Kuka koskaan on ollut tuossa mahdottoman suuressa kristallipalatsissa,
varmaankin myöntää todeksi sen väitteeni, että vaikka siellä
kävellessään kuinkakin tarkkaan katselisi ympärillensä, kuitenkin
päivien tahi viikkojen kuluttua vielä huomaa paljon merkillistä niissä
paikoissa, jotka jo siihen asti oli tarkastelevinaan. Näinpä oli
minunkin laitani. Vasta kolmatta kertaa käydessäni siinä palatsissa
huomasin minä jotakin, josta nyt tahdon mainita ja joka minuun teki
valtavan vaikutuksen. Se oli nimittäin mahdottoman suuri velimurhaajan
Kain'in kuvapatsas, erinomainen taideteos. Tuossa istuu hän kamalan ja
synkän näköisenä pää kumartuneena, vartaloltaan voimakkaana ja
kuitenkin murtuneena. Mahdoton on sanoilla kertoa niin ääretöntä
surumielisyyttä, niin syvältä kalvavaa tuskaa, niin kylmää epätoivoa,
kuin hänen kasvojensa piirteistä kuvastuu. Murhaajan vaimo istuu
murhaajan jalkojen vieressä; hän kallistaa ihanan päänsä miehensä
polvia vasten, hän suree, hänen kanssansa. Pikkuiset lapset seisovat
heidän ympärillänsä, hyväilevät isää, koettavat saada häntä edes
vilkaisemaan puoleensa ja saada pois tieltä kättä, jolla hän peittää
silmänsä. Tuntuu aivan siltä, kuin he sanoisivat: "Kuule, isä, isä,
tätä emme voi kärsiä kauvempaa; herää tuskastasi, katso taaskin meidän
puoleemme, tule nyt vihdoinkin jälleen iloiseksi!" -- Mutta kuvan alla
ovat sanat: "Minun rikokseni on suurempi, kuin että sen voin saada
anteeksi!" Tämän siis tuo mies antaa vastaukseksi taivaan Herralle ja
lohduttaville ihmisille täällä maan päällä, ja juuri nämät ajatukset
ilmaisee tuo vaikeneva kuvateos mitä ihanimmalla tavalla.
Kymmenet tuhannet ihmiset, jotka kuljeskelivat edestakaisin,
käyskentelivät tämän ryhmän ohitse. Kreikan iloisilla, alastomilla ja
puoleksi alastomilla jumalilla, jotka joka taholta vetivät puoleensa
katselijaa, oli suurempi vetovoima. Ne olivat ja ovatkin taiteen
kannalta suuremman arvoiset. Mutta minua veti ikäänkuin tenhoova
vetovoima vähän perästä jälleen Kainryhmän ääreen. Olisinpa voinut
vaikka itkeä nähdessäni tätä kuvaa, joka minulle muistutti tuhansia
jokapäiväisessä elämässä näkemiäni kohtauksia. -- Mahdottoman suurilla
jättiläisuruilla lähellä Kainia soitettiin aluksi tuota ikivanhaa
virttä viimmeisestä tuomiosta: "Dies irae, dies illa". Minusta tuntui
aivan, kuin Kainin lävitse olisi käynyt väristys. Sitten kajahteli
Händel'in "Halleluja", jumalallisen armon ylistys, täysin soinnuin.
Mutta ei sittenkään Kain nostanut kasvojaan. Minä olisin tahtonut
liikuttaa häntä ja sanoa hänelle: "Oi Kain, Kain! Sinä voit saada
armoa! Herää tuskastasi; usko, niin kuin lapsi uskoo!"
Minulle tuli tämä hetki merkilliseksi. Tuskaansa jähmettyneen
Kainin ääressä, Kainin, joka ei enään voi uskoa Jumalan armoon, lupasin
minä tästä hetkestä toista vertaa vakavammin, rohkeammin ja
yksinkertaisemmin saarnata riemuisata evankeeliumia. -- Kuinka
välttämätön kuitenkin on se todistus, että meillä tosiaankin ja toden
totta on vapahtaja! Semmoisia ihmisiä, jotka Kain'in lailla _pitävät
syntiä leikkinä_, on joukoittain; kukapahan voisikaan astua esille
sanomaan koskaan ei pitäneensä sitä leikkinä! Ja lukemattomia on
niitäkin, jotka eivät kuitenkaan huoli varoituksesta, vaikka heitä
samoin kuin Kainia on uskollisesti ja vakavasti varoitettu. Jo paljoa
vähemmin on niitä, jotka synnin tehtyänsä niin kauhistuvat, että he
Kainin tavoin sanovat: "Minun rikokseni on suurempi kuin että sen
voisin saada anteeksi". Tässä tunnustuksessa on jotakin joka saattaa
meidät toivomaan tuon kamalan miehen puolesta. Oi, jospa meidän ajan
lapsilla, jotka ovat niin taipuvaisia hymyilemään "velka" sanalle ja
pitämään syntiä yksinkertaisesti luonnon välttämättömyytenä, -- oi,
jospa heillä vähääkään olisi Kainin tuskaa! -- Mutta jos nyt niitä
ihmisiä on vähän, jotka kauhistuvat syntiä, niin on niiden luku
vieläkin pienempi, jotka tosiaankin ymmärtävät "armon" sanaa. Keskellä
kristikuntaa on evankeeliumi useimmille "kristityille" outo asia. Tämä
on, sen tiedän kyllä, ankara ja kauhea sana; mutta, joka maailman
tuntee, se ei voi muuta kuin myöntää sen todeksi. Käypäs ympäri
ylhäisten ja alhaisten seuroissa; tiedustele ja kysy heiltä, mitä
evankeeliumi oikeastaan on. Sinä et varmaankaan saa kuin muutamia
vastauksia. Ei sentähden että he ehkä eivät kykenisi ilmaisemaan, mitä
kuitenkin sydämessä asuu; ei suinkaan, vaan juuri evankeeliumista on
sydän tyhjä. Tämä tulee ilmi kun murheen vesi tunkeutuu sieluun. --
Seuraavan tapauksen olen itse kokenut; minä mainitsen sen vaan sen
tähden, että se on _vertaus_, se on ilmaus eräästä asiasta, jonka
tapaamme kaikkialla. Siis: minä tulin muutamaan huoneesen käymään
kuolevaisen naisen luona. Potilaan huoneen ovi oli puoleksi seljällään,
ja minä voin kuulla mitä siellä sisässä tapahtui. Huone oli täynnä
ihmisiä, jotka kaikki olivat evankeelista tunnustusta. Kuolevainen
huusi mielettömänä tuskasta joutuvansa välttämättömästi helvettiin,
sillä hän oli varastellut paljon, siinä perheessä, missä hän
"apulaisvaimcna" oli palvellut. Silloin sanoi muuan nainen: "Kuule, älä
siitä asiasta ole huolissasi, sitähän kaikki tekee". Toinen: "Eipähän
se rikkaille vahingoksi ole, onhan niillä kuitenkin yllinkyllin".
Kolmas; "Mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tekemän" -- siihen nuottiin
sitä sitten jatkettiin. Minä kauhistuin huomatessani, ett'ei
ainoallakaan ollut kristillistä sanaa sanottavana, ajoin kaikki ulos,
koetin tuolle ihmisraukalle saada selväksi, että Jesus ottaa syntisiä
vastaan.
Ainoastaan asiasta tietämätön sanoo tähän: "Kas niin, semmoista on
raaka kansa!" Eipä niinkään, saleissa ja pörssissä, ylhäisissä
seuroissa ja tieteellisissä yhdistyksissä useinkin tietävät vielä
vähemmin kuin rattaittenvetäjät ja pesijänaiset, mitä evankeeliumi on.
Minä huomaan, että niitä _ihmisiä_ on sangen vähän, jotka uskovat
syntein anteeksisaamista. Suurimmaksi osaksi he eivät tiedä, että
ihmisetkään oikein todenteolla voivat antaa anteeksi. Otapas huomioosi,
niin saat nähdä, että ne, jotka sinua ovat loukanneet ja joille sinä
olet antanut anteeksi, säännöllisesti eivät usko sinua. He ajattelevat
melkein aina: "Hän on kuitenkin vihoissaan minulle ja kostaa kyllä
tilaisuuden saatuansa". He eivät tosiaankaan voi antaa anteeksi,
eivätkä siis myöskään voi uskoa, että toinen antaisi heille anteeksi;
he eivät voi kumpaistakaan, koska he itse eivät usko Jumalan
anteeksiantamista.
Mutta kirkollistenkin henkilöitten joukosta, yksin niidenkin joukosta,
joiden sisällistä elämää ei käy epäileminen, löytää harvoja, joidenka
silmistä, olennosta ja käytöksestä selvään huomaisi: "Minä olen armon
saanut"; -- harvoja, jotka tosiaankin täydellä ilolla ja rohkeudella
voivat iloita vapahtajastansa.
Mitä voimme me, mitä meidän tulee ja mitä meidän täytyy tehdä
saadaksemme evankeeliumille tilaisuutta pääsemään ihmisten sydämiin,
rakkaat kristityt, ja erittäinkin rakkaat virkaveljet? Missähän
mahtanee olla syy siihen, että me jotka niin paljon saarnaamme,
kuitenkaan saamme tuskin ollenkaan eloa hereille? Älkäämme olko
mielettömiä ja farisealaisia älkäämmekä syytelkö ajan henkeä ja
materialismia, luopumisen henkeä ja maailman vihollisuutta. Vaikka ajat
ovat vaikeita, on kuitenkin paljon "janoovia hirviä, jotka huutavat
raitista vettä". Koetelkaammepa tutkia ja etsiä omasta olennostamme ja
virkatoimestamme, emmekö sattuisi löytämään jotakin, joka on pahasta ja
joka on karkoitettava pois, ja emmekö voisi vahvistaa mitään, mikä on
heikkoa. Meidän sukumme oikea hätä on se, että siltä puuttuu
evankeeliumia. Kuinkahan me voisimme saada sille tilaisuutta pääsemään
sydämeen?