IV.

Mitä on meidän nyt sanominen kaikesta tästä? -- Varmaankin on meille

sovelias antaa varovainen ja maltillinen lausunto. Hyvinkin paljon,

mikä meillä Saksassa olisi luonnotonta, ei Englannissa olekaan.

Englannin kansahenki _sallii_, vieläpä vaatiikin, että kristinoppi

esiintyy paljon suuremmassa vapaudessa kuin se meillä voisi esiintyä.

Kun vapahtaja ennustaa, että evankeeliumia tulee saarnattavaksi

katoilla, -- niin harrastavat englantilaiset veljemme todellakin tämän

ennustuksen täyttämistä. Se, että he tässä asiassa lii'oittelevat, on

paljon vähemmin halveksittavaa, kuin se että me aivan lii'an usein

piiloudumme evankeeliuminemme nurkkaan, ikään kuin evankeeliumi olisi

mitään tullitsematonta tahi varastettua tavaraa. Sitä paitsi täytyy

ajatella, kuinka äärettömän raakoja, oppimattomia ja syvälle vajonneita

Englannin alimmat kansaluokat ovat. Jo yksistään Lontoossa on _miljoona

ihmisiä_, jotka eivät koskaan ole nähneet minkään kirkon sisusta ja

joilla ei ole vähintäkään tekemistä kirkon kanssa. Nimeksi kuuluvat

melkein kaikki nämät ihmiset valtionkirkkoon, ja kauhea tosiasia the

church of England'in alalla on se seikka, että se huolimattomuudessaan

on mennyt niin pitkälle, että on sallinut niin mahtavan pakanuuden

juurtua keskellä kristittyä kaupunkia, ett'ei meillä siitä ole

aavistustakaan. Nyt voi helposti tapahtua, että pelastusarmeija tekee

lopun väärään suuntaan kehittyneestä itseensä tyytyväisestä

valtionkirkosta. Tuo suuri uljas rakennus, jossa mammonalla ja

prebendiilä aina on ollut surkuteltava tehtävänsä, vapisee

perustuksiaan myöten. -- Ovathan kaiken suuntaiset _dissenter'it_ aina

John Wesley'n päivistä saakka harrastaneet "_sisälähetyksen_" työtä

unhoittamatta evankelista-tointa. Heidän "kappelinsa" ja heidän

asetuksensa ovat kumpikin kaukana siitä kylläisestä aristokratiasta,

jossa ainoastaan papeilla oli hallitus ja jossa ei mitään tilaa ollut

köyhälle miehelle. Mutta uutterimmatkaan metodistein, baptistein ja

muiden dissenter'ein ponnistukset eivät ole tähän saakka, ainakaan

suurissa kaupungeissa, voinet tunkeutua alhaisimpiin, mainitsemattoman

syvälle vajonneisin kansankerroksiin. Se on pelastusarmeijan

vastustamaton kunnia, että se niissä on saanut sanomattoman liikkeen

aikaan. Myöntää täytyy, että tässä vihdoinkin on syntynyt liike, joka

todellakin innostaa ja järkyttää joukkoja.

Tämä kaikki ei kuitenkaan voi meitä estää _valaisemasta tätä uutta

lähetystä evankeeliumin valolla_. Joll'ei se siedä tätä valoa, täytyy

meidän, huolimatta kaikesta menestyksestä, jonka se on tähän saakka

saavuttanut, uskoa ett'ei se tule olemaan pysyväinen, että se on

lankeeva tahi jopa loppuvakin lihaan. Ehkäpä on monikin lukija

hengessään minun kanssani käydessään näissä kokouksissa, arvellut: "Jos

Jesus apostoleinensa olisi ollut täällä, olisivat he varmaankin surulla

lähteneet pois täältä." Myrskyssä eivät päivän kirkkaat kasvot kuvasta

mereen -- emmekä me tämmöisessä sopimattomassa, kiihkoisassa melussa ja

hälinässä voi huomata Jesuksen Kristuksen pyhiä kasvoja. Jos tosiaankin

kristinuskoa ainoastaan _tällä_ tavoin voitaisiin levittää, (-- niin

ajattelin minä useamman kuin yhden kerran) silloin se ei voi olla

maailman uskontoa, sillä varmaan lii'an paljon otetaan tässä ihmisten

saastaiset intohimot avuksi.

Jo sekin asianhaara, että armeijaan edistys vasta silloin tuli

melkoiseksi, kun pantiin toimeen kaikki nämät ulkonaiset ja

tuhmat kujeet vormuinensa, sotaväen omaisine kunnianmerkkineen,

sotamusiikineen j.n.e. puhuu asiata vastaan. Ei ole epäilemistäkään,

että tätä suuntaa on käyminen aina edemmäksi etsimällä yhä enemmän

tunteihin vaikuttavia ja silmiä kiihoittavia temppuja, jos liikettä

tahdotaan pysymään korkeimmillaan. Me kuulemme jo puhuttavan uusien

vieläkin loistavampien vormujen hankkimisesta. Ja mitä taas

_pussipuuhiin_ tulee, niin ei ole koskaan mikään apinateaaterin

omistaja tahi loitsukapineiden kaupustelija painattanut tahi julistanut

prameampaa ilmoitusta kuin pelastusarmeija vielä edelleenkin julistaa.

Mutta mikä maallisella alalla on naurettava ja vastenmielinen humbuugi,

sen täytyy uskonnon alalla olla pilkkaa. Tahi eikö se sitten

mielestänne ole pilkkaa, kun kootaksensa luoksensa alhaista kansaa

levittää täänlaisia julistuksia: (1) "Hallelujatyttöjen esittely ja

näyttely k:lo 7; (2) Suuri tuli- ja rikki-jumalanpalvelus k:lo 7.30;

(3) Hallelujagaloppi k:lo 8; (4) Ampuminen suurilla golgata-tykeillä

k:lo 9; (5) Pyhän Hengen vuodatus k:lo 10; (6) Perkeleen voittaminen

k:lo 11."

Eikös nämät ole vihoviimmeisiä keinoja sielujen pyytämiseksi. Minun

mielestäni tässä on kaiken sietäväisyyden aika loppua. Täänlaisten

erhetysten ilmaantuessa voi ainoastaan verhota päänsä. Ainoana

lohdutuksena tässä on se seikka, että täänkaltaisten kirjoittajat ja

puuhaajat eivät tiedä mitä he tekevät. Kenraali Booth osoitti nykyisin,

kuinka yksin hänkin voi unhottaa arvollisuutensa suurta ilojuhlaa

vietettäessä sen johdosta, että "Kotka", muuan teaateri, missä ennen

huonoja kappaleita näytettiin, oli ostettu armeijan haltuun. Kun

laulettiin muutamaa laulua: "Jesus on omani", keskeytti kenraali laulun

sanoen: "Muutteen vuoksi laulakaamme nyt kerran: 'Kotka on omani'".

Täänkaltaiset eivät suinkaan ole _yksityisiä_ hairahduksia, ei, vaan

senlaisien hurjuuksien esiin tullessa on juuri liike _korkeimmillaan_;

ilman niitä se pian kyllä menisi myttyyn. Ja koska kerran asianlaita on

niin, ei tämä liike voi olla Jesuksen hengestä, vaikka siinä hänen

nimeänsä käytettäisiin kuinka usein hyvänsä. Minä en tahdo väittää,

ett'ei tämä liike olisi _alkanut_ hengessä, kaikessa tapauksessa on

hyvin peljättävä, että se tulee "lakkaamaan lihassa". Jos apostolin

sanain mukaan viisaus ylhäältä on "ensisti puhdas", silloin voi tässä

tuskin puhua jumalallisesta viisaudesta.

Tahi olisiko se puhdasta, että ennen niin syvälle vajonneita ihmisiä

nyt näytellään voitonmerkkeinä tavan takaa julistamaan kääntymystänsä

ja onneansa?! Vieläpä sitten saadaksensa lukea ne seuraavana päivänä

painettuina! Eiköhän siinä ole sangen suuri vaara tarjona, että toinen

"todistaja" koettaa olla toistansa loistavampi ja keksii in majorem Dei

gloriam kaikenlaisia murha- ja halleluja-juttuja? Eikös ole melkein

luonnon välttämättömyys, että nämät entiset "syntiset" nyt tulevat

itsevanhurskaiksi fariseuksiksi? Vaikkapa tosiaankin joka luku sieluja

voitettaisiinkin, eikö lukemattomat tämän menetystavan tähden syöksy

pois kristinuskosta ja vieraannu tykkänään evankeeliumista? -- Ja

mitäpä me sanoisimmekaan naitujen ja naimattomien naisten ja _lasten_

julkisesta esiintymisestä? Eipä tarvitse suinkaan todistaa, että sillä

tavoin naisellisuus ja lapsellinen olento perin häviää; eipä tarvinne

lii'oin ilmaista, kuinka vakavasti apostolit hylkäävät naisen julkisen

esiintymisen, puhumattakaan lasten esiintymisestä! Monta kertaa piti

oikein pahalta tuntuman, kun naisten ja lasten piti kuulla noita

kertomuksia saastaisimmasta synninkurjuudesta. Ja kun ajattelee

suljettuja yökokouksia, missä sadoittain jopa tuhansittainkin ihmisiä

kumpaakin sukupuolta pidetään tunnittain kokoonläjättyinä huoneissa,

missä heille tarjotaan kuultavaksi hengellisiä korupuheita! Mahdotonta

on todellakin, että tässä, kun koetellaan yhtä mittaa muokata, huumata

ja pommittaa sielua järeimmällä tykistöllä, -- että tässä sekä ruumiin

että sielun hurmaustilassa voisi olla mitään yhteyttä Pyhän Hengen

vienon huminan kanssa. Ajatelkaas, kuinka raaka, kuinka pintapuolinen

käsitys synnistä, maailmasta ja lihasta meitä täällä tapaa

kaikkialla. Katsokaas, kuinka mukavaksi tässä tehdään kääntyminen ja

uudestaansyntyminen; kuinka pian pääsee vapaaksi synneistänsä ja varsin

varmaksi ijäisestä autuudestansa! Eiköhän tämä ole pyhimpien asiain

leikkinä pitämistä? Varmaankin nämät ihmiset vähän toinnuttuansa

huomaavat, kuinka kauheasti he ovat erhettyneet. Silloin todellakin on

sangen peljättävää, että he rupeevat epäilemään ei ainoastaan itseänsä,

vaan myöskin kaikkea pyhää ja jumalallista.

Livingstone kertoo seuraavasti neekerikuninkaasta _Sekomi'sta_, joka

kerran oli kuunnellut evankeeliumin saarnaa. Äkisti hypähti hän

paikaltaan sanoen: "Isä, sinun pitää parantaman minun sydämeni; anna

minulle _rohtoa_, joka sen muuttaa, sillä se on kopea, hyvin kopea, ja

kiukkuilee, kiukkuilee alinomaa." Livingtone otti käteensä Uuden

Testamentin ja tahtoi puhua sille mies-raukalle ainoasta tiestä, jota

seuraamalla ihmissydän voi muuttua. Neekeri keskeytti hänet kiivaasti:

"Ei, ei; minä tahdon, että se muuttuu _rohdoilla, yhtäpäätä, pian_,

anna minulle sitä pian. Rohdot tahdon minä juoda ja sen kautta

muuttua", -- ja siinä mielipiteessään hän pysyi. Livingstone ei

taitanut mitään tälle miehelle, jota varmaankin pelastusarmeijan

upseerit olisivat paremmin käsittäneet kuin heidän suuri maanmiehensä

Livingstone. Näissä kokouksissa tämä kertomus hyvin usein johtui

mieleeni. Kääntyminen, pelastus ja sisällinen muutos, ne käyvät

pelastusarmeijassa yhtä helposti ja nopeasti, kuin musta herra Sekomi

tahtoi.

Oikeinpa tuntuu kipeältä, kun niin monet jalot voimat ja välikappaleet

menevät hukkaan ja pilalle tämän liikkeen mielettömän haaveksimisen

tähden. _Yksi_ ainoa toivo on jäljellä, että henki kuitenkin vihdoin

pääsee voitolle lihan yli, sillä epäillä ei voi, että tämä liike on

alkanut hengessä, että monessakin, joka sitä asiata nyt ajaa, asuu

totinen hurskaus, totinen rakkaus Jumalaa sekä tuntematonta kansaa

kohtaan ja syvä halu sitä auttamaan. Siinä vaan on onnettomuus, että

henkeä koetetaan auttaa lihallisilla keinoilla, että kristitylle

sopimattomalla kiireellä tahdotaan merkitä muistiin rahvaassa

havaittuja edistyksiä, että muutamain tulosten hurmaamana yhä vähemmin

raittiina ja yhä enemmin lihallisena valitaan välikappaleita, kunnes

vihdoin joudutaan niin kauaksi, että sielujen Jumalan puoleen

kääntämisen aikeessa suorastaan saastutetaan Jumalan sanaa ja nimeä.

Mutta toinenkin ajatus minua usein pelastusarmeijan kokouksissa perin

vavistutti. Kuinkahan sitten kävisi, minä arvelin, jos tämä tähän

saakka kokonaan uskonnollinen liike, johonka haaveellisella tavalla

kootaan miljoonia varattomia ihmisiä, kerran puuttuisi _sosialistisiin

mielipiteisiin_? Toiselta haaralta puuhataan jo hyvin hyvällä

menestyksellä Englannin kietomista yhdistysten verkkoon, joiden

oikeana tarkoituksena on vallankumous maa-omistuksen alalla, joka

vallankumous ei missään olisi enemmin oikeutettu kuin Englannissa, jos

se ylipäänsä milloinkaan ja missään olisi oikeutettu. Ei tarvitse

ajatella kuin Cromwell'in aikoja, Saksan talonpoikaissotia ja

Münster'in kasteen-uudistajoita, niin ymmärtää kyllä jokainen joka

historian tuntee, mitä minä tarkoitan. Pelastusarmeijan voima on jo nyt

kauhean suuri, ja sen järjestelmän vertaista tuskin on toista koko

maailmassa. Mistähän saataisiin mahti, joka voisi hillitä tätä

liikettä, jos se nojaantuen apostoolisten seurakuntain esimerkkiin

väkivallalla tahtoisi saada aikaan sen, mikä niissä oli vapaa-ehtoinen

asia. Jospa minä olisin Englannin kuningattaren sijassa, olisin ennen

kymmenen kertaa miettinyt asiata, kuin niin nopeaan ojentanut

pelastusarmeijalle laakerin ja siten antanut sille niin mahtavaa tukea.

Helposti voisi tapahtua että Englannin hallitus tässä asiassa saisi

saman aseman kuin Göthen "Zauberlehrling", joka ei voi hillitä

vapauttamaansa voimaa.

Yhtäkaikki olisi meille sangen surkeata, jollemme koko tämän liikkeen

suhteen voisi sanoa muuta, kuin minkä fariseus sanoi: "Minä kiitän

sinua, Jumala, ett'en minä ole kuten muut ihmiset, ryövärit,

jumalattomat, huorintekijät, tahi kuin nämät -- innoittelijat." Siten

me tuomitsisimme itsemme, aivan kuin fariseus tuomitsi itsensä

"rukouksellansa". Ei koskaan ole mikään innoittelijaliike ilmestynyt

kirkon alalla, ettei kirkko siitä olisi saanut paljon oppia; minä

luulen, että meillä tästäkin olisi paljon opittavaa. Tällä sanalla "me"

minä tarkoitan kaikkia niitä, jotka tosiaankin ovat tahi tahtovat olla

Jesuksen Kristuksen omaisuus; mutta minä tarkoitan myöskin aivan

erityisesti _Saksan_ kristittyjä.

Onhan se tosi-asia, että kristillinen seurakunta on semmoista kansaa

vastaan, joka irroittumistaan irroittuu kristinopista ja kristillisestä

maailmankatsannosta. Vaikk'ei meidän alhaisimmat kansanluokat suinkaan

ole niin syvälle vajonneet kuin Iso-Britannian valtakuntain, niin

täytyy kumminkin tunnustaa, että _kristillinen_ henki, Jumalan sanan

kunnioitus ja kristillisen seurakunnan pyhyydet ylipäänsä elävät

Englannin kansassa, ja että ainoastaan muutamat sivistyneet

englantilaiset sanovat mielipiteensä niin huolimattomasti ja kylmästi,

niin pilkallisesti ja halveksivasti, kuin, Jumala paratkoon, meidän

sivistyneet ja varakkaat ihmiset lii'ankin usein tekevät. Meillä

saksalaisilla tarkastellessamme englantilaisia, vaikka jumaluusoppi

meillä onkin niin etevällä kannalla, ei suinkaan ole varaa

uskonnostamme ylpeillä, -- mutta hyvinkin hävetä. Joka huomaa kuinka

kansamme irroittumistaan irroittuu kristinopista, joka käsittää mikä

yhteys tämän ja yhä enentyvän siveettömyyden kanssa on -- se kysyy

kauhistuen: mikä loppu tästä vihdoin tulee? Se on kyllin nöyrä joka

puolelta oppimaan ja tiedustelemaan: mitä me voimme tehdä saadaksemme

jälleen palaamaan niitä, jotka evankeeliumista ovat vieraantuneet? Ja

eiköhän meillä tässä ole jotakin opittavaa pelastusarmeijalta, joka

epäilemättä suurenmoisella rohkeudella ja yhtä suurenmoisella innolla

ja alttiudella on ottanut tehtäväksensä jättiläistyön, nimittäin

pakanallisen ja kaikkiin paheisiin vajonneen joukon kääntämisen?

Katselkaammepa, eikö kuitenkin tuo melkein kauhea tuli, joka hehkuu

armeijassa, valaisisi meille teitä, jotka johtaisivat meidät pois siitä

erämaasta, jossa me nykyään olemme.

Vakavat ihmiset Englannissa sanoivat minulle: "Pelastusarmeija on

valtiokirkollemme mene tekel. Vaikka se olisikin sairaloinen ilmiö, on

se kumminkin oleva suureksi siunaukseksi maallemme. Se saattaa kirkon

miehet hereille ja toimeen; pelastusarmeija heillä on huomautuksena

pitämään huolta laimiinlyömistä velvollisuuksistansa alhaisoa kohtaan;

se saattaa heidät varustautumaan hengessä ja keksimään uusia keinoja

palauttamaan eksyneitä. Siinä on tämän liikkeen suuri hyöty."

Toivokaamme, että näiden ystävien väitös toteutuu! Siinä tapauksessa ei

kirkko kumminkaan saa matkia pelastusarmeijan menettelytapaa. Jopa

kuuluu valtiokirkon papistokin järjestäneen "Englannin kirkon

evankeeliumi-armeijan." He panevat toimeen samanlaisia kokouksia ja

todistuksia, juhlakulkueita ja valloitusretkiä, he koettavat kaikin

voimin käyttäytyä yhtä kansanomaisesti, vaan välttävät niin paljon kuin

mahdollista pahimpia hurjuuksia, mutta -- huonolla menestyksellä. Sen

voi kaikki edeltäkäsin nähdä. Valtiokirkon pappein on mahdoton tällä

alalla kilpailla pelastusarmeijan mies- ja naisupseerein kanssa; ne

"eivät siedä minkäänlaista vertaamista"; sopivaisuuden tunne estää

heitä taistelemasta senlaisilla aseilla, eikä heillä ole siihen sopivia

käsiäkään. Juuri sitä, mistä raaka alhaiso pelastusarmeijan kokouksissa

pitää, sitä eivät papit voi _eivätkä saakaan tarjota_. Puhuessamme

"oppimisesta" emme tarkoittaneet ulkonaista jäljittelemistä.

Oppiaksemme täytyy meidän _kaivaa syvemmältä_. Koettakaammepa tehdä

niin; koettakaammepa etsiä kirkkosaarnamme, hengellisen työmme,

kristillisen elämämme vaillinaisuuksia; opittuamme tuntemaan

pelastusarmeijan suuret vaillinaisuudet, koettakaamme saada siitä

_oppia_! Tutkikaammepa, eivätkö ne jossakin suhteessa ole meitä

etevämpiä ja huomatkaamme erittäinkin seuraavat pykälät: