_Towern'issa_, tuossa Lontoon vanhassa pesälinnassa, on nähtävinä
paljon hauskoja esineitä. Mutta minä en tahdo suututtaa tahi toimittaa
lukijoitani näyttämällä heille _valtionkalleuksia_, tuota ääretöntä
kuollutta lukua; -- minä en tahdo heissä herättää tuskallisia tunteita
esittelemällä mahdottoman suuria monien vuosisatojen aseita ja
kidutuskoneita; -- minä vien heidät paikkaan, joka on nähnyt
lukemattomia kyyneleitä ja huokauksia. Mennään vasemmalle yli pihan
_Beauchamp-tower'iin_ s.o. siihen osaan, mitä käytettiin _ylhäisten
lainrikkojain_ vankeutena, korkeitten paroonein, jotka olivat tulleet
todellisiksi tahi luulluiksi pahantekijöiksi. Noissa melkein
mustakivisissä holveissa kosteine jäätyneine seinineen ja kurjan
pienine akkunoineen vietin minä hyvin rakentavaisen hetken. Ja se oli
rakentavainen sen tähden, että minä huomasin niiden ihmisten jotka
täällä olivat kärsineet, joutuneen autuuden tielle juuri kärsimystensä
kautta. Siihen ovat _seinät_ todistuksina. -- Niin pian kuin nimittäin
silmät tottuvat tässä vankeudessa vallitsevaan hämärään, huomaa
kiviseinien olevan täynnä veistoksia. Ne ovat niiden ylhäisten vankein
tekemiä, jotka tänne olivat teljetyt kapinasta, maanpetoksesta,
vallattomista rikoksista tahi myöskin uskonsa tähden. Nämät miehet
ollessansa täydellisesti eroitetut vaimoista ja lapsista, ystävistä ja
veljistä, vieläpä koko maailmastakin sekä sen hyvyyksistä ja
nautinnoista, pyövelin kirveen alinomaa häilyessä heidän päittensä yli,
-- kun heille ei ollut sallittu lähettää kirjeitä eikä muita sanomia
omaisillensa ulkomaailmaan, -- olivat kumminkin saaneet yhden vapauden
nimittäin että he saivat kiviseiniin hakkailla, mitä he tahtoivat ja
tällä tavoin ilmaista sydämensä ajatuksia. Ja tätä vapautta he
käyttivätkin paljon hyväksensä. Nämät 91 kirjoitusta ja kuvaa ovat,
niin paljon kuin niiden tarkoituksesta saa selkoa, todistuksina siitä
että nuot ylhäiset syntiset olivat kurjuudestansa oppineet rukoilemaan,
että ijankaikkinen ihminen heissä oli herännyt eloon aikojen
kärsimyksistä ja että korkeampi maailma valoinensa heille rupesi
koittamaan, aistillisen maailman vaipuessa pimeyteen.
Katsoppas vaan tässä, mitä muuan vangittu lordi on kirjoittanut:
"Parempi on mennä suruhuoneesen kuin pitohuoneesen." Varmaankin oli hän
surullisesta vankeudestaan löytänyt jotakin suurta, jotakin, mitä hän
ei ollut löytänyt kaikista pidoista, metsästysretkistä ja
turnaushuveista edellisinä vuosikymmeninä. Sen lähelle oli toinen
hakannut: "Olkaat toivossa iloiset, kärsivälliset murheessa, olkaat
alati rukouksissa." Tästä huomaa, että apostooliset sanat olivat tuon
vangitun miehen portaina, jota myöten hän kiipeili, kunnes hän saapui
oikeaan elämän-ilmaan. -- Kas, tuossa on kömpelö risti ja _ristin alla
käsi, joka ojentaa veristä sydäntä uhriksi_; tämän yläpuolella on su'un
vaakuna. Tämä on niin sydämmelle käyvää ja liikuttavaa, että oikein
olisi vahinko, jos tahtoisi tähän lisätä muutamiakaan sanoja
selitykseksi. -- Itsestään ymmärtää myöskin kirjoituksen, jonka joku
toinen oli tehnyt: "Kuta enemmin me kärsimme Kristuksen kanssa tässä
maailmassa, sitä suuremman autuuden saamme me hänen kanssansa toisessa
maailmassa." Tästä näkyy, että sen ajan ylimyssääty tunsi raamatun;
minä en tiedä miten nykyisen ylimystön laita tässä suhteessa lienee.
Muuten kuuluu ne olleen suureksi osaksi raakoja veitikoita, jotka
olivat teljettyinä Towern'iin. (Onhan tunnettu, kuinka ylhäinen ja
alhainen aatelisto useinkin mellasteli edellisten vuosisatojen
kuluessa.) Mutta heissä oli silminnähtävästi sisällinen varasto
uskonnollisuutta, joka nyt hädän aikoina tunki ilmi. -- Tämän osoittaa
myöskin tässä taiteeton taideteos: yksinkertainen risti, joka on
kalliolla, sen alapuolella polvillaan rukoileva mies. Tämä on hyvin
yksinkertainen ja kuitenkin liikuttava omakätisesti kirjoitettu
elämäkerta. Sanoitta sanoo tässä vanki: "Minä olen vankeudessa
uudelleen oppinut rukoilemaan; minä löysin jälleen sieluni, kun minä
rajoitin sen Golgatan ristiin."
Katsos kuinka rikkaita nämät miehet kuitenkin olivat kaikessa
köyhyydessänsä! He eivät olleet pelastaneet omaisuudestaan
mitään muuta kuin sen, minkä he olivat ottaneet ijankaikkiselta
alttarilta ja kätkeneet haavoitettuihin sydämiinsä. Mutta koska se oli
ijankaikkiselta alttarilta, niin riitti se kyllä säilyttämään heitä
tällä pimeyden, pilkan ja puutteen tiellä synkkämielisyydestä,
epäilyksestä ja epätoivosta. He eivät oppineet täällä syyttämään "pahaa
maailmaa" ja pahoja ihmisiä, vaan omaa sydäntänsä. Ja semmoisesta
Jumalan mielen mukaisesta huolesta muuttui heidän mielensä sitten
pyhään nöyryyteen, ja vihdoin kiitokseen ja ylistykseen. Uskoen
Kristukseen, vapahtajaan, kuulivat he vankeudestansa adventtikellojen
soivan: "Minä olin kovissa kahleissa, sinä tulit ja minä pelastuin!"
Oi niitä onnellisia, joilla surun ja erämaanvaelluksen aikana on
mukaansa Jumalan sanan pyhää viljaa! He eivät kärsi puutetta eivätkä
turmellu, vaikka heiltä kaikki puuttuisi. He myöntävät Jumalan tehneen
oikein ja ottavat vastaan hänen opetuksensa ja rangaistuksensa ja
tulevat uudestaan ilolla kokemaan sen mitä tämä sisältää: "Minä tahdon
tehdä sinulle erämaan (juuri erämaan, sillä siellä on kaikki kuollutta
ja kuivunutta ja siellä on ainoastaan avoin taivas meidän yllämme) --
minä tahdon tehdä sinulle erämaan yrttitarhaksi, ja korven
hedelmälliseksi maaksi, että siellä on kuuluva ilon ääni, kiitos ja
ylistysvirsi!"
Mutta voi, kuinka kauheata onkaan sanoa, ei saa kumminkaan jäädä
sanomatta, että keskellä kristikuntaa ja huolimatta siitä, että ne
ihmiset, joidenka kanssa me olemme tekemisissä, melkein kaikki ovat
kastetut, -- on kumminkin hyvin harvoja ihmisiä, joilla on oikea
käsitys siitä, mitä evankeliumi oikeastaan on ja siis myöskin mitä
Jumala tarkoittaa murheella. Kuka ahkerasti on semmoisten ihmisten
parissa, jotka elävät hädässä ja puutteessa, se tekee jok'ikinen päivä
sen huomion, että ainakin yhdeksän kymmenestä ei tiedä mitään Jumalan
pyhästä kurituksesta eikä hänen rauhan-ajatuksestaan. Tylsinä, kylminä
ja toivottomina seisovat he lehtensä luoneitten puitten lailla kun
heitä murhe kohtaa, tahi kysyvät he farisealaisella mielellä: "Kuinka
voi Herra Jumala antaa tämän kohdata _minua_, vaikk'en ole tehnyt
mitään pahaa, en pienelle lapsellekaan!" Tahi rupeevat he suoraan
kapinaan taivaan kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan sanoen kylmästi ja
katkerasti: "Sittenkin pitäisi muka uskoa, että Jumala on rakkaus!"
Joka nyt seuraten Kristusta tahtoo olla ihmisten kalastaja, sen tulee
lähestyä noita onnettomuuten joutuneita kurjia ihmisiä, jotka niin
surkeasti hakevat lohdutusta eivätkä kuitenkaan mitään turvaa saa.
"Sekaisessa vedessä onkimisesta" ei muutoin ole juuri suurta kunniaa,
mutta jos me "sekaisella" vedellä tarkoitamme murhetta ja murheellisia,
niin on "sekaisessa" [20] onkiminen pyhä ja jumalallinen toimi. Silloin
ei puuhaa saadaksensa hyötyä ihmiskumppalinsa onnettomuudesta, kuten
esim. juutalaiset ja "kristityt" koronkiskurit tekevät, -- ei suinkaan,
vaan silloin koettaa saada ihmiskumppalinsa siihen tilaan, että heidän
onnettomuutensa heille itsillensä tulisi hyödyksi, että se tulisi vielä
ijankaikkisen ilon lähteeksikin. Semmoisten huolien aikana ovat ne
hyvänä vaikutusalana evankeeliumille, jotka eivät ole tukahduttaneet
rakkauttansa totuuteen. Nyt on rauta kuuma ta'ottavaksi. Mutta
tarvitaanpa vielä seppääkin, joka sen tekee, sillä ei rauta voi
itseänsä takoa. Towern'in ihmiset auttoivat varmaankin toinen toisiansa
ja antoivat sillä tavoin oivallisen esimerkin pyhien seurakunnasta.
Toinen hiili lämmitti toistansa ja ylläpiti sen tulta, ja kirjoitukset
seinilläkin olivat jo itsestänsä "sanattomia taivaanlauluja". Mutta
useimmat ihmiset eivät tunne sitä Jumalan sanaa, mikä kalliot halkoo,
eivätkä sitä, mikä on hunajaa ja palsamia. Lähesty siis sinäkin
kärsiviä veljiäsi ja sisariasi. Olkoonpa heidän hätänsä kuinka suuri
hyvänsä, olkoon sinun voimasi kuinka heikot tahansa, -- kunhan sinä
vaan olet varma ja iloinen uskossasi, niin voit sinä Jumalan avulla
saada suuria aikaan, ja silloin saat sinä jo täällä maan päällä nähdä
Jumalan autuuden. Ja semmoiseksi avuksi olemme me kutsutut, jos me
olemme Kristuksen opetuslapsia ja kun me olemme Kristuksen
opetuslapsia.
Kerran sanoi minulle joku virkaveljistäni, ett'ei hänellä ollut lahjaa
puhua surullisten ja masennettujen ihmisten kanssa, ja että hän
sentähden mieluimmin oli ryhtymättä semmoiseen keskusteluun. Mutta tämä
on enemmän kuin arveluttava puhe katsoen siihen, että puhuja oli
Kristuksen palvelija. Epäilemättömästi on toisella kristityllä,
ja siis myös toisella saarnaajalla, suurempi _luonnollinen_ taipumus
kuin toisella asettua ihmiskumppaleinsa ja etenkin _kärsivien_
ihmiskmnppaleinsa sielun tilaan. Onpa sääliväisyydenkin ja
armeliaisuudenkin karisma (armolahja). Mutta johonkin määrään on
kaikilla armon saaneilla osansa sitä, -- tahi muussa tapauksessa
he eivät ole saaneet armoa. Missä on valoa, siellä on valon
heijastustakin. Lohdutuksen lahjaan kuuluu etupäässä sääli,
myötätuntoisuus, osanottavaisuus -- ja tuo syvä sydämellisyys
lauseessa: "Hänen tuli surku", kaikki muu seuraa kyllä itsestänsä, --
sääliväisyyden kyynel, moniaat köyhät sanat, lämmin kädenpuristus,
huomautus ylöspäin, hyvä neuvo, avulias teko, missä se on mahdollinen.
Mutta milloin tätä sydämellistä sääliä ei ole, silloin on mahdotonta
mitään tehdä; silloin ei saa lii'oin pakoittaa itseänsä lausumaan
myötätuntoisia sanoja eikä vaivata sydämestään huolehtivia ihmisiä
osanotto-tervehdyksillä. Mutta joka ei tunne sydämellistä
sääliväisyyttä, sen ei tarvitse uskottaakaan itseänsä olevansa
kristitty. Armeliaisuus on aina ollut todellisten kristittyin
tuntomerkki ja se se tulee olemaankin siksi, kunnes mitään
armeliaisuutta enään ei tarvita ja ainoastaan Jumalan armon kiitos on
jäljellä.
Mutta voi kärsivää maailmaa, jonka tuhansista haavoista vuotaa verta,
joll'ei muut kuin ainoastaan papit rupeisi lohduttajiksi. Kuinka ne
riittävät niin monelle? Kuinka he _riittäisivät_ niin monelle, vaikka
he kaikki olisivatkin "lohduttavia ihmisiä", joka, paha kyllä, ei ole
laita! Eivät suinkaan, kaikilla Kristuksen mies- ja naisopetuslapsilla
on pyhänä ja autuaana kutsumuksena etsiä huolehtivia, niin kuin
metsästäjä etsii otusta. Kuinka suuri valta sielujen yli onkaan esim.
_lääkärillä_, joka ei anna sairaille ainoastaan lääkkeitä ruumista
varten, vaan myöskin ijankaikkisen parannuksen sanan. Mutta voi
sentään, niin kauhean monet meidän lääkäreistämme ovat sidotut
materialismin ja naturalismin kahleisin. Ainoa lohdutus, minkä he
antavat toivottomasti sairaille on vaan lii'ankin usein siinä, että he
kuvittelemalla perättömiä antavat heille toiveita, jotka pian
näyttäytävät hajanaisiksi ja jättämät jälkeensä epätoivon. Mutta minä
olen useinkin nähnyt oivallisia esimerkkiä siitä, kuinka ihmeellisen
vaikutuksen tekee kärsivässä juuri hurskaan lääkärin lausuma suora,
yksinkertainen Jumalan rakkauden sanoma. Ja se vaikuttaa sitä
voimakkaammin, kun sitä silloin ei voinut odottaakaan. Todenteolla
meidän tulisi ahkerasti rukoilla lääkäreimme kääntymistä; he voisivat,
vaikka vaan muutamalla sanallakin, tulla sangen vaikuttaviksi
evankelistoiksi.
Mutta nyt minä puhun jokaisesta kristitystä veljestä, vaikka hän sitten
olisi kuinka halpa ja sivistymätön. Joka iloitsee lunastuksestansa
Kristuksessa, sen tulee myöskin todistaa tätä lunastusta ja etenkin
niiden joukossa, jotka huokailevat Jumalan määräämäin kuormain alla.
Hänen täytyy heille selittää, mitä se merkitsee, että vaikka Jumala on
rakkaus, hän kumminkin kohtelee heitä niin julmasti. Meidän ei tule
olla niin huolissamme, eikä niin kainostellen tuoda esiin tätä
todistusta, kuin se olisi jotakin salatavaraa, vaan meidän tulee
lujasti ja vapaasti todistaa: "Katsos, veljeni, _tuota_ se tarkoittaa,
_niin_ se on aijottu!" Me emme saa hämmästyä, joll'ei meitä käsitetä,
vieläpä kiivaasti käsketään poiskin. Kokemus näyttää, että
evankeeliumia säännön mukaan vasta tuonnempana paraiten käsitetään, ja
että ne sen suurimmalla mieltymyksellä ottavat vastaan, jotka sen
suurimmalla kiivaudella torjuivat luotaan.
Ja puhuessani siitä palveluksesta, jota meidän tulee osoittaa
kärsiville, ajattelen minä etenkin _naisia_. Naisessa on enemmin
luonnollista sääliväisyyttä kuin miehessä; naisella on luonnostaan
suurempi määrä sitä hiljaista taivaallista voimaa, joka soveltuu
asettautumaan toisten ihmisten sydämeen; hänellä on myöskin (ainakin
mitä ruumiin tunteihin tulee) suurempi luonnollinen taito tehollisesti
auttamaan, ja lempeästi lievittämään. Myöskin kova sana tulee
pehmeämmäksi naisen pehmeillä huulilla ja hänen pehmeällä äänellänsä.
Oi, rakkaat sisaret, teidän täytyy ilman sisaruston pukuakin ja
diakonissan toimea, kaikkien tulla diakonissoiksi, s.o. kärsiväisten
palvelijoiksi. Jumala on teidät varustanut siihen tarkoitukseen niin,
että te siinä suhteessa olette miehiä paljon etevämmät. Sillä tavoin
kuin nainen armahtaa lastansa, ei kukaan mies voi armahtaa. Mutta tätä
äidin-lempeyttänne ja rakkauttanne teidän tulee osoittaa kaikkia niitä
kohtaan, jotka ovat kärsimyksissä ja joiden luokse teillä on tilaisuus
päästä. Te ette lii'oin saa kainostella ja olla huolissanne, etenkin
kun kärsivät ovat _teidän omaa sukupuoltanne_. Teidän tulee hyljätä
kaikki vastenmielisyys ja kaikki väärä häveliäisyys auttaessanne
esimerkiksi niitä onnettomia sisaria, jotka ovat langenneet
nimittämättömiin synteihin. Kuka heitä voi jälleen nostaa heidän
surkeasta tilastaan, joll'ette te sitä tee? Senlaisista synneistä me
miehet emme juuri voi puhua langenneitten naisten kanssa itse
punehtumatta ja saattamatta heitä punehtumaan.
Mutta minä olen jo sanonut, että kaikella tällä meidän ei tule tuoda
_ainoastaan_ armeliaita sanoja, vaan itse koko armeliaisuuden,
senlaisen armeliaisuuden, jolla siis tarkoitetaan, kuinka parhaiten
voisi todellakin lievittää ja helpoittaa vaivaa. Meidän ei myöskään
tule koskaan tarjota heille evankeeliumia tarjoomatta itse itsiämme,
minä tarkoitan sydäntämme. Myös niitäkin tulee sinun lähestyä, jotka
tuntevat evankeeliumin, että he oppisivat tuntemaan _pyhien yhteyttä_.
Oi, kuinka hyvin uskovainenkin kristitty tullessansa synkkään laaksoon
tarvitsee lämpimää kättä, joka sulkeutuu hänen kylmään käteensä!
Ajatteleppas, kuinka sääliväisyyden kyynel virvoittaa ja saattaa paljon
helpommin uskomaan Jumalan säälivään rakkauteen! Kuinkahan monet
ihmiset olisivatkaan pelastuneet toivottomuudesta, johonka he
vajosivat, jos heillä olisi oikealla hetkellä ollut tarjona lämmin
käsi, hiljainen kyynel! Tuntiessansa olevansa yksinänsä, unhoitettuna,
hyljättynä voi todellinenkin kristitty joutua hyvinkin vaaralliseen
tilaan; tämä tunne se monta kertaa tekee kääntymättömästä ihmisestä
ihmisvihollisen tahi pahantekijän (johon edellisestä ei ole pitkää
askelta). Tähän vastakohtana oli Towern'in synkkä vankeus esikartano
taivaasen, koska siellä muodostui seurakunta uskovaisia, jotka
näyttivät toinen toisellensa tien autuuteen.
Kristinusko voitti kerran maailman sillä, että se toi palsamia sen
verta vuotaviin haavoihin. Ihmiskunnan _kärsivät_ jäsenet ne etupäässä
ojensivat vapisevat kätensä evankeeliumia tavoittamaan. Kristinuskon
temppelin _rakennusaineina_ maailmassa eivät olleet lihan jälkeen
jalosukuiset, eivätkä monet rahasta, kunniasta ja tiedosta rikkaat,
vaan kaikenmoiset köyhät orjat, vainotut naiset, perinnöttömät ja
ahdistetut, sairaat, murheelliset, vainotut, työtä tekevät ja
raskautetut. Ja _rakennusmestareina_ olivat "teuraslampaan" arvoisina
pidetyt, mutta huolimatta siitä jumalallisella sääliväisyydellä ja
rakkaudella täytetyt ihmiset. Ja meidän aikoina 19:llä vuosisadalla, on
käyvä aivan samalla tavoin. Ei suinkaan niin, kuten E. von Hartmann
arvelee, että evankeeliumi on nyt ylipäänsä ainoastaan köyhiä ja
vaivaisia varten. Päinvastoin kukaan ihminen ei tule evankeliumitta
elämään. Mutta köyhillä ja vaivaisilla on se etu herra von Hartmann'in
ja kaikkien sukukuntamme ylpeitten ja itsevaltiasten henkilöitten
suhteen, että heidän on helpompi oppia tuntemaan köyhyyttä ja
kurjuutta, mitkä muitten silmillä nähden ovat kultapaperilla verhotut.
Vaivaiset oppivat helpommin tuntemaan sisällisen kuoleman ja turhuuden
kaikessa maallisessa omaisuudessa ja nautinnossa ja semmoisen
omaisuuden hankkimisen välttämättömyyden; joka ei ole riippuvainen
maallisesta luoteesta ja vuoksesta, -- sanalla sanoen vapahtajan ja
evankeeliumin.
Joka vielä ei tiedä, että usko on voitto, joka voittaa maailman, hän
menköön niihin majoihin, joissa asuvat "maan hiljaiset", ne Jumalan
lapset, jotka kuitenkaan eivät tahtoisi vaihtaa asemaansa
kadehdittavimpain onnenpoikain kanssa, jotka taivaan lohdutuksetta
nääntyvät keskellä nautintojansa. Mutta joka jo on saanut kokea
evankeliumin voimaa sydämessänsä, hän osoittakoon olevansa se, mikä
hänen tuleekin olla, maailman valkeus, se valo, mikä pimeät ja synkät
sydämet tekee valoisiksi. Missä tauti on vieraana, siellä tulee
kristittyin olla sen seuralaisina, jotka eivät voi kulkea spitaalisen,
luuvaloisen, halvatun, sokean ja kuuromykän ohitse nostamatta häntä
lo'asta. -- Osoita myötätuntoisuutta ja osanottoa ihmiskumppaliesi
_ruumiillisiin_ kärsimisiin. Älä ole liian "hurskas", liian
"jumalinen", älä ole sadussa kerrotun kylläisen hevosen kaltainen, joka
lohduttaen nälkäistä aasia korkealla filosofialla ja saa vastaukseksi:
"Puhuessasi puutteesta ja kärsivällisyydestä, vaikk'et itse ole kokenut
mitään hätää, nousee viisautesi sinun kylläisestä vatsastasi." Ei
mikään ole niin paha loukkaamaan toista kuin se, että parannuksesta ja
uskosta saarnaavainen mies ei voimiensa takaa itse osoita teoissansa
lämmintä myötätuntoisuutta ja sydämellistä armeliaisuutta. -- Mutta
osoitakin sitten, ett'ei mikään kärsimys ole niin vaikea, ett'ei siitä
voi tulla elämän lähde. Itke itkeväisten kanssa _suruhuoneissa ja
haudoilla_. Älä saata häpeään evankeeliumia vapahtajasta, joka tekee
syntiset autuaiksi, rupeamalla maailman tavoin kuolleitten ylistäjäksi.
Eräs on sanonut lauseen, joka on ankara vaan, paha kyllä, aivan totta
että: "Evankeelisten pappien pitämät ruumiinsaarnat ovat ruumissaarnoja
evankeelisen kirkon haudalla." Minullekin lausui häpeäksensä nykyään jo
kuollut superintendentti; "Ruumissaarnojen tulee olla kiitospuheita;
sitä yleisö niistä odottaa." Kuinka kurjaa! Totta on, paha kyllä, että
niistä sitä odotetaan. Mutta sinun tulee antaa ihmisille sitä, mitä he
eivät odota ja mitä he kuitenkin tuhat kertaa enemmin tarvitsevat kuin
kaikenmoisia kiitospuheita kuolleista. Mutta jos papit monta kertaa
tällä alalla tekevät syntiä, niin tekevät he aivan samaa kuin useimmat
heidän seurakuntainsa jäsenistä. Viekäämme kaikki elämän sanaa kuoleman
huoneesen -- sama se sitten on, olemmeko pappia tahi maallikoita! Mitä
on kirjoitettuna Matt. 18, 11; Joh. 3, 16; 1 Tim. 1, 15, on parempi
lohdutus kuin kaikki kiitoslorut vainajan hyvistä avuista ja
korvaamattomuudesta. Ja samoin kuin sinun tulee käydä katsomassa
sairaita ja vaivaisia, niin täytyy sinun myöskin olla saapuvilla
kaikkialla, missä on _sisällistä ja ulkonaista_ hätää ja etenkin niiden
luona, jotka ovat omassa aikaan saamassansa hädässä, on auttava käsi
kaikkein enimmin tarpeen. Voi meitä itsekkäitä ihmisiä, me vältämme
mielellämme kaikkea murhetta, sillä se häiritsee meidän huvituksiamme
ja hyvinvointiamme. Me tahdomme iloa ja iloisia kuvia. No niin, niitä
me saammekin ijankaikkisesta ijankaikkiseen lakkaamatta, ja vieläpä
senlaisia kuvia, senmoista autuutta, joita täällä alhaalla maan päällä
yksikään ihmissydän ei ole voinut aavistaakaan eikä yksikään ihmissilmä
nähdä. Mutta niin kau'an kuin me olemme täällä alhaalla on meidän
_virittäminen kanteleemme_ ijäiseen sointuun ja taivaalliseen
soitantoon kelpaavaksi, emmekä ainoastaan omia kanteleitamme, vaan
vielä ihmiskumppaliemmekin huonossa virityksessä olevia kanteleita. Ja
onkopa mistään suurempaa iloa kuin siitä, että onnistuu saamaan
semmoisen virittämättömän kanteleen uudestaan heläjämään ja varustamaan
siihen kielet taivaanpyhyydestä. Voiko nähdä mitään suurenmoisempaa
kuin Jumalallisen auringonsäteen uudelleen valaisevan surusta
jäykistyneitä kasvonpiirteitä -- vienon, lämpimän kyyneleen kohoavan
silmään, joka paljaasta surusta ei voinut enään itkeä, -- ihmisen
uudelleen kohottavan alasvaipunutta päätänsä sanoen: "Kas nyt minä
voin, nyt minä jälleen tahdon sanoa: Taivaallinen Isäni!" --
Ajatteleppas, kuinka suurenmoinen, kuinka autuas tunne sinut valtaa,
kun joku ihminen puristaa kättäsi sanoen: "Kiitos sinulle, sinä olet
minun sieluni pelastanut!"
Ehkäpä sinä arvelet, että se on aivan lii'an korkeata ja suurenmoista,
ja ett'et sinä koskaan saa sitä nähdä ja kokea. Mutta niin sanoo
ainoastaan se, joka vielä ei ole saanut tästä minkäänlaista kokemusta
ja joka vielä ei tiedä, että rakastaminen on samaa kuin _elämänsä_
antaminen ja heittäminen. Niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei tunne
itsensä kieltävän rakkauden voimaa. _Sinun_ uskosi on syntynyt Jumalan
rakkauden kokemuksesta. _Sinun veljesi usko_ on herätettävä sen kautta,
että hän saa kokea sinussa olevan rakkauden, jota hän ei vielä ymmärrä,
vaan jota hän kuitenkin saa kokea. Niin tulee hänkin uskomaan Jumalan
rakkautta, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy. Se rakkaus, joka on
Jumalasta syntynyt, uskoo kaikki, toivoo kaikki, kärsii kaikki; mutta
se _voikin_ kaikki, sillä se on Jumalasta syntynyt. Uskotkos sen?
Joku aika takaperin sain minä kukkia muutamalta naisystävältäni
Ruotsista. Ne olivat tosin kyllä vaan _maalatuita_ kukkia, mutta
kuitenkin ne virvoittivat minun sydäntäni. Ei suinkaan etupäässä sen
tähden, että ne olivat hyvin kauniisti ja taiteellisesti maalatut, --
ei senkään tähden, että ne olivat rakkauden tervehdys kaukaisesta
Ruotsista. Ei suinkaan, vaan nämät kukat olivat kuvia niistä kasveista,
jotka maailman mainio professori Nordenskiöld oli tuonut kotiinsa
ijäisen lumen ja jään maasta. Ystäväni oli heti ruvennut maalaamaan
"_kukkia lumessa_" ja teettänyt niistä jäljennyksiä myytäväksi
hoitamansa köyhäin lasten turvalaitoksen hyväksi. Ainoastaan se minun
sydäntäni liikutti, että aurinkokulta heti saa puhkeemaan kukkia, tosin
hyvin pieniä, mutta hyvin somia kukkia, siinäkin pohjoisessa maassa,
jossa on "ikuinen lumi" ja joka ainoastaan muutamia päiviä on vapaana
kylmästä jääpeitteestänsä. Jo yksistänsä aron- ja erämaan-kukat
liikuttavat meitä. Kun minä noukin vihkosen kukkia Norderney'n
hiekkasärkiltä, piti ne minulle aina pienen saarnan. Mutta nämät
Pohjoisnavan lumen kukat puhuivat vieläkin mahtavammin. Ne herättivät
korvissani kiitoslaulun ijäisen auringon ihmeellisestä voimasta,
ihmeitä tekevästä Kristuksen rakkaudesta, joka kylmimpiinkin sydämiin,
joissa jo kaikki näyttää joutuneen hukkaan, kuitenkin voi saada uskon,
toivon ja rakkauden taivaallisia ruusuja puhkeamaan ja tenhovoimallansa
sinne luoda kaikkia hyviä avuja, missä ennen kuolema ja toivottomuus
pitivät asuntoa.
Joka seuraa Jesuksen Kristuksen evankeeliumeissa osoitettuja
jälkiä, hän voi askel askeleelta nähdä silmillänsä, mitä minä tässä
sanon, tarkastelkoonpa hän sitten Kristusta Simon'in vieraspidoissa
tahi Kapernaum'in kaduilla tahi ristinpuussa (Luuk. 7: 36-50;
Luuk. 23: 39-43). Mutta Jumalan kiitos se, joka tätä kirjoittaa voisi
"pohjanseudun kukkain" nimellä kertoa monta ihanaa ja liikuttavaa
kertomusta. Mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä onpa todellakin
aika lyhyesti lopettaa tämä pitkä luku. _Parempi onkin, että lukija
omalla kokemuksella hankkii itsellensä semmoisia kertomuksia_.
"Suloinen on armeliaisuus hädän aikana, ikään kuin sadepilvet kuivana
aikana" -- Jesus Syrak kirjoittaa 35 luv. 20 v. Minä en tiedä, rakas
lukijani, mitä sinä ajattelet apokryfeista, ja mitä minä niistä
ajattelen, se ei kuulu tähän. Mutta se on varma, että jos sinä voimiesi
takaa pidät huolta sen toteuttamisesta, niin olet sinäkin löytävä, mitä
Nordenskiöld löysi, nim. "kukkia lumesta", ja vielä senmoisia kukkia,
jotka ovat lakastumattomia ja jotka lakkaamatta levittävät tuoksuansa
sinun ympärillesi viimmeisen lopun suurena päivänä. (Matt. 25: 32-40.)