Me olemme Queen Victoria-Street'illä ja olemme numeron 101 ääressä.
Kello on 12 päivällä, ja hälinä kadulla on niin monenmoista, että
tahtoisi kiinnittää huomionsa joka haaralle. Mutta kas tässä -- mitäs
tämä on? Monenvärisiä lippuja liehuu erään kartanon porttikäytävän
yläpuolella; muutamassa näistä lipuista lukee jättiläiskirjaimilla:
"Sinä voit pelastua!" lippujen yläpuolella: "Pelastusarmeijan
pääkortteeri." Tässä siis olemme oikeassa paikassa. Sillä vaikka tämä
aika näyttäisi kuinka sopimattomalta Jumalan palvelemiseen, niin kuuluu
kuitenkin raivokkaasta musiikista ja intoisasta laulusta, että
parastaikaa ollaan "toimittamassa taistelua". Me astumme etehiseen;
mutta emme heti voi päästä oikeaan kokoussaliin sisään. Suuri huone on
täpötäynnä väkeä, -- ja poliisin täytyy oikein toden teolla estää
sisään tulevia polkemasta maahan sisässä olevia. Tuntuu aivan siltä,
kuin oltaisiin taivaan porttiin hyökkäämässä. Mutta tämän paratiisin
ovenaukoista tulvasi niin pahanhajuinen polttavan kuuma ilma vastaani,
että minä milten ollut rohkeamatta mennä sisään, Kaikessa tapauksessa
meidän täytyy tässä odottaa, kunnes saamme paikkaa, eikä tämä
odottamisaika mene hukkaan. Eteisessäkin missä nyt olemme voimme oppia
paljon. Tässä on nimittäin yksi armeijan _myyntipaikoista_. Yhdellä
penny'llä me hankimme itsellemme sata laulua sisältävän laulukirjan,
lisäksi armeijan tuoreimmat sanomalehdet, pieniä kirjasia ja kuvia,
kaikki sangen helppoon hintaan. Köyhimmän työmiehen ei tarvitse kuin
juoda kaksi ryyppyä vähemmin, niin hän saa lukemista kokonaiseksi
viikoksi, jos hän nimittäin osaa lukea. Mutta joll'ei hän osaisikaan
lukea, niin ovat nämät _kuvat_ kuitenkin tarpeeksi selvät. Tässä näet
sinä esimerkiksi miehen, jossa selvästi näkyy kaikkien paiseitten
jälkiä. Hän on hirttämäisillään itsensä; mutta yksi pelastusarmeijan
sotamiehistä saa hänet tarkemmin miettimään. Ja katsos nyt toista
kuvaa! Tuolla seisoo sama mies lavalla keskellä "pelastettuja". Itse
pelastettuna katkaistu nuora kädessään julistaa hän säihkyvin silmin ja
innostunein sanoin hämmästyneelle yleisölle, kuinka autuas, rikas ja
onnellinen hän nyt on, että hän on järkähtämättömästi vakuutettu
pelastuksestansa ja että hän ainaiseksi lakkaa syntiä tekemästä. --
Samaa laatua ovat muutkin kuvat ja kirjaset, samaa laatua ovat
sanomalehtikertomuksetkin. "_Sotahuuto_" on aik'ihmisten lehden nimi;
"_Pieni sotilas_" on lastensanomalehden nimi. Tätä ei kirjoiteta
ainoastaan lapsia _varten_, ei niinkään, vaan kaikki, mitä sen
palstoissa lukee on ainoastaan "pelastettujen" lasten kirjoittamaa. Me
heitämme silmäyksen kumpaankin. Edellinen on täynnä voittosanomia
kaikista monarkiian osista, kaikki aivan siihen samaan malliin, joka
tavallisesti ilmaantuu kerskailevissa sähkösanomissa sotatantereelta;
-- esim. "Suuri voitto saatu perkeleestä; 25 vangittua; 17 sielua
veressä (nim. Kristuksen); kadut täynnä pakolaisia; lyötyä vihollisia
ahdistetaan kiivaasti. Loistava kolehti!" Tahi: "Pelastuskranaateja
lenteli halki ilman; suuria Golgata-tykkejä lau'aistiin; varustus
valloitettiin ryntäämällä käännettyjen lasten laulaessa; voittolippuja
pystytettiin; vähintäin 36 vankia" j.n.e. Sillä välin on tiedonantoja
välttämättömistä tahi jo toimitetuista huoneustojen hankkimisista,
uutten rahavarojen saannista, sitten useita käännytyskertomuksia,
joista saamme kohta nähdä muutamia näytteitä. Ei runoistakaan ole
puutetta, vaikka ne kumminkin ovat niin runollisuutta vailla, vieläpä
typeriäkin, että niille täytyisi oikein nauraa, joll'ei asia olisi
lii'an totinen.
Oikein pitää tuntua pahalta, kun lukee näitä lasten ei ollenkaan
lapsellisia, syvästi valheellisia kertomuksia heidän kääntymisestänsä.
Mitäpä sillä väliä, jos ainoastaan me niitä lukisimme! Mutta kun
kahdeksanvuotias John Wilson Brighton'issa ja yhdeksänvuotias Alice
Penn Oxford'issa, jotka tässä kertovat pelastuksestansa, ja
autuudestansa, innostansa toisia kääntämään, -- jotka tässä kertovat,
että heidän isänsä ja iso-isänsä vielä palvelevat perkelettä ja
julkisesti kehoittavat heidän puolestansa rukoilemaan, -- nämät
"kääntyneet" lapsiraukat lukevat sanasta sanaan samalla hetkellä, mitä
me lu'emme. Kuinka viehättävää, että satatuhatta pientä ja suurta
henkilöä lukee sitä, mitä he ovat kirjoittaneet! Tosiaankin,
kummallista olisi, joll'ei tuo nerokas pieni Alice jo nyt tuumailisi,
kuinka hän seuraavassa "Pienen sotilaan" numerossa tarjoisi heille
vieläkin hupaisempia kokemuksiansa luettaviksi.
Kuitenkin nyt me jo voimme päästä sisään itse saliinkin, kun koko
joukko matruusia ja naisia, joista emme tahdo tarkemmin kertoa,
mikä nauraen mikä itkien tuppaa ulos. Me olemme keskinkertaisessa
salissa, joka ennen silmin nähtävästi on ollut tanssihuoneena.
Pelastusarmeijalla on paljon tätä suurempia huoneita; onpa se
vuokrannut tahi ostanut kokonaisia teaatereitakin ja mahdottoman suuria
tanssihuoneuksia. Näiden huoneiden seinät ovat täynnä raamatunlauseita,
jotka kaikki kehottavat sisälliseen päättäväisyyteen: "Kiiruhda
pelastamaan sieluasi!" "Tänään, jos te kuulette hänen äänensä, älkää
paaduttako sydämmiänne!" "Jesuksessa on pelastus!" j.n.e. Tämän ja
muiden pelastusarmeijan salien perällä on amfiteaaterin tavoin kohoneva
monilla lipuilla koristettu lava. Täällä seisoo, istuu ja notkistaa
polviansa armeijan sekä mies- että naispuoliset upseerit; täällä on
myöskin paikkansa musiikilla, johon kuuluu kaikenmoisia soittimia, mitä
vaan voi ajatella, triangelia ja viuluja, käsipeliä ja rumpuja, puukoja
ja trumpeeteja, pasuunia ja klanetteja, joita soittamassa tietysti on
ainoastaan "sotamiehiä".
Minä nyt aion kertoa, mitä puheita minä kuulin ja miltä minusta tuntui,
mutta huomautan, että minä _tässä_ esittelen, mitä neljällä eri taholla
todellakin kuulin. Kokoukset ovatkin niin toistensa näköiset, kuin
toinen muna on toisen näköinen, siinä vaan oli eroitus, että niissä
kokouspaikoissa, mitkä ovat ylhäisön asumassa Lontoon länsiosassa,
myöskin usein käy "hienoa" väkeä, kun alhaiso melkein yksinomaisesti on
Lontoon itäosassa. Täällä city'ssä, missä nyt olemme, on omituinen
sekamelske: tuolla vähän matkan päässä istuu nainen pikentti takana, ja
hänen vieressänsä naisihminen, jonka ruumiissa kaikki paheet näyttivät
saaneen näkyväisen muodon; tuossa puoleksi juopunut maankulkija, joka
äsken kadulla möi tulitikkuja ja hävyttömiä kuvia, tässä keikkarimainen
hieno herra ooperakiikari kädessä; tässä nauravia matruusia ja
sotamiehiä, tuossa yksi valtiokirkon pappeja, jolla silmin nähtävästi
on hyvin totisia ajatuksia päässään. Armeijan upseerein ja sotamiesten
joukossa, jotka kaikki ovat hyvin puetut, näkee toisia siivoja naamoja;
toisista pistää näkyviin siveetön aikaisempi elämä.
Nyt veisattiin laulu, jonka alinomaa kerrottavat perussanat olivat.
"Täydellinen vapahdus!" (Full salvation). Laulut ovat enimmäkseen hyvin
yksinkertaiset ja niiden ajatuspiiri on ahdas: "Kristuksen veri
pelastaa ja puhdistaa, -- sinulle on armo tarjona; ota se vastaan, ota
nyt se vastaan, muutoin voit tehdä sen liian myöhään. -- Nyt voin minä
laulaa kaiken päivää, kun olen pelastettuna Kristuksen armeijassa"
j.n.e. Mutta nämät yksinkertaiset laulut ovat erinomaisesti
tarkoituksen mukaisia. Pää-ajatus tulee aina uudelleen esiin
loppusäkeenä ja painuu siten niin sydämmeen, että siitä on suorastaan
mahdoton päästä erilleen. Sama on nuottien laita; ne ovat kaikki hyvin
reippaita, ja käyvät enimmäkseen marssitahdissa, useinkin retkulaulun
tapaan. Minä lauloin sittemmin muutaman niistä nuoteista lapsilleni, ja
se tarttui heti niiden muistiin. Minä kuulen vielä edelleenkin näiden
sävelten kaikuvan lapsenkammarista. Useat näistä lauluista
(englantilaisten sanojen mukaan) kuuluvat olevan sepitetyt rivoimpien
kapakkalaulujen nuottein mukaan. Kaikissa tapauksissa on siinä tavassa,
jolla niitä lauletaan, ja jolla raivoisa musiiki niitä säestää, jotain
huumaavaa, kiihoittavaa ja hurmaavaa, ja selvästi tämä onkin tarkoitus.
Ihmiset eivät enään saa olla omassa vallassaan, heidän intohimonsa ovat
herätettävät; heidän pitää joutua pyhään raivoon, ja kun he sillä
tavoin ovat tulleet haltioihinsa on heidän uskaltaminen salto mortale
pelastusarmeijan syliin. Samalla kuin pauhataan päihdyttävien juomien
nautintoa vastaan, koska se muka on kuolemansynti, pannaan tässä
toimeen uudenlainen hurmaus.
Johtava upseeri ei ollutkaan tyytyväinen meidän "full salvation"
lauluumme, vaikka me, kuten sanotaan, "teimme työtä kuolemaa
kamomatta". Keskellä värsyä pysähtyi pauhaava musiikki yhtäkkiä merkin
annettua (josta nähtävästi edeltäkäsin oli suostuttu). Tämä tietysti
teki tuskallisen vaikutuksen; toinen katseli rauhattoman näköisenä
toistansa. Mutta upseeri sanoi: "Mikä kurja laulu tämä on; te ette usko
mitä te laulatte! Jospa full salvation teitä kaikkia innostuttaisi,
niin kuuluisipa laulunne toisellaiselta. No, siis voimakkaasti!"
Me ponnistelimme nyt uudella innolla emmekä säästäneet kulkkujamme.
Mutta ei vieläkään ylijohtaja antanut mitään arvoa ponnistuksillemme.
Taaskin keskeytti hän laulun edellä mainitulla tavalla ja sanoi: "Joka
todellakin luulee saaneensa full salvation'in, hän nostakoon
laulaessaan kätensä." Minun oli mahdotonta yhtyä tähän ilveilykseen.
Mutta enemmistö näytti olevan toista mieltä, vaikka siellä oli oikein
irvinaamaisia ihmisiä, jotka pilkallisesti nauraen nostivat kätensä.
Vieläpä otti ensin yksi, sitten useampia ja vihdoin kaikki nenäliinat
taskustaan, tahi sateenvarjonsa niitä heiluttaakseen ilmassa, ja
samalla kirkui jokainen: "Full salvation", niin että sali tärisi.
Kuvitelkaapas olevanne mukana tässä kohtauksessa. Sydämeni paukutti
rinnassani, mutta suuni pysyi kiinni. Minun mieleeni tuli kohta Egyptin
ja Arabian "ulvovat dervischit", jotka Allah'n kunniaksi laulavat ja
hyppelevät, meluavat ja raivoovat, kunnes he vihdoin vaahtoavin suin
suonenvedosta kaatuvat maahan. Totta puhuen täälläkin kuuli niin kovia
kimakoita ääniä, ett'ei minua olisi kummastuttanut, vaikka kaikki läsnä
olevat naiset olisivat saaneet vetotautia. Mutta Englannin naisilla
näkyy olevan lujemmat hermot kuin meidän naisilla. Ainoastaan yhden
suonta rupesi vetämään ja hän huusi kuin riivattu. Kuitenkin kävin minä
mielessäni aivan surulliseksi ajatellessani, että tämä oli olevinaan
_jumalanpalvelusta_.
Nyt vaati upseeri niitä, jotka olivat "pelastetut" lausumaan
tunnustuksensa nauttimastansa armosta. Heti nousi nuori, noin näköään
jokseenkin soma tyttö ja esittelihe muutaman Lontoon isoisen
kauppiasperheen kyökkipiiaksi. Vähintäkään kainostelematta kertoi hän
aivan yksinkertaisesti ja heleän kirkkaalla äänellä kahdeksan päivää
sitten tulleensa "pelastetuksi" ja pääsneensä pelastus-armeijaan,
samalla hiukan keikkailevasti osoittaen sotaväen koristusten tapaisia
kunnianmerkkejänsä. Ennen hän oli aina varastellut isäntäväkensä
omaisuutta; hän oli näpistellyt niin taitavasti, ett'eivät ne sitä
olleet lainkaan huomanneet, vaan päinvastoin pitäneet häntä
rehellisenä. "Mutta omatuntoni vaivasi minua. Nyt ollessani pelastettu
minä ennen kuolisin, kuin salaa ottaisin vanhaa luupalastakaan. Ja nyt
olen minä niin iloinen; minä laulelen aamusta iltaan. Oi kuinka minä
olen iloinen, niin iloinen." "Halleluja! Victoria!" kajahteli joka
haaralta. Sitten rupesi muuan upseeri vuorostaan puhumaan: "Toissa
päivänä kohtasin minä ihmisen, joka oli tehnyt mitä kauheimpia rikoksia
ja silloin oli tekemäisillään hirmuisinta. Minä sanoin hänelle: 'Sinä
voit pelastua, tule meidän joukkoomme!' Hän vastasi; 'En koskaan! minä
olen aivan lii'an kurja; helvetti on jo minussa itsessäni.' Sitten
minä: 'Juuri sen tähden että itse mielestäsi olet niin kurja, olet sinä
aivan oikeassa tilassa; sinä juuri olet omasi Jesukselle; sinun
veripunainen syntisi on tuleva lumivalkoiseksi.' Me rukoilemme yhdessä,
ja viiden minuutin kuluttua hän oli pelastettu. Te saatte nähdä hänet
täällä huomenna; hän on nyt maailman onnellisin ihminen."
Mieltymyshuutoja ja pilkkanaurua kajahteli joka puolelta. Mutta
kapteeni jatkoi: "Te kaikki voitte tulla hänen kaltaisiksensa. Tehkää
vaan kunnon päätös; nouskaa ylös tänne lavalle ja selittäkää tahtomanne
olla Jesuksen omia, mutta pian! pian!" (quick, quick). Ja nytpä
huudettiin joka taholta: Quick, quick, quick! joka, hyvä kyllä,
englantilaisista ei kuulunut niin hullulta kuin minusta, saksalaisesta.
Kehoitusta seurasi naisihminen, joka oli niin raa'an ja inhoittavan
näköinen, että moista olen harvoin nähnyt. Hänen hameensa oli aivan
repaleinen, hänen kasvonsa ja kätensä olivat täynnä ajoksia. Nenän
sijasta, joka oli koiskan turmelema, näkyi vaan reikä. Hän tunnusti
aikaisemmasta elämästään tekoja, joita on mahdoton tässä mainita, ja
vannoi suuresti innostuneena tahtovansa ruveta uskolliseksi
pelastusarmeijan tarkoitukselle. "Hän on kuin tulesta temmattu kekäle",
jatkoi kapteeni, ja me lauloimme laulua, joka oli siitä kirjoitettu,
hänen pienien poikainsa keräillessä rahoja armeijan tarkoituksiin. Nyt
saimme kuulla hyvin hiljaisen puheen. Sen sisällys oli: "Taivaan
valtakunta on meissä itsissämme. Vaarallisin maailmallisuus ei ole
ulkonaisissa esineissä; sitä meidän tulee etsiä omista sydämistämme.
Siis tulee meidän karttaa sisällistä vihollista, muuten me petämme
itsemme. S (pelastusarmeijan merkki) käsivarrella ei auta, joll'ei
meillä ole Jesuksen ristiä sydämissämme." Tämä oikein oivallinen puhe
ei, paha kyllä, tehnyt juuri mitään vaikutusta, se ei ollut kyllin
sattuva. Vähän onnellisempi oli jokseenkin rehevän näköinen kunnonmies,
joka lausui näin: "Minä kuulun oikeastaan _John Wesley'n_ joukkoon.
Vanhempani olivat hurskaita ihmisiä ja johtivat minua kaikkeen hyvään.
Enkä minäkään ole tehnyt mitään, mitä maailmassa sanotaan pahaksi;
mutta minä olin kuitenkin ja pysyinkin sisällisesti kuolleena. Vasta
tänään olen minä saanut elämän, tässä pelastusarmeijan kokouksessa.
Wesley oli suuri, mutta vielä suurempi on kenraali Booth!" Tästä
tietysti pelastusarmeija sai rasvaa rattaihinsa.
Nyt laulettiin laulu, jonka nuotti oli mieltä kiihdyttävä, mutta jonka
sanat olivat ihanat. Loppusä'e jokaisessa värssyssä kuului melkein
samoin, mutta osoitti aika edistystä, nimittäin: Me _voimme_ tulla
vapaiksi kaikista synneistä (v. 1); meidän _täytyy_ tulla vapaiksi
kaikista synneistä (v. 2); me _tahdomme_ tulla vapaiksi kaikista
synneistä (v. 3); me _olemme_ vapaat kaikista synneistä (v. 4).
Ensimmäinen värssy siis ilmaisi löytyvän lujan perustuksen
pelastamiseen synneistä; toisessa värssyssä sanoo, että meidän täytyy
tulla vapaiksi synnistämme, joll'emme tahdo joutua ijäiseen
kadotukseen. Kolmannessa värssyssä lausuu laulaja pyhästi päättäneensä
_tahtovansa_ ottaa vastaan armon ja hyljätä synnin. Neljäs värssy
osoittaa, kuinka entinen syntinen nyt on jumalallisen pyhyyden
päivänvalossa. Aatteen kulku on yhtä yksinkertainen kuin kauniskin.
Mutta epäkaunista oli se kauhea melu, -- polkeminen, käsien
taputtaminen ja nenäliinojen heiluttaminen joka syntyi laulettaessa
noita mainittuja sanoja: "meidän _täytyy_" ja "me _tahdomme_". Vieläpä,
kun laulettiin: "me _olemme_ vapaat kaikista synneistä", -- hyökkäsi
suurin osa kokoontuneista ylös käyttäytyen mielipuolten lailla.
Kapteenikin kauhukseni ilmaisi puheessaan pelastusarmeijan sotamiesten
todellisuudessa olevan vapaat tahi ainakin tulevan vapaiksi synneistä
ja voitettuansa perkeleen polkeman häntä jalkojensa alla. Uljaan
näköinen herrasmies, joka viisi minuuttia sitten oli tullut sisään,
nousi hyvin arvokkaasti seisaalleen: "Minä kävelylläni pitkin Oxford
Street'iä kuulin laulun; minä astuin sisään, minä kuuntelin, -- minä
tulin voitetuksi, -- minä olen pelastettu! Nauttikoon jokainen tänä
yönä sitä onnea, joka on tullut minun osakseni." (Mitä minä kerron,
tapahtui yökokouksessa.) "Oi Henki tule tänä yönä!" kuului nyt joku
kiihtynyt nainen huutavan. Sitten kuului useilta tahoilta: "tule tänä
yönä, Henki tule tänä yönä!" yksityinen ääni: "Sinä voit murtaa kaikki
esteet! Sinä voit! Sinun täytyy!" Tämä viimeinen "sinun täytyy" kuului
yli muiden kimakasti, ja yleiseen kumahti siihen kaiku; "Sinun täytyy
tulla tänä yönä! -- tänä yönä!" -- -- "Sinun täytyy! -- -- Sinun täytyy
nyt, juuri nyt!" Sitten huudahti siniseen vormuun puettu nainen, jota
yleiseen nimitettiin "kapteeniksi", hyvin haaveksivasti ja hennosti:
"Minä tunnen sen, hän tulee, -- -- -- hän tulee!" (Minä puolestani sitä
vastoin en tuntenut mitään.) Vastaukseksi kajahtivat rummut ja
trumpeetit, ja niin nousi suuri "halleluja-mesu".
Omituista ja jokseenkin kuvaavaa oli se että sivistymättömimmät
henkilöt pitivät puheensa enimmäkseen rukouksen muodossa. Onhan
korkeasti oppineiden saksalaisten teoloogeinkin joukossa senlaisia,
jotka puheissansa luulevat saattavansa tuoda tavan takaa esiin mitä
sisällöttömimpiä lauselmia rukouksen muodossa. Siitä on myöskin se etu,
ett'ei tarvitse antaa kenenkään katsoa silmiinsä. Kaikissa tapauksissa
oli vapautusarmeijan rukoilevien sotamiesten tapana polvillaan lavalla
sulkea suonenvedon tapaisesti silmänsä. -- Tarkastakaapa tuota kelmeätä
nuorukaista, joka kasvot melkein maahan kumarrettuina kauheasti ulvoen
noin kuusi kertaa kertoo seuraavat sanat: "Oi, Herra, kuusi viikkoa
takaperin pelastit sinä minut; _sinä pelastit minut tupakasta ja
paloviinasta! (O Lord, Thou hast saved me from tobacco and brandy!)
Kuusi viikkoa on siitä kuin minä tein mitään syntiä. Oi, Herra, --
vapahtanut, -- tupakasta ja paloviinasta -- -- paloviinasta ja
tupakasta!" Vielä tämän puhuessa jatkaa toinen: "Paljonkos sinulla on,
oi Herra, syntisen pelastaminen tupakasta, mutta minut sinä olet
vapahtanut pahasta luonnostani; kateudestani ja vihastani olet sinä
minut vapahtanut, halleluja!" Nyt nousi toinen, joka myöskin
rukoillessaan antoi meille tiedoksi olleensa boksaaja, tappelija ja
juoppo, tyranni vaimoansa kohtaan, naapuriensa kauhistus, -- ja senpä
näköinen hän todella olikin. "Minä olin tiikeri, mutta nyt olen
muuttunut; halleluja, oi Jumalani!" -- Tässä hän äkkiä lopetti
rukouksensa ja sanoi kääntyen yleisöön päin: "Te voitte itse kysyä
vaimoltani; hän on tuo, joka istuu tuolla punainen huivi päässään". Hän
vastasi aivan hiljaisesti: "Hän oli tiikeri; hän on karitsa!" Tämä oli
tosiaankin liikuttava kohtaus; -- kehen olisikaan se voinut olla
tekemättä vaikutusta! Eipä ollutkaan ihme, ett'eivät halleluja- ja
victoria-huudot millään lailla tahtoneet loppua.
Kuitenkin voivat lukijat jo yllä mainitusta nähdä, millä tavoin näissä
kokouksissa ollaan, ja kuinka paljon järkeä ja järjettömyyttä niissä on
sekaisin. Samalla tavoin käy _yöllisillä valloitusretkillä_, joita
pelastusarmeija tekee pitkin kaupungin katuja. Sotamiehet kokoontuvat
"kasarmeihinsa" s.o. entisiin teaatereihin j.m.s., jotka nyt ovat
heidän hallussaan. Mies- tahi nais-kapteenit järjestävät rivit. Nyt
komentaa eversti: "eteenpäin!" Lipunkantaja heiluttaa voittolippua;
häntä seuraa musiiki, josta ei puutu mitään lajia soittokoneita ja joka
aina saa aikaan oikean helvetinmelun. Mies- ja naispotilaat astuvat
tahtiin toinen toisensa jälkeen. He laulavat täyttä kulkkua, huutavat
hallelujaa ja kutsuvat tien vieressä seisovia seuraamaan armeijaa.
Jollakin leveällä kadulla pysähdytään. Sillä tavoin tapasin minä
heidät, kuten jo edellä kerroin, Whitechapel'issa; muuan upseeri luki
kertomuksen rikkaasta miehestä helvetissä ja tuskassa, sitten lausui
hän kertomuksen helvetistä niin tulisilla sanoilla, että yksin
jesuita-isätkin olisivat voineet kadehtia hänen esittämistaitoansa.
"_Tahdottekohan te joutua sinne_?" kysyi hän ympäri seisovilta, ja
"emme, emme! emme milloinkaan!" huusivat useat. "No, yhtykääpä siis
pelastusarmeijaan; te voitte jo tänään päästä vapaiksi helvetistä."
Sitten seurasi vapautettujen julkeaäänisiä tunnustuksia, jommoisia jo
tunnemme. Rumpujen ja trumpeetein kaikuessa mentiin sitten jälleen
linnaan. Koko joukko vakuutettuja "vankeja" seurasi nyt linnaan oikein
parannettaviksi. Mutta muutamat mies- ja naispotilaat jäivät armeijasta
erilleen ja tunkeutuivat saastaisimpiin huoneisin tarjoomaan niissäkin
pääsyä taivaasen.