Pelastusarmeijan kokouksissa huomasi ihmisistä välittömästi, kuinka he
mielestänsä jalostuivat ja nousivat arvossa sen kautta, että he, vaikka
olivatkin niin syvälle vajonneita raukkoja, he kuitenkin _voivat
ymmärtää, mitä puhuttiin_. Tavallisesti hävettää ja nolostuttaa
kuullessaan semmoista puhetta, jonka kulkua ei voi seurata, koska se
käy yli ymmärryksen. Tässä tilassa joko pitää itseänsä hyvin tuhmana
tahi puhujaa hyvin suhteista huolimattomana. -- "Sepä vasta kunnon
saarna, sitähän nyt oikein voi ymmärtää!" tahi: "Siinäpä voi
seurata ajatusta alusta loppuun saakka!" -- tällä eli jokseenkin
täänlaisella tavalla kuulee ihmisten useinkin lausuvan, kun he
tahtovat kiittää jotakin saarnaa. He ovat iloissaan siitä, että
pastori on puhunut niin, että he ovat voineet seurata hänen ajatuksensa
kulkua. -- Mutta eiköhän senlaisessa puheessa ole ankara muistutus
useimmille saarnaajoille? Miksi muuten niin kehuttaisiin saarnan
helppotajuisuutta, joll'ei saarna niin usein olisi tajuamatonta? Ja
kuitenkin tulisi _soveliaisuudenkin tunteen_ saattaa meitä puhumaan
niin, että vaimoraukatkin ja kaikki, jotka ovat käsillä eikä päällä
tottuneet työtä tekemään, voisivat saada oikean siunauksen. Ylhäisten
ja sivistyneitten tulee siihen tyytyä, ja jos he todellakin ovat
ylhäisiä ja sivistyneitä, niin tekevät he sen mielellään. Eivätkä he
tätä tee ainoastaan _rakkauden_ tähden; eivät suinkaan, jos he vaan
tietävät minkä tähden he käyvät kirkossa, niin eivät he välitä komeista
sanoista, vaan haluavat leipää taivaasta. -- Yksinkertaista ja
helppotajuista puhetta ei suinkaan tarvitse pitää _pintapuolisena_.
Onko kukaan lausunut syvempiä ajatuksia ja puhunut yksinkertaisemmin
kuin vapahtajamme? Onko kukaan niinkuin hän, ymmärtänyt puhua niin,
että hänen sanansa jäivät unhoittumattomasti mieleen ja tunkeutuivat
sydämeen ja omaan tuntoon? Hän pukee ajatuksensa ihmeen luonteviin
lauseisin; taiteeton taiteellisuus on maallisten olojen ja tapausten
käyttäminen ijankaikkisten jumalallisten ajatusten kuvastimina! Hän
puhuu puhtaasti kansan tapaan, koska hän on elänyt kansan kesken. Mutta
me olemme akateemillisen sivistyksemme johdosta tottuneet semmoiseen
kuosiin ja lausumistapaan, joka on niin aatoksellista ja yhteiselle
kansalle käsittämätöntä, kuin me puhuisimme aivan vierasta kieltä. Kun
ala-Reinin pietistat tahtoessaan kehua jotakin pappia sanovat: "Kyllä
hänestä tulee hyvä; pian hän on unhottanut, mitä hän yliopistossa
oppi", niin on tämmöisessä puheessa kyllä paljon väärää käsitystä,
mutta on siinä totuuttakin enemmän kuin vaan hiukan verran.
Minun mielestäni meidän ei tule ainoastaan säilyttää, vaan vieläpä
enentääkin niitä tietoja, mitä me yliopistossa tosikristillisiltä
professoreilta olemme oppineet. Mutta unhottaa meidän tulee
aatoksellinen ja kansalle tajuamaton puhetapa. Minkä minä todellakin
olen ymmärtänyt s.o. tehnyt hengelliseksi omaisuudekseni, se täytyy
minun myöskin voida selvin sanoin lausua, tahi muutoin minä sitä
en ole todella käsittänyt. Mutta voidakseni sanoa sen niin, että
yksinkertaiset ja typerätkin sen voisivat ymmärtää, täytyy minun elää
kansan keskellä. _Uskonnollinen, lempeä sielunhoito on myöskin muun
mu'assa paras koulu ja paras valmistus saarnaamiseen_. Minä en tarkoita
ainoastaan sitä, että sielunhoidossa oppii tuntemaan, kuinka kansa
tuntee ja ajattelee ja mikä sisällinen ja ulkonainen hätä sitä
ahdistaa, vaan oppii myöskin, kuinka se puhuu, kuinka se lausuu
ajatuksensa. Voi kuitenkin kuinka usein meitä väärin käsitetään. Usein
tekee mieli nauramaan, mutta vielä useammin itkemään saadessaan kuulla,
mitä kaikkea muka on sanonut. Ehkäpä minulle vastataan: "Niin kyllä,
ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä!" Vaikka nyt olisi niinkin, ovat
nämät ymmärtämättömätkin ihmisiä, joille meidän tulee saattaa Jumalan
suuret te'ot käsitettäviksi. Me siis enimmäkseen emme ole kyllin
selväpuheisia, ja tärkeänä tehtävänä meillä aina pitäisi oleman
ajatuksemme pukeminen mitä selvimpään ja helppotajuisimpaan muotoon,
niin että sanankuulijamme helposti voivat sen muistaa. Kovin otin
itseeni ja häpesin tavatessani vanhan puoleisen papin (kuten hän itse
sanoi) _uudelleen valamasta_ saarnaansa. "Minä pykälältä pykälään
tuumin itsekseni: kuinkahan tuonkin voisit sanoa vielä selvemmin,
voimakkaammin, ytimekkäämmin yhteiselle kansalle helpommin tajuttavasti
ja paremmin sen kuvata?" Eipä minusta tuntunutkaan ihmeeltä, että
tämä mies, joka lähes puoli vuosisataa oli vaikuttanut samassa
seurakunnassa, aina sai kirkkonsa täyteen eikä tullut seurakuntansa
mielestä lii'an vanhaksi, vaikka hän tuli iäkkääksi.
Eipä olekaan juuri helppoa panna lii'an paljon vaivaa saarnaansa, mikä
ei suinkaan estä tekemästä alkua, keski-paikkaa ja loppua polvien
varassa vaan päinvastoin vaatiikin sitä. Lii'an vähän joutaa
kuljeskelemaan kadulla s.o. oleskella ihmisten keskellä elävästi
ottamassa osaa heidän myötä- ja vastoinkäymisiinsä. Ei voi panna kyllin
arvoa selvien asioiden esittämiseen selvästi, sattuvasti ja luontevasti
selvässä ajatusten juoksussa. Sitä vastoin minä en käsitä, miksi
useat virkaveljet panevat niin paljon arvoa _aineen ja osien_
muodostelemiseen. Keltäpä kiitoksen saa siitä, että siihen on niin
paljon vaivaa pannut. Muutamana sunnuntai-aamuna huomasin minä
kyyneleet nuoremman virkaveljeni silmissä. Olisihan tuo ollut kylläkin
hyödyllistä, jos kyyneleet olisivat lähteneet Jumalan mielen mukaisesta
surusta, ja semmoisista kyynelistä voikin, Jumalan kiitos, monen papin
työhuone kertoa. Mutta nämät tällä kertaa eivät olleet sitä laatua.
"Tuossa on nyt kolme arkkia", niin hän valitti, "kaikki täynnä
kirjoitusta, niin kuin sinä näet, ja kaikki pois pyhittyä; kaiken sen
olen kirjoittanut saadakseni järjestykseen edes jonkinmoista ainetta ja
järjellistä johdantoa. Kokonaista neljä tuntia minä olen siihen pannut
vaivaa ja nyt on minun mieleni masentunut". -- Minä taas sanoin
vastaan: "No, heitä sitten koko joutava! Mitä minä pidän väliä
ruokalistasta, kunhan vaan saan hyvän päivällisen, ja mitäs hyötyä
minulla on pulskimmista päivällisistä, joll'ei itse ruokalajit kelpaa
mihinkään?" Jos on jotakin tärkeää sanottavaa, niin on se tuotava ilman
muita mutkia esiin, ja myöskin ajateltava, _kuinka_ se olisi sanottava,
mutta ei niin paljon sillä päätänsä vaivata, kuinka _edeltäkäsin on
ilmaistava_, mitä aikoo sanoa. Ajatelkaapas, kuinka usein saarnan
alussa rehenteleikse nerokas aine! Siitä seuraa vaan, että kaikkien
kuulijain toiveet kokolailla nousevat ja vaatimukset suurenevat. Mutta
voi! pian huomaa, että paras asia on tuhlattu aineesen ja osiin. Tämä
on naurettavaa ja tekee toisen naurettavaksi. Sitä vastoin ei
kenelläkään ole kärsimystä siitä, ett'ei kultalaitaista ruokalistaa
ole, jos muutoin vaan on hyviä ruokia pöydällä. Vapahtajallamme ei
ollut ainetta ja osia s.o. hän tosin käytti omaa jakoansa, mutta ei
maininnut siitä mitään. Jos tarkastelee vanhoja klassillisen puhetaidon
mestareita, huomaa, ett'eivät hekään paljon itseänsä aineen
muodostelemisella ja osilla I, II, III, IV ja I a, I h, I c vaivanneet.
Tällä en luonnollisesti tahdo sanoa, että jakoa nimenomaan _ei saa_
mainita; mutta asia ei ansaitse liikaa ajantuhlausta. Joll'ei se
helposti käy päinsä, niin olkoon sinänsä, ja ennen kaikkea tulee pitää
huolta siitä, ett'ei aineellansa johdata sanankuulijoita Tabor'in
vuorelle ja sen jälkeen jo ensimmäisessä pykälässä jälleen tomuavalle
maantielle. Paraimmat kuulijoista ovat enimmin kiitolliset siitä, että
saarna on senlainen, jotta he kotia tultuansa tekstin johdolla voivat
sen jälleen herättää muistoonsa. Sitävastoin ottavat moitteenhaluiset
arvostelijat juuri tuosta juhlallisesta johdannosta aihetta
vähäpätöiseen arvosteluunsa ja rauhoittavat omaatuntoansa siitä
levottomuudesta, jonka saarna heissä ehkä herätti, jos he voivat tämän
suhteen tehdä joitakuita muistutuksia.
Pää-asia on se, että todellakin tahtoo jotakin, ja että tietää, mitä
tahtoo, että todellakin on varma päämäärä, mihinkä tahtoo suoraa päätä
johdattaa kuuntelevan seurakunnan. Papin ei tule ainoastaan tahtoa
pitää saarnansa, vaan myös todellakin puhua ihmisistä, ja jos he
huomaavat sen, niin ei heillä millään tavoin voi olla _ikävä_.
Todellakin minä häpeisin lausua tässä tätä rivoa, sopimatonta, ikävää
sanaa suustani, joll'ei niin kauhean usein kuultaisi sanottavan
"Olihan saarna niin ikävä". -- Tosin on useinkin syy tähän niissä,
joiden mielestä on ikävää; he ovat hengellisessä suhteessa tylsiä ja
pahempi vielä on, että he useinkin tahtovat jäädä siihen tilaan.
Ijankaikkisuuden tarpeet eivät heissä vielä ole heränneet eloon ja, jos
tahdomme olla rehellisiä, täytyy heidän myöntääkin, että he oikein
kauhistuvat ajatellessaan, että se semmoinen tapaus kerran voisi
häiritä heidän mukavuuttansa. Mutta mainittu valitus kuuluu kyllä usein
niidenkin huulilla, joilta ei puutu oppimisen nälkää, janoa ja halua.
Ja silloin on tämä vaikutus oikeastaan kauhea syytös saarnaajoita
vastaan. Kuinka voi olla ikävä saarnaajan puhuessa _siitä_, joka astui
alas kuoleman kitaan nostamaan maailmaa saranoiltaan, niistä mahdista
ja voimista, jotka parantavat ja rauhoittavat verta vuotavaa omaatuntoa
ja pyhittävät saastaista sydäntä; -- saarnaajan puhuessa siitä, minkä
tulee uudistaa ja valaista kaikkia ihmiskunnan oloja, mikä sisältää
yksityisen ihmisen onnen ja rauhan sekä ajassa että iankaikkisuudessa;
-- kuinka voi olla ikävä, jos saarnaaja puhuu sydämeen ja omaantuntoon
sattuvasti? Semmoinen saarna voi herättää ankaraa vastustusta; se voi
saattaa sydämmiä raivoon; se voi rakkauden sijaan herättää kiukkua, --
mutta ikävää se ei voi olla. Hyvin usein kuulee pilkattavan ja
naurettavan sitä, että ihmiset "makaavat kirkossa". Siihen pilaan minä
en koskaan ole voinut yhtyä. Ei kirkossa tarvitse _itkeä_, eikä
saarnaajan tarvitse koettaa saada kuulijain silmiin kyyneleitä,
vaikk'ei senkään tarvitse hävetä, joka rehellisesti itsensä tähden
vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei kirkossa tarvitse _nauraakaan_, ainakaan
ei saarnaajan tule koettaa antaa aihetta nauruun, vaikka tosin on
pyhääkin hymyilyä, joka on pyhille kyynelille läheistä sukua. Mutta
missään tapauksessa ei kuulijoista saa tuntua ikävältä. Jos pappi
saarnaa oikein, sattuu saarna sekä sydämeen että omaantuntoon, ja jos
se sen tekee, niin ei kuulijoilla ole ikävä.
* * * * *
Tähän saakka olemme maininneet vähän siitä, mitä tulee saarnata. Tämä
koskee tosin etupäässä meitä pappeja, mutta kaikkien tosikristittyjen
sopii siitä osansa ottaa. Sillä tuleehan heidän kaikkein kunkin omassa
asemassaan, mihinkä Herra on heidät kutsunut, _olla Jesuksen Kristuksen
todistajia_. On tosin niidenkin joukossa monta, joille ei ole suotu (ja
jotka siis eivät myöskään ole kutsutut) järjestetyssä puheessa tahi
ylipäätään sanoilla julistaa evankeeliumia. Mutta se, mikä nyt seuraa,
koskee kaikkia, jotka ovat suuren kuninkaan lapsia ja ovat alttiit
julistamaan sen hyviä töitä, joka on meitä kutsunut pimeydestä
ihmeelliseen valoonsa.