Kun tulimme Osborne'en, oli ihana sunnuntai-aamu Elokuussa. Tämä
Osborne on kuningattaren kesäasunto ihanalla Wight'in saarella, jossa
on melkein Italian ilmanala ja täydellisesti etelämaitten kasvullisuus.
Osborne'ssa me mielellämme tahdoimme saada nähdä kuningatarta, mutta se
ei onnistunut. Me näimme ainoastaan hänen linnansa, hänen puutarhansa
ja lakeijansa. Sitten menimme me lähellä olevaan, erinomaisen kauniisen
Whippingham'in kirkkoon jonka ympärillä on paljaita viikunapuita. Mutta
vaikka me kuinkakin odotimme, ei hän tullut. Me näimme ainoastaan
paikan, missä hän tavallisesti istuu, mutta nyt ei istunut. Hänen
lakeijansa ja hovipalvelijansa tulivat kirkkoon ja me näimme kyllä ne,
vieläpä saimme me kuulla hänen hovisaarnaajansa saarnaavan; mutta
kuningatarta me emme nähneet. -- Mitä tähän tulee, niin meidän oli
helppo lohduttaa itseämme; mutta toinen asia sattui raskaasti
sydämelleni. "Kuinka", arvelin minä, "jos nyt sinun seurakuntasi
sunnuntaina tulee kirkkoon näkemään Jesusta, kaikkien kuningasten
kuningasta, eikä kuitenkaan saa nähdä häntä, ja sinä olet siihen syynä;
sinä, palvelija, suuren kuninkaan mitätön lakeja saatat ihmisten mielet
kääntymään itseesi ja sanoihisi ja asioihisi ja kaikenlaisiin tärkeihin
asioihin, jotka kuitenkin ovat vaan vähäpätöisiä Jesuksen suhteen".
Emmeköhän me papit monta kertaa tällä tavoin petä seurakuntiamme?
Muutamalla vanhalla kristityllä Elberfeld'issä oli tapana kirjoittaa
kaikenlaisia muistoonpanoja raamattunsa laitaan. Niinpä oli hän
Jesuksen kysymyksen viereen (Luk. 17: 17 vrt. v. 14): "Missä siis ovat
ne yhdeksän?" pannut seuraavat sanat: "Herr Jesus, dat will eck die
seggen, -- _de sind bi de Pastors geblewen_". -- Niinpä niin, papit
eivät aina voi estää ihmisiä jäämästä kiini itseensä ja saada heitä
tunkeumaan vapahtajan luo saakka. Mutta heidän tulee kaikilla
puuhillansa, pyrinnöillänsä ja harrastuksillansa koettaa irroittaa
sieluja itsistänsä ja saattaa niitä itse Jesuksen turviin, jotta ne
sillä keinoin saavuttaisivat todellisen Jumalan lasten vapauden ja
riippuvaisuuden. Mutta kuten sen, joka tätä kirjoittaa täällä
Whippingham'in kirkossa (jossa hän sai nähdä lakeijat eikä
kuningatarta) täytyy rintaansa lyöden sanoa: "Jumala, ole minulle
syntiselle armollinen!" -- niin on varmaankin samoin laita monen
virkaveljenkin. En suinkaan tarvitse varhain järkiuskolaisten tavoin
puhua hevoshoidosta, kävelemisen hyödystä ja muusta senlaisesta, --
eipä suinkaan, vaikkapa aivan oikeauskoisesti saarnaisikin
ylimaailmaisesta, ihmeellisestä Kristuksesta ja hänen sanastansa, voipi
kuitenkin asian laita olla se, että pastori salaa Herran Jesuksen. En
muista missä, mutta yhtäkaikki oli vaan oikea-uskoinen saarnaaja,
joka muutamana sunnuntaina kirkossansa raamatun päällä huomasi
paperikaistaleen, jonka muutamat seurakuntalaiset olivat siihen
panneet, ja johonka oli kirjoitettu: "_Me tahdomme nähdä Jesusta_"
(Joh. 12: 21). Pappi hämmästyi, ja koska hän todellakin oli pastori,
paimen, eikä palkkalainen, niin ei hän ruvennut siitä soimailemaan,
vaan tutkisteli itseänsä kaikessa nöyryydessä ja huomasikin suruksensa
ja kuitenkin onneksensa niiden vaatimuksen olleen oikeutetun. Sitten
meni hän "erämaahan", ja pian tapasi hän saarnastuolistaan toisen
paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: "_Niin opetuslapset
ihastuivat, että he näkivät Herran_" (Joh. 20: 20). Pahoin pelkään,
että kaistale N:o 1 hyvinkin olisi paikallansa tuhansissa evankeelisen
kirkon saarnastuoleista (roomalaisesta kirkosta en tässä huoli
puhuakaan). Tokko se kaikkiin muihin vaikuttaisi niin hyvin kuin
mainittuun virkaveljeen, sitä minä en rohkene päättää. -- Kerran
eräältä kirkosta tulevalta omituiselta kristityltä kysyttiin, tokko
saarnasta oli hänelle rakennusta. Vastaus: "Saarna oli hyvin kaunis ja
oikea-uskoinen ja pastori täynnä pyhää vihaa. Ensin löi hän kuoliaaksi
ilkeän Darwin'in; sitten hän pöllytti tahi oli pöllyttävinään nuijalla
Hegeliä ja Schleiermacher'ia. Vihdoin rupesi hän pauhailemaan ajan
henkeä ja protestantti-yhdistystä vastaan; mutta minä ja nuo
palvelustyttö-raukat, räätälit ja hansikkaanneulojat, samaten
perheenäidit, jotka olivat puuhailleet uuvuksiin saakka hyvään aikaan
ennättääksensä kirkkoon, -- me odotimme leipää taivaasta, mutta sitäpä
ei tullut! Me menimme nälissämme kotiin ja olimme köyhempiä kuin
kirkkoon mennessämme." Tästä ivallisesta arvostelusta voi meillä
papeilla olla paljon oppimista. Tullessansa kirkkoon tahtovat meidän
sanankuulijamme leipää, -- eikä kiistapuheita ja puolustuspuheita, vaan
elämän yhtäpitävää leipää. Sama on _oppineidenkin_ laita, jotka eivät
suinkaan ha'e kirkosta oppinutta saarnaa. Kaikki nämät sielut, jotka
koko viikon uuvuksiin saakka ovat työskennelleet maallisissa
askareissa, ne tahtovat juomaa taivaallisista lähteistä, ne tahtovat
nautintoa Jumalan sanasta. "Antakaa niille _syötävätä_!" -- tämä on
Jesuksen käsky kaikille evankelistoille. Mutta se elävä leipä, joka on
tullut taivaasta maailmaan ja antaa elämän maailmalle -- se olen minä,
sanoo vapahtaja. Mutta asetapas Jesus keskelle kuuntelevaista
seurakuntaa, kas siinäpä onkin koko asia. Hänet tulee esitellä jokaisen
ja kunkin yksityisen läsnä olevan vapahtajaksi. Jokaiselle ja kullekin
yksityiselle tulee esitellä, että hän on hukassa, niin kau'an kuin hän
on erossa Kristuksesta. Olkoonpa aine mikä hyvänsä, -- tämän uskon
pitäisi kaikessa saarnassa kajahtaman samalla kertaa sekä ijäisen
rakkauden että omantunnon sävelenä. Meidän tulee karttaa, ett'emme
uuvuta sanankuulijoitamme pitkillä johdatuksilla ja nerokkailla
kehityksillä, vaan meidän tulee pian ryhtyä asian keskukseen. Olkoonpa
meillä paljon tahi vähän neroa, olkoon tahi älköön olko niin kutsuttua
kaunopuheellisuutta tahi "nerollisuutta"; olkoonpa luonnonlahjamme
enemmin puhetaitoon tahi neuvomiseen sopivat; olkoonpa meillä tahi
älköön taipumusta kuvailemiseen, kertomiseen, -- joka tapauksessa
meidän tulee olla _Jesuksen Kristuksen todistajia_. Meidän ei siis
etusijassa tule koetella näyttää toteen, että esim. synti on
ihmisten turmio, meidän täytyy uskoa omantunnon voimaan ja aivan
yksinkertaisesti osoittaa, että kaikki farisealaisuus on itsensä
pettämistä; että kukin ihminen on onneton ollessaan siinä tilassa,
missä hän luonnostaan on. Meidän ei tule niin paljon näyttää toteen,
että sanankuulijamme tarvitsevat Jumalan armoa, vaan meidän tulee olla
siinä vakuutuksessa, että Kristus kyllä on todistava oikeutensa sekä
sydämeen että sydämessä, kunhan hänen sanansa vaan saadaan ilmoille.
_Meidän täytyy vaan totuudessa uskoa evankeeliumiin_ s.o. uskoa, että
sen voima on siinä itsessään, että kukin ihmissydän tarvitsee sitä,
niin kuin kukka tarvitsee auringon sädettä. "_Teidän pitää oleman minun
todistajani_" -- tämä oli Kristuksen ensimmäisten lähettiläisten
kutsumus. Ja muuttukootpa maailma ja ajat kuinka paljon tahansa, --
niin ei tästä päästä mihinkään tämän maailman loppuun saakka, ja
taivaassa me vihdoin olemme oikein hänen todistajinansa.
Mutta voi, jos meidän todistuksemme ei ole muuta kuin paljaita
_sanoja_, joll'ei se tulvaa todellisesta innostuksesta. Tällä minä
tietysti en tarkoita tunteitten kuohumista tahi hengen kiivastusta,
vielä vähemmin taitoa saada ihmisiä _itkemään_, enkä lainkaan
heitteleimistä saarnastuolissa, vaan sitä, mitä Johannes tarkoittaa
sanoessaan: "Jota me katselleet olemme, ja meidän kätemme pidelleet
ovat elämän sanasta, sen me teille ilmoitamme." Joka todistaa, sen
tulee se tehdä niin, että hän itse näyttää tulleen eläväksi,
onnelliseksi ja väkeväksi todistuksensa sisällöstä, ja että hän jos
siksi tulee, voi sen edestä vaikka heittää henkensä. Silloin voipi olla
huoletta ja heittää asiansa Herran Kristuksen haltuun, joka kyllä on
todistava oikeutensa niille sydämille, jotka tahtovat avata ovensa
hänelle.
Me saksalaiset käytämme saarnastuolissa lii'an paljon kiertoteitä,
mutkia ja muita temppuja. Ehkä tämä tulee siitä että meillä on lii'an
paljon ajatuksia. Amerikalainen Emerson sanoo: "Saksan kansallisuus on
maailman aivo; se ajattelee kaikkien kansakuntien puolesta, samalla
kuin kone on Englannin kaikki kaikissa." Tämähän on kylläkin
mairittelevaista meille; mutta se on suuri onnettomuus, joll'emme
kaikkien monien ajatustemme tähden huomaa "sitä ajatusta, mikä meille
elämän antaa". Tämän suhteen on meillä paljon opittavaa Englannin
dissenter'eiltä. He samassa kun ovat ovessa ovat jo tuvassakin:
"Kristus on täällä vapahtamassa sinua, ja sinä olet täällä tullaksesi
Jumalan lapseksi." Tämän ajatuksen antavat pelastusarmeijan
evankelistat jalokiven lailla valaista ja loistaa joka haaralle. Me
olemme yllä nähneet, että tätä usein tehdään hyvinkin sopimattomalla
tavalla; me olemme saaneet nähdä, että nämät "todistukset" vaan lii'an
paljon johtavat mieleen koneellista työtä ja yksitoikkoista
koneellisuutta, ja kuten pelastusarmeijan niin monien muittenkin
dissenter'ein on laita. Yhtäkaikki on tämä kuitenkin parempi,
kuin että aina _edellytetään_ ihmisten jo tuntevan evankeeliumia. Ei
mikään ole onnettomampaa kuin tämä edellyttäminen. Siitä on se seuraus,
ett'ei evankeeliumi lainkaan tule näkyviin, vaan ainoastaan
_evankeeliumin tutkimukset_, jotka siten häilyvät ilmassa, ikäänkuin
vaihtelukset teemasta, jota ei lainkaan ole saanut kuullakseen. Mitä
siitä on hyötyä, että aloittaa ab ovo ja maailman luomisesta ja
käsittämättömällä perinpohjaisuudella seuraa Jumalan suuria ja syviä
valtioajatuksia kaikkien kehittymisasteitten läpi, -- jos vihdoin
kaikkia nimiä etevin nimi, se nimi jossa ainoastaan pelastus on, ei saa
oikeutettua arvoa?! Kyllähän meidän tulee saarnata koko Jumalan
pelastuspäätöstä, meidän tulee aina esittää vanhan ja uuden Testamentin
yhteyttä; meidän tulee ja sopii saarnata yksityisistä kristillisistä
avuista esim. sunnuntain pyhittämisestä, perhe-elämän pyhittämisestä,
lastenkasvatuksesta, palvelijain kohtelemisesta, kuinka meidän tulee
käyttää aikaamme, voimiamme j.n.e. -- Meidän tulee saarnata
kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, kristityn virkistyksistä,
seuraelämään puuttumisesta; meidän tulee saarnata synnin turmiosta,
itsensä tuntemisesta, taistelusta pahaa vastaan j.n.e. Mutta olkoonpa
saarnamme aine mikä hyvänsä, -- _yhtä asiaa_ siitä ei saa puuttua, jos
se on olevinaan kristillinen saarna, nimittäin että _Kristus,
vapahtaja, on saapuvilla_, ja että vapahdus on _täytetty_. Tässä
valossa tulee kaikkia aineita tutkia ja valaista. _Me emme koskaan saa
pitää semmoista saarnaa, jonka mikä hyvänsä hurskas juutalainen rabbi
olisi voinut pitää, -- ja tätä tehdään kuitenkin usein_. Me emme saa
koskaan pitää semmoista saarnaa, josta n.k. "vapaamielinen" saarnaaja
voisi sanoa: sen minä hyväksyn sanasta sanaan. Meidän saarnamme tulee
olla sitä laatua, että jos sattuisi olemaan saapuvilla senlainen
ihminen, joka ei koskaan ennen elämässään olisi kuullut evankeeliumia,
se samalla hetkellä huomaisi voivansa pelastua synnistä ja kuolemasta.
Pitäisihän kunkin ihmisen kustakin saarnasta pyhällä vavistuksella
tunteman, että joku käsi tarjoutuu häntä vapahtamaan. Hänen tulee
sydämessään saada tuntea, että on kallio, jolleka hän voipi pelastua
synnin ja helvetin pauhaavasta vedestä; hänen täytyy masentua sen
kauhean syyllisyyden tunteesta, joka on hänen hartioillansa
seisoessansa nyt tämän kallion ääressä pelastusnuoraa hänen avuksensa
heitettäissä. Sinä saatat tulla aivan senlaisena, kuin olet; Jesus
ottaa vastaan syntisiä, sinun on vaan mentävä hänen koulutettavakseen
ja sinun on tultava hänen henkensä kautta hänen kaltaiseksensa, etkä
sinä saa välttää hänen kuritustansa. Et sinä voi uudistaa itseäsi; sen
tahtoo Jesus tehdä, mutta sinun on sallittava hänen tehdä se. Vaikka
olisitkin tähän saakka ollut fariseus tahi saddukeus; vaikka sinä
olisitkin vajonnut pahantekijäksi tahi raa'an lihallisuuden ja
ulkonaisen maallisuuden orjaksi, -- tahi vaikka sinä olisit ollutkin
"rehellinen" ihminen, vaikka olisit ollut kirkollisesti jumalinen ja
harrastanut hyviä töitä, ja kuitenkin ilman henkeä ylhäältä vaikkapa
vielä kehuisit omistavasi korkeita hengellisiä tietoja ja saaneesi
syvää kokemusta Jumalan armosta (joka sinua kuitenkaan ei estä
näkemästä sisällisen kirouksen vaivaa) -- vaikka sinä olisit missä
asemassa hyvänsä, niin nyt seisoo vapahtaja sydämesi oven edessä ja
pyrkii pääsemään sisään uudistaaksensa kaikki, sydämesi, ajatuksesi,
taipumuksesi, rukouselämäsi, jokapäiväisen elämäsi, sinun
kanssakäymisesi ihmisen kanssa, -- kaikki! Tule vaan senlaisena kuin
olet, mutta tule todenteolla. Lähde käymään sanoen: "Koska sinä, Herra,
minua kutsut, niin minä tulen, muutoin minä, perin turmeltunut ihminen,
en uskaltaisi tulla. Koska sinä minua kutsut, niin tahdon minä uskoa,
että sinä voit ja tahdot parantaa minut. Häpäisisinhän minä sinua ja
heikontaisinhan armoasi, Jesus, jos tahtoisin sanoa, että syntini ovat
lii'an suuret; sillä silloinhan ilmaisisin, ett'et ole minua
tyydyttänyt, ilmaisisinhan, että sinun armosi olisi muka liian vähäinen
minulle. Minä tahdon nyt ruveta sinun oppilaaksesi ja olla tietämättä
mitään muuta, kuin ainoastaan että sinä kaikki tiedät paremmin ja te'et
kaikki hyvin, vaikka se minun mielestäni näyttäisikin pahalta ja
koskisi lihaani. Tee minulle, mitä sinä tahdot, kunhan vaan saat
minusta jotain pyhän nimesi kunniaksi!"
Tämä sielujen saaminen tähän tilaan on kumminkin evankelistantyötä,
tämä on niiden saattamista todellakin ja oikein Jesuksen luokse. Jos me
näin teemme, niin vaikenee varmaankin tuo tavallinen valitushuuto;
"Ovathan nämät saarnat kylläkin kauniita, mutta ei tiedä, mitä hyvää ne
vaikuttavat jokapäiväiseen käytännölliseen elämään". Oikea evankeeliumi
tuo valoa ja elämää kaikkiin maallisiin suhteisiin. Ei kristitty ole
semmoinen ihminen, joka puhuisi _toista kieltä_ kuin muutkaan ihmiset,
hän ei ole lii'oin mikään ijäisyyden-uneksija, joka joka hetki
kompastelee maan päällä; kun hänen silmänsä joka hetki tähystelevät
tähtiä; -- ei suinkaan, vaan hän seisoo molemmin jaloin tämän maan
pinnalla. Mitään vastakohtaa ajan ja ijankaikkisuuden välillä ei ole,
vaan aika on ijankaikkisuus, kristityn mielessä se on _kylvö_
ijankaikkisuutta varten. Ei mikään asia, jonka sinä teet tahi olet
tekemättä ajassa, ole niin vähäpätöinen, ett'ei se voisi vaikuttaa
sinun ijankaikkisuuteesi. Ei kristitty etsi mitään _tulevaista_ onnea;
ei niin, vaan Jesuksen yhteys se tekee hänet jo aluksi täällä
onnelliseksi. Hän ei ole niistä asioista väliäpitämätön, mitkä panevat
maailman liikkeelle: eipä suinkaan, hänen sydämensä tuntee kaiken, mikä
ihmiselämän täyttää ilolla ja surkeudella. Maailman valtimo ei missään
muussa paikassa syki niin kovaan kuin hänessä. Hänen tulee ja hän
tahtookin olla maailman valkeus ja suola ja kaikissa elämän kohdissa
näyttää toteen, että paras kristitty on paras ihminen, paras
perheenisä, paras kansalainen, uskollisin ja uutterin lääkäri, suutari,
ratavartia. Sanalla sanoen, Kristus tahtoo opetuslapsissaan osoittautua
valkeudeksi, joka maailman tekee onnelliseksi.
Siinä muodossa täytyy hänen tulla esiin saarnassa ja saarnastuolissa,
siinä muodossa hänen tulee esiintyä kaikkien opetuslastensa puheessa ja
valkenemisessa, työssä ja työttömyydessä, että mailma nähköön
evankeeliumin, ennen kuin se sen kuulee, ja uskoisi sen, mitä se
kuulee, koska se sen ennen nähnyt on.
Selvää on, että, jos saarna pidetään tässä hengessä, se saa
oikumeenisen maailman käsittämän ja (jos oikein käsitetään)
vapaamielisen muodon. Puoluekiihkon melun täytyy säännön mukaan pysyä
kaukana saarnastuolista. Tässä on rauhaisa päiväkumpu, korkealla
maailman pauhinasta ja tyrskyistä. Taivaan tuulet täällä puhaltelevat,
Jumalan aurinko loistaa täällä. Epäuskoa ja ajanhenkeä on myöskin
silloin tällöin selvyyden vuoksi kuvailtava; mutta evankeeliumin
sanan tulee pyhällä levollisuudella ja voitonvakuutuksella
astumaan niitä vastaan. Siis ei paljon pauhinata jumalattomia
runoilijoita, tietoviisaita, sanomalehdentoimittajia, apinajärjestelmän
professoreita, sosiaalidemokraateja ja muita senlaisia vastaan! Nämät
kaikki ovat vaan pilviä, jotka vaeltavat auringon päällitse. Anna
meidän nähdä aurinkoa! niin pyytävät sinun sanankuulijasi. -- Mutta
kavahtakaamme erittäin sanakiistaa _uskontunnustuksista_! Evankeeliumi
on yleinen; se yhdistää sen tähden vastaisetkin uskontunnustukset,
sillä se ei muodosta mitään yhdenmuotoisuutta. Mutta se, mikä eroittaa
esim. reformeeratun ja luteerilaisen kirkon uskovaiset toisistaan, tahi
mikä eroittaa molempain edellisten kirkkojen uskovaiset baptisteista ja
metodisteista on vähäpätöinen asia verraten siihen, mikä ne kaikki
yhdistää. Ne ajat ovat menneet, jolloin tätä eroittumista voitiin pitää
saarnaamisen aiheena. Nyt, jolloin valtio- ja kansankirkot näyttävät
olevan hajoomaisillaan, on aika olla valmiina pitämään huolta siitä,
että Jesuksen Kristuksen testamentti: "Että kaikki olivat yksi" --
tulisi täytäntöön. jumaluusopillinen koulu on jumaluusopillinen koulu
ja kuuluu kateederiin ja lukukamariin. Mutta kun Kristuksen
opetuslapset laulavat ja rukoilevat keskenänsä, silloin näillä asioilla
ei ole mitään tekemistä. Meidän kallisarvoiset kirkkovirtemme ovat
uskovaisten uskonnollisen elämän ilmaus ja kaikkien yhteinen omaisuus;
niissä ei tule esiin minkäänmoista sanakiistaa, ne ovat positiivisia ja
keskueellisia ja sen lisäksi yleisiä. Kun me laulamme: "Sun haltuus,
rakas isäni", tahi: "Mun silmän käten nostan", tahi: "Linna luja on
Jumala" -- niin kuka silloin väliä pitää, ovatko nämät virret kotoisin
veljesten seurakunnasta, tahi onko niiden kirjoittaja ollut
reformeerattu vaiko luterilainen? Jesus on kaikki niissä, ja sen tähden
ovat ne kaikki kristittyjen yhteistä omaisuutta. Niin tulee myöskin
saarnan olla. Meidän seurakuntamme tahtoo nähdä Jesusta, ja joll'ei se
sitä vielä tahtoisi, niin tulee meidän kokea saada sitä tahtomaan tätä
ja ainoastaan _tätä_ tahtomaan. Ne ajat lähestyvät, jolloin kaikkien
kristinuskovaisten kaikista uskonvivahduksista, lohikäärmeen luomain
ahdistamina, Babylonin ja väärän profeetan ja (puhuaksemme
"Ilmestyksen" vertauspuheella) syvyyden pedon ahdistamina täytyy
lujasti liittyä yhteen, jos he vielä tahtovat pysyä maailmassa. "Että
kaikki yhtä olisivat", tämän tulee olla kaikkien kristittyjen
todistajain silmämääränä. -- Vanha kristitty tuli itkien saarnasta. Kun
kysyttiin hänen kyyneltensä syytä, vastasi hän: "Voi kuinka minä olin
iloissani siitä, että saisin kuulla tämän saarnan. Kirkkoherra oli
ilmoittanut puhuvansa uudestasyntymisestä; enkä nyt ole saanut kuulla
melkein mitään muuta, kuin että luterilaiset tekevät hyvin
mielettömästi pannessaan uusia etuja _kasteesen_." Eikä se suinkaan ole
parempaa, että luterilaiset papit panevat lii'an paljon aikaa
kuvailemiseen reformeerattua ehtoollisoppia vastaan. Semmoisista
saarnoista syyttävät janoovaiset sielut kerran "Kristuksen todistajia"
Kristuksen tuomioistuimen edessä. Meidän todistuksemme tulee olla
positiivinen, muutoin se ei ansaitse todistuksen nimeä.