Tuosta maailman mainiosta Windsor'in linnasta, joka kohoo korkealle
ilmaan Thems'in äyräällä olevalla kalliolla, olisi minulla paljonkin
kertomista. Mutta minä vien heti lukijan ihanaan göötiläiseen kappeliin
ja pysähdyn heidän kanssansa vähäpätöisimmän muistopatsaan ääreen, mikä
siellä cm. Se on marmorinen kuva viimmeisestä Hannover'in kuninkaasta
Yrjö V:nnestä, joka ensin tuli sokeaksi ja sitten menetti kruununsa.
Tämän kuvan alla on kaksi raamatunlausetta. Edellinen kuuluu: "Hän on
saanut valtakunnan, joka ei järistä taida"; toinen: "Sinun
valkeudessas, o Herra, me näemme valkeuden!" Olisin voinut vaikka
ääneen ilosta riemuita taas nähdessäni, mitä niin usein ennenkin jo
olin nähnyt, nimittäin raamatun olevan pohjattoman aarre-aitan,
jumalallisen lohdutuksen kaivannon, joka kaikkiin olosuhteisin
lahjoittaa kalliimpia helmiä ja joka ei koskaan kuihdu. Onhan aivan
kuin nämät molemmat raamatunlauseet olisivat kirjoitetut erityisesti
tuota kova-onnista ruhtinasta varten, joka kolmen vuosikymmenen ajan
vaelsi pimeydessä ja jonka sitä paitsi täytyi menettää kruununsa ja
kuningaskuntansa? Me tahdomme mielellämme toivoa, että nämät Jumalan
sanat hänen suhteensa ovat käyneet toteen että hän on löytänyt
kukistamattoman kuningaskunnan ja että hän Jumalan luomattoman valon
säteissä näkee valon, joka valaisee sekä ruumiin että sielun. Kuitenkin
on tämä toivo meille _kaikille_ välttämätön.
Silmät meille, Herra, anna
Valoasi näkemään:
Sillä suurin kurjuus oisi,
Ell'ei päivääs nähdä voisi! --
Tämä on nyt meidän valituksemme. Ja joskin Jesus meille on noussut
maailman valkeutena, niin jää kumminkin vielä paljon pimeäksi,
kävellessämme kuoleman haamu yllämme täällä kuoleman maailmassa. Kuten
öljyvalo näyttää himmeältä kaasuvalon rinnalla; kuten kaasuvalo heittää
varjon sähkövaloon, niin on ajan valo näyttävä paljaalta pimeydeltä,
kun kerran ijankaikkisuuden aamurusko valaisee meitä, kun hiomattoman
valon säteet muuttumattomassa taivaallisessa ihanuudessaan ensi kerran
sattuvat meidän silmiimme. Mutta tämä toivo on meissä oleva silloin
vaan elävänä, autuuttavana ilona, jos me Jumalan koulussa täällä maan
päällä päivä päivältä pyrimme pääsemään taivaallisen "silmävoiteen"
osallisuuteen. Ei mitään näytä olevan luonnollisempaa, kuin että me
käsitämme itsemme, eikä kumminkaan mitään sen harvinaisempaa ole,
ainoastaan niille se onnistuu, jotka joka päivä anovat taivaasta
valoa, rohkeutta ja nöyryyttä tunteaksensa itsensä. Jumalan
maailmanpelastuksen ajatusta, sen korkeutta ja syvyyttä, ei opi
tuntemaan kukaan, joka kerrassaan luulee tämän opin löytäneensä.
Ainoastaan se, joka Paavalin kanssa rukoilee valaistuja järjen silmiä
ja joka syvästi tuntee mielessään, että "nyt me näemme niin kuin
peilistä tapauksessa", -- hän ainoastaan voi nähdä sen sydämellisen
ilon, että yhä enemmin tähtiä rupee nousemaan armon taivaalle hänen
viehättyneen silmänsä nähdä.
Mutta myöskään, kun on kysymys asemastamme _maailmaan_, kun on kysymys
töistämme ja toimistamme _ihmiskumppaleimme_ kesken, ei rukous: "Anna
minun nähdä" saa koskaan kuolla. Paavalin kysymys: "Herra, mitä tahdot,
että minun pitää tekemän?" täytyy alinomaa uudestaan tulla eläväksi.
Sillä kristityn tulee todellakin tehdä jotakin maailmassa, koska hän
kerran on kristitty s.o. kun ja koska hän on oppinut tuntemaan, mitä
Jumala on tehnyt hänen hyväksensä ja vaikuttanut hänen sieluunsa. Se,
joka on kokenut evankeeliumin voimaa, hänellä ei saa olla pienempää
tarkoitus-perää kuin maailman evankeloitseminen, -- hänen täytyy tulla
Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi. Jos me itse olemme
tulleet pelastetuiksi, tahdomme me myöskin, että muutkin pelastuisivat,
muussa tapauksessa me emme ole pelastetut.
Tämä ajatus on hyvin esiin pistävä Englannin kristillisyydessä. Tämän
me olemme havainneet, ja epäilemättä on Englannin kristillisyydessä
useinkin se vika, ett'ei herätettyjä sieluja tarpeeksi neuvota
hiljaisuuteen ja yksinäiseen mietiskelemiseen, vaan heti oikein
kiihoitetaan pelastettuina voittamaan sieluja vapahtajalle. "Sen, joka
itse on pelastunut, täytyy heti pelastaa muita" -- tätä saa kuulla
pelastusarmeijan upseerein yhtä mittaa saarnaavan. Samalla tavoin on
monien dissenter'ein laita. Tämä johtaa hyvin usein monipuoliseen
toimimiseen, joka ei ole hyvä, ja salainen Jumalan kanssa eläminen jää
syrjään huonosti salassa olevain laillisten puuhain suhteen. Tämä
"käytännöllinen kristillisyys" on hyvinkin usein enemmin
käytännöllinen, kuin se on kristillisyys, tämä "toimiva usko"
on jokseenkin usein lakitointa, asioimistointa, viekasta
käytännöllisyyttä, josta juuri usko puuttuu.
Saksalaisten kristillisyydessä on taas useinkin päinvastainen vika.
Meidän kansallinen luonteemme saattaa paraat henget mystillisyyteen,
mielistelemisiin, filosofiiaan, tieteellisyyteen ja tietoon.
Epäilemättä ei ole ainoastaan meidän heikkoutemme, vaan myöskin meidän
voimamme sillä puolen. Niinpä onkin Saksan Jumaluustiede kaikissa
tapauksissa etevämpi Englannin ja kaikkien muidenkin maiden
jumaluustiedettä. Tuskinpa myöskään väärin sanottanee, että
tavallisella Saksan kristityllä on paljon perusteellisempi
autuuden-opin käsitys, kuin samoissa suhteissa olevalla
englantilaisella, vaikka jälkimäisellä on paljon suurempi pintapuolinen
raamatuntaito. Kuitenkaan ei kristillisyydessä ole oppi pää-asia, vaan
ne hedelmät, jotka siitä ovat seurauksena. Lause: "Rakastaa Kristusta
on paljon parempi, kuin tietää kaikki" sisältää kumminkin, jos se
oikein ymmärretään, sanoen totuuden, vaikk'ei apostoli (Es. 3: 19)
Luteruksen käännöksen mukaan sitä niin olisi kirjoittanutkaan. Mutta
rakkaus ei voi jäädä itseensä lepäämään, erittäinkin täytyy siihen
rakkauteen, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin jumalallinen
rakkaus, olla painettu jumalallisen rakkauden merkki ja leima.
Ja onko se sitten mitään muuta kuin kadotettuin etsimistä ja
pelastamista? Jos Kristus Jesus todellakin on ilmestynyt meille
erämaassa pelastavaksi paimeneksi, niin täytyy tämän paimenenkuvan
meissä myöskin ilmaantua. Ilmestyköönpä nyt tällä paimenenkuva sitten
etsimisessä, ruokkimisessa, johtamisessa, haavan sitomisessa tahi
kurittamisessa ja taistelemisessa, -- ei missään tapauksessa voi jäädä
toimettomaksi siihen onnellisuuten, jonka se itse on saanut. Koska se
on rakkaus, niin se puolestansa ajaa ja pakoittaa lahjoittamaan
toisille, mitä se itse on saanut vastaan ottaa.
Kun minulla nykyään oli englantilainen lapsi kastettavana,
sain minä tilaisuuden tutustua "Prayer Book'issa" löytyvään Englannin
kaste-liturgiiaan. Paljon muun ohessa, joka ei minua erittäin
miellyttänyt, huomasin minä, että lapsen seurakuntaan ottamisen
ohjesääntö oli hämmästyttävän kaunis ja voimakas. Se kuuluu näin: "Me
otamme tämän lapsen Kristuksen laumaan ja merkitsemme hänet
ristinmerkillä todistukseksi, ett'ei sen tarvitse hävetä tunnustaa
uskomansa ristiinnaulittuun Kristukseen ja hänen merkkinsä suojassa
taistella syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja uskollisena
Kristuksen sotilaana ja palvelijana pysyä loppuun asti. Amen." Tämä
vastasyntyneen lapsen pyhittäminen "Kristuksen tunnustajaksi,
sotilaaksi ja työmieheksi" on perin englantilaista. Mutta se ei ole
ainoastaan englantilaista vaan myöskin raamatun mukaista, että paikalla
kasteessa Jumalan armoa vakuutettaessa osoitetaan Jumalan lapsen
kutsumista ja asemaa _mailmassa_. Ei tarvitse muuta kuin lukea yhtä
apostoolista kirjettä joka paikassa huomataksensa, että Kristuksen
opetuslapset, olkootpa miehiä tahi naisia, olkootpa lahjakkaita tahi
yksinkertaisia, rikkaita tahi köyhiä, -- kaikki mainitaan apostolien
työ- ja taistelukumppaleiksi. Ja Jesus itsekin merkitsee joka paikassa
opetuslapsensa niin, että _hänen kuvansa_ tulee osoittautua heissä,
että hänen hyvät työnsä, hänen tekonsa tulee ilmaantua heissä ja heidän
kauttansa, että heidän tulee seurata hänen jälkiänsä. Tämä hänen
mielensä muodostuu milloin lohdutus-, apu- ja pelastustyöksi ja haluksi
palvellen ruveta apuun maailman sisällisessä ja ulkonaisessa
kurjuudessa, -- milloin taisteluksi meissä itsissämme ja ympärillämme
maailmassa olevaa pahaa vastaan.
Ei siis voi tulla kysymykseenkään, että Kristuksen opetuslapset
olisivat laimeita, leväperäisiä, velttoja ja päätänsä kallistelevia
ihmisiä, jotka yhtämittaa huokailevat ja valittavat syntejänsä, -- että
he tähystelevät tähtiä ja uneksivat ijankaikkisuutta, mutta ett'ei
heillä ole halua ja silmiä tätä maailmaa varten ja tarkoituksiansa
varten tässä maailmassa. Päinvastoin. Jumala tahtoo omissansa panna
joka hermon, joka verenpisaran liikkeesen pyhän valtakuntansa työtä
varten; hän tahtoo käyttää hyväksensä jokaista voimaa ja taipumusta. Ja
juuri se, että Herran seurakuntaan kuuluu paljaita Jesukselle
Kristukselle alttiita työntekijöitä ja urhoollisia taistelijoita, juuri
se on oleva kristinuskon totuuden käytännöllinen todistus. -- Ne ajat
ovat menneet, jolloin kaiken hengellisen työn kirkon alalla toimittivat
ainoastaan siihen määrätyt, ja "maallikkojen" tuli vaan kuulla, totella
ja maksaa rahaa. Tuo suuri perikristillinen yleispapillisuuden aate on
herännyt mahtavaan eloon uuden ajan kauheiden kärsimysten ja myrskyjen
kestäessä. Hukassa on nyt se pappi, joka ei seurakunnassansa hanki ja
saa apulaisia molempaa sukupuolta; hän vaipuu pian uupuneena ja
masentuneena maahan! Jumalan ylistys, uusi hengellinen kevät on,
suurten joukkojen luopuessa, herännyt eloon oikeassa kristillisessä
seurakunnassa. Herran kansaa kehoitetaan nyt tuhansista
saarnastuoleista Jesuksen Kristuksen taistelijoina tekemään työtä ja
taistelemaan hänen valtakuntansa puolesta. Eikä turhaan! Tosin pysyvät
monet kristityt kiinni edeskin päin vanhoissa mielipiteissään ja
ihmettelevät, että heidän muka kristittyinä tulee _tehdä_ jotakin.
Nämät, jotka elävät jäljessä ajastansa, vahingoittavat itsiänsä ja
varastavat aikaa ja voimaa taivaalliselta kuninkaaltansa. Mutta
ylipäänsä voittaa _yleisen asevelvollisuuden_ suuri aate yhä enemmän
alaa, ja loistavia jumalallisen rakkauden muistomerkkiä on nyt joka
haaralle tässä itsekkäisyyden maailmassa loistavina todistuksina siitä,
että Kristuksen paimenkuva on herännyt eloon hänen seurakunnassansa.
Kuka voisi luetellakaan kaikkia näitä pelastavasta rakkaudesta
syntyneitä lukemattomia laitoksia, puuhia, pyrintöjä, toimia ja
yhdistyksiä? Ja joka päivä herää eloon aina useampia senlaisia ikään
kuin kastehelmet päivän sarastaessa. Ja nämät jumalallisen rakkauden
muistomerkit ovat vakavana muistutuksena maailman lapsille. Tästä eivät
rehelliset uskottomat voi päästä mihinkään; heidän täytyy pysähtyä ja
huolimatta kaikista "tieteellisistä epäilyksistä" ja huolimatta väärin
kiitetyn taiteen todistuksista tunnustaa, että se, mikä näyttää olevan
ihmiskunnan ylläpitämä, pelastava ja uudistava henki, ei voi olla
mieletöntä eikä vanhettunutta. Sinulta, lukijani, kysytään: "Oletko
sinäkin jo tullut Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi?" --
Seuraavan sanon minä sinulle poistaakseni kaikki perättömät
kiertelemiset ja tekopyhät esteet.