuavaan tuleen
tarvittavaa _sytykettä_. Kumpikin näistä esitetään seuraavassa
perusteellisemmin.
Ennen kuin voin herättää Jumalan lahjaa itsessäni täytyy minun uskoa
itsessäni löytyvän semmoisen lahjan. Se on jo tullut meille selväksi.
Minun täytyy uskoa rikkaan taivaan Herran antaneen minullekin jotakin,
mitä voisin toisten hyödyksi käyttää. Joll'ei Jumala minulle olisi
lahjaa antanut, en olisi minä voinut sitä huomata enkä herättää.
_Luominen_ on nimittäin Jumalan asia. Mihinkä hän ei mitään ole luonut,
siellä ei mitään olekaan. Mutta sen _elähyttäminen_ ja hoitaminen, mitä
sieluun on saatu, se ei ole ainoastaan Jumalan vaan myöskin ihmisen
asia, sitä ei Jumala voi eikä tahdokaan tehdä ilman meitä. Niinpä eivät
kaikki maailman viisaat yhdessä voi luoda edes pientä siemenjyvää,
mutta ihminen voi kyllä hoitaa siemenjyvää, yhtä hyvin kuin hän sen
turmellakin voi. Hän voi sen antaa kuolla tahi turmella sen, joll'ei
hän sitä oikealla tavalla ja oikeaan aikaan istuta oikeaan maahan.
Mutta hän voi myöskin niin hoitaa, istuttaa ja kehittää sitä, että se
kantaa kalliit ja rikkaat hedelmät. -- Niinpä on jokainen hengellinen
lahjakin jumalallinen siemenjyvä, ei vähempää eikä enempää; siinä
piilee kaikki, mikä sitten muodostuu korreksi, tähäksi ja hedelmäksi.
Mutta sen, joka on saanut siemenjyvän huostaansa, tulee herättää nämät
vielä unessa olevat voimat.
Mutta kaikkein ensiksi on lahja _havaittava_. Tämä nyt olisi hyvin
yksinkertainen asia, joll'ei muuta tarkoittaisi kuin se, minkä Jumalan
henki toimittaa. Hän voisi kyllä pian meille osoittaa, mihin suuntaan
meidän lahjamme ovat taipuvaiset ja mihin asemaan meidät on määrätty.
Jospa me vaan aina sallisimme hänen osoittaa meille tämän! Mutta tähän
vaikuttaa hyvin paljon meidän sydämemme pahankurisuus. Milloin ahnaus,
milloin nautinnonhimo, milloin hitaus sokaisee meidän silmämme, niin
ett'emme näe, mitä meidän tulee uhrata rahoistamme, ajastamme ja
voimastamme. Useinpa tekee tässä ylpeyskin pahan tempun. Valitettavasti
ei ole vähän kristityitä, jotka mielellänsä "ovat mukana", kun saavat
olla eturivissä tahi hevosen seljässä istuen saavat komennella. Mutta,
jos heidän on tekeminen jotakin ala-arvoista, vähäpätöistä työtä, niin
he allapäin pahoilla mielin menevät matkaansa. He peittelevät silloin
käytöstänsä moittimalla ja soimaamalla kysymyksessä olevaa tointa, --
joka muutoin on senlainen asia, että sitä mikä tuhmuri tahansa voi
tehdä. Moittimishalu on oikeastaan saksalaisten kansallisvika, ja
jokaisella maamiehellämme, vaikka hänellä olisi kuinka vähän tietoja,
on tämä itsemurhaajataito. Lii'ankin usein on se vaan asian todellinen
laita, että nämät henkilöt ovat tyytymättömiä, kosk'eivät saa soittaa
ensimmäistä viulua. Luonnollisesti he eivät tahdo saada tätä selville,
vaan etsivät "hurskaina henkilöinä" hurskaita syitä tähän jumalattomaan
toimettomuuteensa. Vanha kertomus miehestä, joka kätki leiviskänsä
hikiliinaansa, uudistuu joka päivä. "Onhan se vaan yksi leiviskä",
siten tavallisesti lohduttaa itseänsä; mutta salassa taas valittaa,
että on ainoastaan yksi leiviskä. Mutta Jumala on nyt kerran niin
luonut maailman, että ainoastaan muutamat ihmiset ovat kutsutut suuriin
ja silmiin pistäviin toimiin. Yhtä arkitehtiä kohden on tuhat
tiilintekijää, rattaittenvetäjää ja apulaista, ja jo muurareita ja
salvumiehiä luetaan näiden suhteen vaan tusinoittain. Ja mitäpä
tulisikaan sotajoukosta, jossa kaikki tahtoisivat upseereja tahi edes
vääpeleitä? Samoin on laita Jumalan valtakunnassa. Siellä sanotaan: älä
halveksi vähäpätöistä taipumusta vaan tiedä, että se ihminen tulee
olemaan etevin taivaan valtakunnassa, joka täällä oli uskollisin,
vaikka hän olisikin ollut ainoastaan vähimmässä uskollinen.
Se on rehellisyys suurin,
Pienimmän mi jyvän kylvää,
Oottaa tyytyväisin mielin,
Luottaen vaan Herraan, he'elmää.
Vastainen vaara on siinä tarjona, että antaa lahjansa mennä hukkaan,
koska se on _niin suuri ja etevä_. Se, jolla vähän on, tulee pian
araksi, se, jolla on paljon tulee helposti ylpeäksi ja ajattelee, että
kaikki kyllä tulee itsestänsä. Mutta itsestänsä ei tule muu kuin
kuolema. Jo kadulta saatu viisaus opettaa meille, että lukemattomat
olennot menevät hukkaan, koska he luottavat siihen, mikä heillä jo on.
Rikkaitten lapset esim. joutuvat siihen omaisuuteen, minkä he ovat
perineet. Useimmat suuret henget ovat ohdakkeisella tiellä tulleet
suuriksi vakavasti taistellen ylläpitääksensä elämänsä. Rikasten
ihmisten tulee oikein toden teolla suojella lapsiansa ei ainoastaan
velttoudesta, lihallisuudesta ja nautinnon himosta vaan heidän tulee
myöskin teroittaa heidän mieliinsä, että todellinen elämä on
sisällisessä enäntymisessä, uutteruudessa ja innokkaassa työssä; heidän
täytyy aina sanoa heille, että heidän isänsä perintö on vaan heidän
perikatonsa, jos he siihen luottavat ja ehkä sanovat (kuten moni
sanookin itseksensä): "vaikka kaikki köydet katkeisikin, kyllä me
kumminkin tulemme toimeen; me emme voi koskaan kuolla nälkään, eikä
koskaan puutu ihmisiä, jotka meitä kumartelevat. Sen tähdenhän me
olemme rikkaitten lapsia."
Mutta hengellinen vararikko uhkaa vieläkin enemmin, jos on paljon
_synnynnäistä hengellistä taipumusta, hengellisiä lahjoja ja neroa_.
Kaikkien vankiloiden asiakirjat voivat kertoa, että pahimmat roistot
tulevat niiden riveistä, jotka kerran herättivät mitä loistavimpia
elämän toiveita. Arvoituksia selittää hyvin pian se, joka tuntee
ihmissydämen. Oppilaat, joille työ on kevyttä kuin höyhen, joutuvat
huomaamatta leikki-työhön, jossa he kuitenkin ovat etevämmät
huonompilahjaisia. Mutta leikillinen työ on ensimmäinen askel
epärehellisyyteen ja laiskuuteen. Mutta laiskuus on, sananlaskun ja
jokapäiväisen kokemuksen mukaan, kaikkien paheiden alku. "Kärsivällinen
on parempi kuin väkevä", ja uskollinen ihminen tulee ajan pitkään
kauemmaksi kuin nerokas, joka on epärehellinen. -- Seura-elämässä
loistavat kyllä luonnonlahjat ja luonnollinen taipumus. Sukkeluus tahi
kauneus, suloinen ääni, taipumus musiikiin tahi se, mitä ranskalaiset
nimittävät "esprit"-sanalla, pidetään siellä ennen kaikkia arvossa. Ja
kukapa tahtoisikaan halveksia senlaisia luonnonlahjoja? Mutta voi sitä,
joka tyytyy siihen, että hänellä on, mitä hänellä on, ja että hänestä
pidetään sen tähden, mitä hänellä on ja mikä hän on, huomaamatta, että
suuremmat lahjat joita hän saa nauttia pakoittavat hänet
kaksinkertaiseen työhön ja toimeen.
Tältä kannalta tulisi oppia tarkastelemaan raamatunkin kertomuksia.
Tarkastakaapas esim. _Simson'ia_, mitä olisikaan voinut tulla siitä
miehestä! Kaikki ne lahjat, joita "luonto" tavallisesti kappaleittain
lahjoittaa yksityisille henkilöille, oli tämä mies saanut yltäkyllin.
Ihmeellisen ruumiin voiman ja sukkelan ja neuvokkaan ymmärryksen,
pelkäämättömän rohkeuden ja elävän kekseliäisyyden, erinomaisen
miellyttävyyden: suuren taipumuksen soitantoon j.n.e. -- Kaikki nämät
jalot lahjat hän oli saanut tullaksensa ahdistetun isänmaansa
pelastajaksi ja vapahtajaksi. Mutta sen sijaan hän kuolee vihollisten
kahlehtimana, jonka helposti olisi voinut masentaa, jos hän vakavalla
uskollisuudella ja itseänsä hilliten olisi käyttänyt suuria
taipumuksiansa. Mutta kun hän itserakasna piti niitä leikkikaluinansa,
niin kävi hänen sitten niin kuin kävi. -- Koko joukko muita raamatun
esimerkkejä näyttää meille samaa, ja saman saamme nähdä, jos heitämme
_silmäyksen kadulle_. Toiselta puolen näyttää meille israelilaisten
nuorukaisten Josefin, Davidin, Danielin ja muiden elämänkertomus, mitä
merkitsee: "Jolla on, sille pitää annettaman, että hänellä yltäkyllin
olisi", jos tämä vähän tahi paljon omistava käyttää yksinkertaisesti,
jumalisesti, nöyrästi ja uskollisesti Jumalan lahjaa ja armoa.
Minä en pyydä anteeksi tätä pientä poikkeemista aineesta. Se on vaan
näennäisesti ollut kiertotie. "Herätä se lahja, joka sinussa on" on
uskonnollinen totuus; mutta kadun viisaudessakin, kuten olemme
nähneet, on sama muistutus. Mutta minkä jo luonnollinen ihminen
havaitsee, se tulee hengellisen sitä syvemmästi tuntea. Hänen tulee
uskoa saaneensa jumalallisen lahjan; hänen tulee etsiä ja löytää
itsellensä omituinen lahja, hänen tulee käyttää tätä lahjaa Jesuksen
palvelukseen huolimatta siitä, onko se vähäpätöinen vai loistava. Mikä
siitä seuraukseksi tulee, ei häneen koske. Hänen tulee ainoastaan
koettaa pyrkiä Jesuksen Kristuksen uskonnolliseksi tunnustajaksi,
työmieheksi ja sotilaaksi.
Kristuksen opetuslasten tulee todellisuudessa olla maailman valloittava
"pelastusarmeija". Englannin pelastusarmeija nojautuu aivan oikeaan ja
järkevään, jumalalliseen ja suureen peri-aatteeseen, vaikka se on
alennettu lihan palvelukseen ja sillä tavoin tehty naurettavan
muodottomaksi ja pilkalliseksi. Mutta siitä huolimatta on ajatus
kumminkin oikea, kuten terävä veitsi eteenkinpäin on kunnon ase, vaikka
sitä usein väärin käytetään itsemurhaan. Kristin-usko, jonka
sisimmäinen olemus on hellyys, on ulkomuodoltaan te'oissa ja sanoissa,
työssä, rakkauden palveluksessa ja taistelussa ilmestyvä tunnustus,
jokaisen kristityn tulee koettaa levittää uskoansa, muutoin hän ei ole
vakuutettu kristinuskon onnesta ja autuudesta. Kunkin elävän kristityn
täytyy kysyä: "voinko minä tehdä mitään voittaakseni sieluja
Kristukselle?" Joka alakuloisena sanoo: "En minä voi mitään", hän on
yhtä paljon Jesuksen asian pettäjä kuin sekin, joka velttona ja
raukkamaisena sanoo: "En minä tahdo mitään tehdä". -- Mutta
kristityille tuleva työ on sangen erilaista hänen sukupuolensa,
taipumuksiensa, varainsa, yhteiskunnallisen asemansa mukaan, sen
vapauden määrän mukaan, mikä hänellä on ja sen tavan mukaan, mitenkä
hänen elämänsä on muodostunut j.n.e. Ja tämä johtaa meidät vihdoinkin
kolmanteen tutkistelemukseen, jolle me myöskin tahdomme antaa uuden
päällekirjoituksen, nimittäin: