Oletko sinä, rakas lukijani, koskaan lukenut mitään tilastollista
kirjaa sisälähetyksestä ja sielussasi mietiskellyt kaikkia noita satoja
puuhia ja pyrintöjä, joita siinä kerrotaan? Eikös todellakaan oikein
pyörrytä silmissä tutkistellessa kaikkia näitä yhdistyksiä ja töitä. --
Silloin ymmärtää, kuinka muuan muutoin hyvin hurskas mies taisi sanoa:
"Minä menen ainoastaan yhteen yhdistykseen, nimittäin kaikkia
yhdistyksiä vastustavaan yhdistykseen". -- Olkoonpa tämä lausuma kuinka
sukkela tahansa, niin on se kumminkin täydellisesti ymmärtämätön.
Tuleehan huomata, että nämät yhdistykset ovat kaikki tarpeen vaatimia.
Ne eivät suinkaan ole saaneet alkuansa senlaisten ihmisten päähän
pöllähtävistä tuumista ja oikuista, jotka unettomina öinänsä
mietiskelivät valmiiksi jonkun uuden laitoksen. Ei suinkaan, vaan ne
suurimmaksi osaksi saattavat huomioon meidän kansamme elämän todellista
hätää ja syvää vammaa. Ei voi epäilläkään, että vielä enemmän
yhdistyksiä tulee ja täytyykin tulla toimeen. -- Mutta ei suinkaan
tarvitse jokaisen kunnon kristityn _toimia_ jokaisessa hyvässä
yhdistyksessä. _Maksuihin ottaa osaa_ käypi kyllä laatuun, jos on
varoja maksaa, mutta toimia ei sovi kuin muutamissa, vaan niissä sitten
sydän täynnä rakkautta ja vakavaa intoa. Ainoastaan siellä saa jotakin
aikaan, missä jotakin tahtoo saada aikaan. Mutta joka tahtoo olla
osallisena kaikkeen, ei tee missään mitään kelpaavaa vaan panee
voimansa hukkaan. Siis _työnjakoa_! mutta _työtä_! Ne ajat tulevat
kohta, jolloin seurakunta pitää historiallisena kummallisuutena sitä,
joka tahtoo olla elävä kristitty eikä kuitenkaan ole sisä- eikä
ulkolähetyksen mies.
Olispa siis hyvin surkuteltavaa, jos kristityt miehet ja naiset
olisivat lukeneet mainitut luettelot kuitenkaan löytämättä mitään
yhdistystä, jossa he voimansa mukaan tahtoisivat työskennellä. Kuten
toivon, ovat nämät lehdet vakuuttaneet lukijalle, että hänellä
pitäisi olla iloa vaikutuksestansa Jumalan valtakunnan hyväksi. Mutta
nyky-aikaan (kunnes meillä taasen on seurakuntia jotka ansaitsevat
kristillisen seurakunnan nimeä) on yhdistystyö varmaankin se tie, jota
pitkin Jumala tahtoo levittää valtakuntaansa maailmassa. Ainoastaan
muutamain valittuin kristittyin sallii Herra välittämättä yhdistyksistä
itsenäisesti etsiä aivan uusia töitä. 990:n 1000:sta on yhtyminen
siihen, mikä nyt jo on olemassa ja yhtyminen siihen oikein
_sydämestänsä_. Mutta kateus ja kunnianhimo, ahneus, laiskuus ja oman
mielipiteensä yksinomaisesti oikeutettuna pitäminen ovat joka päivä
hävitettävät, jos toisten kanssa yhdessä tahtoo vaikuttaa siunaukseksi.
Mutta vaikka me arvaisimme kuinkakin suureksi yhdistysten ja laitosten
hyödyn, niin täytyy meidän kuitenkin pitää lähimpää lähimpänä. Minä
tarkoitan, että etupäässä tulee omassa huoneessaan ja omassa
ammatissaan osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen tunnustaja,
työntekijä ja taistelija. Ne miehet ja naiset olisivat kristillisiä
irvikuvia, jotka puuhailisivat kaikenmoisissa yhdistyksissä, pitäisivät
loistavia puheita, toimittaisivat erinomaisia tekoja, vaan samalla
laimiin löisivät velvollisuutensa omaa huonekuntaansa kohtaan. Kaikkien
kristittyjen ensimmäisenä huolena ja haluna tulee olla kotonsa
tekeminen Jesuksen rauhan ja Jesuksen ilon temppeliksi. Ja siihen
auttaa etenkin rauhallinen ja iloinen sunnuntainvietto. -- Ensimmäiseen
sijaan tulisi asettaa omien lapsien vieminen Jesuksen tykö näyttämällä
heille, että kristilliset isät ja äidit ovat myöskin iloisimmat ja
onnellisimmat, enimmin alttiit ja itsensä uhraavat, -- kaikin voimin
koettaminen saada lapsien hengittäväksi kodissa taivaan- ja
ijankaikkisuuden-ilmaa ja sekä varhain että myöhään saada heidät
huomaamaan, että Kristuksen rakkaus on kaiken onnen lähde. Mutta ei
ainoastaan lapsille tule vanhempien olla isänä ja äitinä perheessä vaan
myöskin _palkollisille_. Me vaadimme palvelijoiltamme uskollisuutta,
s.o. että he uhraisivat voimansa ja aikansa meidän hyödyksemme; me
kauhistumme, joll'eivät he meidän selkämme takana ole yhtä uutteria
kuin meidän silmiemme edessä. Meistä tuntuu raa'alta ja
kauhistuttavalta, joll'eivät he ota sydämellisesti osaa perhe-elämän
kärsimyksiin ja vaivoihin; meistä tuntuu kevytmieliseltä ja
lihalliselta, kun he tuntevat ikään kuin tenhovoiman vetävän heitä
yleisiin tanssisaleihin, naamiaisiin j.m.s. Tässä kaikessa me teemme
oikein, _jos_ me vaan olemme heidän suhteensa senlaisia, kuin meidän
tulee olla; mutta me teemme hyvin väärin, jos me vaan käskemme ja
kiellämme, mutta emme rakasta ja anna, emme anna heille itsiämme. Nämät
nuoret, elämänhaluiset, iloa tarvitsevat ihmiset ovat oikeutetut meidän
kotonamme saamaan, mitä heidän sydämensä haluaa, muutoin he etsivät
sitä luonnon pakoituksesta ulkopuolella kotiamme, ja semmoisissa
paikoissa mistä he tuhat kertaa saavat onnettomuutensa. Tämä on
surullista, mutta liiankin luonnollista. Nämät nuoret ihmiset ovat
jättäneet isän ja äidin palvellaksensa sinua. Ole sinä heille isän ja
äidin sijaisena, niin kau'an kuin he ovat sinun kattosi alla! Etenkin
te perheen-äidit, pitäkää heistä huolta, ottakaa osaa heidän
kärsimisiinsä ja iloonsa; itkekää ja iloitkaa heidän kanssansa, antakaa
heille osansa niin perhehartaudesta kuin syntymäpäiväherkuistakin, --
olkaa huvitetut jokaisesta pu'usta yksin lankakerästäkin, jonka he
ostavat; hankkikaa itsellenne tietoa heidän syntymäpäivistänsä,
hankkikaa itsellenne selville, mitä tietoja he saavat vanhempainsa
kodosta; kirjoittakaa heille ollessanne matkoilla; pitäkää huolta että
heillä on lukemista j.n.e. ja varmaankin on hyvin kummallista,
joll'ette te pi'an voita heidän sydämiänne ja saa valtaa heidän
sydäntensä yli. Sallikaapa heidän ottaa osaa perheen iloihin, niin minä
teille vakuutan, että hekin vapaasti ottavat osaa perheen kärsimisiin.
Sanalla sanoen, palvelkaa niitä, jotka teitä palvelevat, voimienne
mukaan, niin hekin palvelevat voimiensa mukaan teitä, eivätkä
ainoastaan silmien edessä, vaan myöskin sydämensä pohjasta. -- Vaikeus
saada hyvää palvelusväkeä peittää pilven tavoin lukemattomia perheitä.
Ainoastaan Kristuksen rakkaus voi muuttaa tämän pilven kalliiksi
purppuraksi.
Ja te _palvelustytöt_, jotka tunnustatte olevanne Kristuksen
opetuslapsia, osoittakaa teoillanne pitävänne palvelemista kunniananne,
koska te olette Kristuksen omia. Osoittakaa nöyryydellä ja
kärsivällisyydellä, ahkeruudella ja uskollisuudella, hiljaisuudella ja
rakkaudella saaneenne voimaa ylhäältä tuomaan päivänpaistetta ja rauhaa
semmoiseenkin kotiin, missä pimeys vielä vallitsee. Tällä tavoin te
sanoittakin mahtavasti julistatte Herran nimeä.
Mitäs me sitten sanomme _kristityn kutsumuksesta ulkopuolella
kotoansa_? Olepa mikä tahansa, lääkäri tahi poliisi, kauppias tahi
opettaja, lakimies, käsityöläinen tahi talonpoika, kartanonomistaja
tahi tehtailija, upseeri, sairaanhoitaja tahi rääsyjen kokooja, --
alinomaa sinä tapaat ihmisiä, joihin sinä voit vaikuttaa ja joille sinä
voit ja sinun tulee itsessäsi osoittaa Jesuksen Kristuksen suloisuutta.
Täytyisipä kirjoittaa kokonainen kirja, joskin tahtoisi huomauttaa vaan
_pääjuonteen_, kuinka yksityisten ihmisten omalla vaikutusalallansa
tulee osoittautua Kristuksen apulaisiksi. Etupäässä tulee niiden,
joilla on muita alamaisinansa, hyvin muistaa korkean kutsumuksensa. --
Monta kaunista esimerkkiä on siitä, mitenkä kristillinen _upseeri_ voi
vaikuttaa sotamiehiinsä. Mutta senlaiset upseerit ovat hyvin
harvinaisia. Tuhansilla on koirat, hevoset, pelikortit, biljardit ja
kaikenlaiset turhuudet vieläpä huonommatkin asiat kuin turhamaisuudet
enemmin sydämellä kuin heidän sotamiestensä ajallinen ja ijankaikkinen
onni. -- Onpa tosin kristillisiä _tehtaanomistajia_, jotka
erinomaisella ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla pitävät huolta
työmiehistänsä ja heidän perheistänsä. Heidän on helppo näyttää toteen,
että ainoastaan evankeeliumi voi tehdä maailman onnelliseksi. Mutta voi
sentään kuinka monien teollisuudenharrastajain mielestä työmiehet ovat
vaan koneita, ja tällä tavoin he saavat aikaan tuon kauhean, mutta
kuitenkin aivan luonnollisen vallankumouksen. -- Mitä _kristilliset
lääkärit_ voivat vaikuttaa hoidettaviinsa, siitä olemme me ennen
toisessa tilaisuudessa puhuneet. Me _papitkin_ olemme jo saaneet
muutamia viittauksia. Ne ajat ovat olleet ja menneet jolloin meidän
pappilamme olivat "somia idylliä" jolloin pappi pitkä yönuttu yllänsä
rauhassa poltti toisen pitkän piipullisen toisensa jälkeen ja harjoitti
tyttärinensä soitantoa koko iltapäivät, istutti puita, jalostutti
ruusuja puutarhassansa j.n.e. Papin työhuone, joka ennen oli tuommoinen
"hiljainen pyhyys", on meidän aikoinamme muuttunut kyyhkyslakaksi,
jossa kaikenmoiset myrskyn ajamat, neuvoa ja apua hakevat ihmislapset
kuljeskelevat edestakaisin. Ainakin senlaisen tulisi sen olla. Pappi ei
enään voi kulkea seurakuntansa lävitse ainoastaan isällisiä siunauksia
jaellen; ei suinkaan, hän matkustaa myrskyssä ja rajuilmassa toisesta
vaikeasta toimesta toiseen vaikeaan toimeen, ja lii'ankin usein
vaikeaan taisteluun. Kirkon täytyy tulla kansan luo, joll'ei kansa
enään tahdo tulla kirkkoon. Tätä tietä se ehkä sitten löytääkin jälleen
kirkkoon. Katoiltakin tulee saarnata eikä ainoastaan kirkossa; ei
suinkaan, vaan suurissa tanssisaleissa ja joka taholla elämän
meluisassa hälinässä on evankeliumin ääntä kuultava. Evankeeliumin
lohdutusta täytyy viedä hiljaiselle sairasvuoteelle, ullakkokamareihin
ja maakerroksiin. Sitä paitsi tulee papin olla kristillisten
yhdistysten päänä ja sydämenä ja lii'ankin usein sanomakirjallisuuden
alalla varmana voitostaan mennä taisteluun materialistista ajanhenkeä
vastaan.
Mitä sanottavaa on minulla _kauppiaista, puotien omistajista_,
käsityöläisistä ja muista senlaisista ihmisistä? Surkuteltavaa on,
ett'eivät heidän apulaisensa suurimmaksi osaksi enään asu isäntiensä
perheissä, eivätkä edes syö ja juo heidän pöydässänsä, vaan elävät
tykkänään omin takein. Eikä vanhoja oloja enimmäkseen enään voi saada
entiselleen. Mutta eikö sitten ylipäänsä mitään olisi tehtävä? Jos
näiden apulaisten tapojenturmelluksesta, nautinnonhimosta,
epäluotettavaisuudesta ja epärehellisyydestä yhä enemmin ja
peloittavammin valitetaan, niin tulisi kuitenkin itseltänsä kysyä:
"Teenkös minä sitten mitään apulaisteni hyödyksi? Pidänkö minä huolta
heidän sieluistansa, osoitanko minä heille rakkautta ja välitänkö minä
heistä? Mitä minä esim. teen saadakseni heille huvitusta? Enköhän
jolloinkulloin voisi heitä ko'ota ympärilleni illanviettoon, enköhän
voisi hankkia heille lu'ettavaa, enköhän voisi osoittaa heille tietä
hyviin kristillisiin yhdistyksiin, enköhän rakkaudellani voisi voittaa
heidän sydämiänsä puoleeni ja sillä tavoin saada heitä nauttimaan
Jumalankin rakkautta?" Onpa todellakin tässä suuri työala! -- Mitäpä
sanoisinkaan minä _lakimiehille_, jotka kaikkialta tulevat kansan
kanssa yhteyteen, kun on kaikenlaisia riitoja ja rauhattomuuksia tahi
suorastaan ilmeisiä rikoksia tehty. "Herättäkää se lahja, joka teissä
on", jos te olette kristityitä (Jumalan kiitos, vielä tosin on monta
kristittyä lakimiestä). Ei voi kertoa, kuinka kansaan vaikuttaa, kun
esim. tuomarit käyttävät valaa pyhällä vakavuudella, kun he puhuvat
synnistä, niin että huomaa heidän itsensä kauhistuvan sitä, heidän
sydämestään pitävän huolta ihmisten rauhasta ja parannuksesta, vaan
eivät senlaisia, että he vaan viran puolesta tahtovat saada asian pi'an
loppuun.
"Herättäkää se lahja, joka teissä on!" tämä lause sopii jokaiselle,
joka rakastaa Herraa Kristusta. Tässä en minä voi puhua erityisistä
elämänkutsumuksista. Sallikaa minun vaan viimmeiseksi sanoa, että
yhteiskunnalle on suureksi siunaukseksi, jos sillä on _miehiä ja
naisia_, joilla on aineellisessa suhteessa senlainen asema, ett'ei
heidän enään tarvitse tehdä työtä ruumiillisia tarpeitansa varten.
Nämät henkilöt voivat olla suureksi siunaukseksi koko yhteiskunnalle.
Hyvä on jos he käyttävät voimansa taiteenharrastukseen ja kaikenlaisiin
kunnallisiin pyrintöihin. Mutta jos he ovat kristityitä, tulee heidän
miettiä, että elonkorjuu on suuri ja työväkeä vähän ja että joka
haaralla puuttuu voimia kristillisen rakkaustoiminnan ja
ihmiskalastuksen alalla. Jumala on heidät tehnyt niin vapaiksi
aineellisessa suhteessa, että he palvelisivat hänen valtakunnassansa.
Pitäkää vaari siitä kutsumuksesta, jonka Jumala on teille antanut.
Ja aivan erityisen sanan tahtoisin minä painaa teidän mieleenne, te
rakkaat "_korkeampien ja parempien säätyjen nuoret tytöt_." Mutta minä
voin lausua aivan lyhyesti, koska jo usein olen käytellyt tätä tuskin
rakastettua lempiainettani. Teidän joukossanne, niidenkin joukossa,
jotka kutsuvat itsensä kristityiksi, on jokseenkin paljon henkilöitä,
jotka varastavat sekä Jumalalta että ihmisiltä aikaa, eivätkä elä
miksikään hyödyksi. Täällä on tuhansissa päiväjärjestyksenä ajan ja
voiman tuhlaaminen kaikenmoisiin turhiin ja joutaviin asioihin, ja tämä
on muka hienoa ja ylimyksille sopivaa. Voi kuitenkin, kuinka paljon
auringonvaloa te voisitte saada aikaan Kristuksen rakkauden
palveluksessa ja te tuntisitte itsekin itsenne lämpiävän siinä
toimessa. Ja jos te sitten tulette perheenemänniksi ja äideiksi tahi
"vanhoiksi neidoiksi", -- niin on rakkaudenpalvelus antava teille
ijäisen nuoruuden ja kuihtumattoman ilon luonteen. Edessänne olevan
kirjan lehdissä saatte satoja keinoja auttamaan. Melkein joka taholla
voi teitä käyttää, ja kuta naisellisempia ja hienotunteisimpia te
olette, sitä voimakkaampia te olette.
Jonkun aikaa takaperin tapasin minä nuoren kuolemaisillaan olevan
tytön. Kaikilta ihmisiltä, jotka kävivät hänen luonansa, oli hän
"kerjännyt" postimerkkejä, ja koska hän kerjäsi hyvin miellyttävällä
tavalla, niin oli hän saanut paljon kokoon. Nyt käytti hän helpoimmat
hetket sairasvuoteellansa postimerkki-kirjan valmistamiseen. Tästä
saaduilla tuloilla on kovaonniselle perheelle hankittava iloa.
Taivaallisen kauneuden aamurusko kirkasti kuoleman omaksi määrätyn
tytön kasvoja, kun hänelle kerrottiin sitä onnea, joka olisi tuleva
seuraukseksi tästä rakkauden työstä. Mutta jos kuolemaisillaankin
olevat tytöt voivat saada aikaan suuria asioita -- kuinkahan paljon
voisivatkaan ne toimittaa, jotka ovat sekä ruumiin että sielun puolesta
terveet! -- Oi teitä, rakkaat nuoret sisaret, jos teistäkin kaikista
voisi sanoa: "Mitä he voivat, sen he tekevät!" Olisipa siitä iloa sekä
maan päällä että taivaassa.
Mutta onpa myöskin liikuttavaa, että _köyhimmät ihmiset_, joilta
puuttuu "varoja" ja "aikaa", kuitenkin voivat olla evankeeliumin
todistajia, kun Kristuksen rakkaus liikuttaa heidän sydämiänsä. Olkoon
vaan yksi esimerkki tarpeeksi. Hurskas köyhä leski muutti neljän
lapsensa kanssa taloon, missä hänen kanssansa asui yleisesti tunnetun
juopon perhe. "Sinä tietysti et välitä lainkaan noista kauheista
ihmisistä", hänen hyväntahtoiset naapurinsa sanoivat. Nainen ei siihen
mitään vastannut; mutta hän rupesi rukoilemaan näiden "kauheiden
ihmisten" puolesta. Hän huomasi pian, mitä hyvinkin usein huomaa, nim.
että mies oli juoppo, koska vaimo hoiti huonosti varoja ja antoi kaikki
mennä pilalle. Meidän leskemme siis rupesi opettamaan vaimoa, kuinka
hänen piti tehdä kotinsa hauskan ja puhtaan näköiseksi, pestä
akkunansa, panna puhdas liina pöydälle ja panna ruoka pöydälle
maukkaasti ja oikeaan aikaan. Hän pesi lapset ja näytti hämmästyneelle
vaimolle, kuinka kauniit nämät hänen lapsensa olivat, kun ne olivat
puhdistetut li'asta. Hän neuvoi häntä parsimaan, paikkaamaan,
neulomaan, silittämään j.n.e. ja tuo onneton vaimoraukka rupesi vihdoin
toivomaan. Hänen silmänsä tulivat jälleen vilkkaiksi ja hänen poskensa
punakoiksi; hän rupesi iloitsemaan elämästä ja sai voimia elämään; hän
voitti jälleen puoleensa miehensä rakkauden, eikä kulunut vuottakaan,
kun entisen juopon lapset käsi kädessä lesken lasten kanssa kulkivat
reippaasti laulaen sunnuntaikouluun. Mutta entinen juoppo ja hänen
vaimonsa tulivat Jumalan rakkaiksi lapsiksi. "Vanha oli hävinnyt,
katso, kaikki oli tullut uudeksi." -- Jos tämä oli ihme, niin oli se
rakkauden ihme. Luonnonlait kulkivat omaa kulkuansa, ja kuitenkin se
oli ihme! Koettelepas punnita mielessäsi, eiköhän se voisi tapahtua
toisessakin tilaisuudessa? -- Oi, ota huostaasi ainakin yksi ainoa
eksynyt sielu! Rakasta _yhtä_ sielua, niin kuin sinä voit rakastaa,
rakasta sitä täydellisesti ja kokonaan, uupumattomalla,
kärsivällisellä, surkuttelevaisella armeliaisuudella; auta, niin kuin
sinä voit auttaa, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, äläkä lakkaa,
ennenkuin sinä olet voittanut tämän sielun siihen joukkoon, josta
kerrotaan Joh. Ilm. Kirjan 7 luv. 9:stä v:stä edesp.
Summa tästä kaikesta on se, että palvelemisen jälleen pitää saaman
kunnian maailmassa ja että se on käsitettävä jumalallisessa
majesteetissaan. Tällä tavoin ainoastaan voidaan saavuttaa parempi tila
maailmanvaltakunnassa ja Jumalan valtakunnassa. Meidän Herramme Kristus
oli palvelija; hän palveli joka hengähdyksellä kärsivää ihmiskuntaa;
olipa hänen pyhä kuolemansakin palvelus, se oli suurin palvelus, minkä
hän maailmalle osoitti. Palveleminen oli Kristuksen elämän silmään
pistävin puoli; hänen palvelemisensa oli tämän elämän sisällinen
suuruus ja majesteetti. Hänen palvelemisensa saattoi hänet
ulkonaiseenkin majesteetiin ja kirkastukseen. Ei kukaan, joka tätä ei
käsitä, ole käsittänyt häntä, ja maailman pelastus riippuu siitä,
ottaako maailma tämän aatteen, -- ei, tätä uutta henkeä -- sieluksensa.
Tänä vuonna olen minä Wildungen'in kylpypaikan kävelyteillä tavannut
jotakin, jota minä ennen en ollut nähnyt ja jota luultavasti useimmat
minun lukijoistani eivät vielä ole nähneet eivätkä saa nähdä. Minä näin
nimittäin kuninkaan, joka veti lapsenvaunuilla kuuden kuukauden ikäistä
tytärtänsä. Lapsenhoitajan neuloessa sukkaa tahi lukiessa filosofiaa
kuljeskeli vanha Hollannin kuningas ilosta loistavin kasvoin tällä
lavalla ympäri lapsinensa, jonka hänen nuori puolisonsa oli hänelle
lahjoittanut. Minulle sanottiin, että minulla oli joka päivä tilaisuus
nähdä samaa kuvaa. Minulle oli arvokasta nähdä sitä ainoastaan yhden
kerran. Ei Wildungen'ista suinkaan puuttunut "ylhäisiä" ihmisiä, joiden
mielestä tämä kuninkaan hoitajatoimi ei ollut juuri erinomaisen
kuninkaallista, vieläpä semmoisiakin jotka sen katsoivat etikettiä
vastaan sotivaksi. Minä, joka, Jumalan kiitos, en lainkaan ymmärrä
tuota etiketiksi kutsuttua mitätöntä asiaa, tietysti olin toista
mieltä. Ei sen puolesta, että kuningas mielestäni olisi tehnyt mitään
urostyötä vetäessään lapsenvaunuja. Sitä ei hän varmaankaan itsekään
ajatellut, sillä tekihän hän siinä vaan, mikä hänellä oli mieleen, ja
voihan hän tehdäkin, mitä hän tahtoi; sen tähdenhän hän olikin
kuningas. Mutta sitä nähdessäni ajattelin kumminkin: kuningas
Nebukanezar tahi joku vanhoista faaraoista ei olisi tätä tehnyt.
Palveleminen on kuitenkin Herramme Kristuksen kautta noussut mahtavaan
arvoon, niin että kuningaskaan ei häpeä vetää lapsenvaunuja. Tästä
tulisi kaikkein oppia, ett'ei mikään palvelus alenna ihmistä, jos vaan
se palvelus tekee kellekään hyötyä. Meille täytyy olla se tarpeeksi, ja
ylhäistä ja kuninkaallista on se sitten Joh. 13: 15, missä Jesus kokoo
kaikki opetuslapsensa tuota halveksittua _jalkainpesua varten_. Hyvähän
se on, että me palvelemme lapsiamme; mutta sillä me palvelemme
ainoastaan itsiämme. Mutta Jumalan silmissä on se suurta, että me
palvelemme köyhiä, vaivaisia, hyljätyitä, kadotetuita, langenneita ja
epätoivoon joutuneita, ja sillä tavoin me palvelemme Herraa ja siis
vasta oikein itseämmekin. Tätä minä juuri tarkoitin antaessani tälle
lu'ulle "_Yleisen asevelvollisuuden_" nimen.