Muuan saksalainen evankeelinen seurakunta Parisissa oli kerran
vuokrannut jumalanpalveluksiansa varten salin, joka vastasi
heidän suurta vaatimattomuuttansa. Mutta tuskin olivat nämä
erikoisprotestantit päässeet iloitsemaan huoneen omistamisesta,
ennenkuin varsin odottamaton este ilmaantui. Aivan tuon uuden "kirkon"
vieressä oli muutamalla aasilla asuntonsa, ja tapahtui, että se,
kentiesi pahoillaan kristillisestä laulusta, voimiensa mukaan korotti
äänensä juuri jumalanpalveluksen aikana. Sillä iloista kiitoslaulua
vastaan panevat kaikki maailman aasit vastalauseensa, ja liiatenkin
kaksijalkaiset. Tarpeetonta on huomauttaa, ett'ei mikään apostoli eikä
profeeta, saatikka sitten halpa saksalainen pappi, voi saada äänensä
kuulluksi, kun aasi huutaa, olkoon se sitten ranskalainen tai
saksalainen. Nykyinen maailman meno on niin turmeltunut, että aaseille
aina jää viimeinen sana, ja niin tulee olemaan loppuun asti. Mutta
kerran on oleva toisin; kun "siviät saavat maan periä". Mutta vielä
eivät asiat valitettavasti ole sillä kannalla, ja meidän täytyy
sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin voimme. Ja sentähden huutavat
nelijalkaiset ja kaksijalkaiset aasit yhä huutamistansa. Niin teki
myöskin tuo nelijalkainen Parisissa.
Mutta mitä tekivätkään meidän veljemme? He vuokrasivat aasin niiksi
tunneiksi, jolloin pitivät jumalanpalvelustaan ja antoivat jonkun viedä
sen jaloittelemaan kyllin kauas sen kotopaikasta. Siten oli seurakunta
autettu ja myöskin aasi, joka pääsi raittiisen ilmaan ja liikkeesen.
Tätä parisin-aasia tai, oikeammin sanoen, parisilaisten maanmiestemme
ja uskolaistemme oivallista kekseliäisyyttä olen usein ajatellut.
Valitettavasti saksalaiset ani harvoin Jumalan valtakunnan asioissa
osoittavat niin suurta sukkeluutta, tervettä ihmisjärkeä ja
kekseliäisyyttä. Mutta Englannissa johtui mainittu aasi usein minulle
mieleen. Englannin kristityillä on erityinen kyky saattaa kristillisyys
ihmisten huomioon ja raivata esteet tieltä. Jos ei se olisi
sopimatonta, tekisi mieleni arvella, että vapahtaja tuskin Englannissa
olisi sanonut että "maailman lapset ovat toimellisemmat kuin valkeuden
lapset, heidän sukukunnassansa" (Luuk. 16, 8). Useimpa valkeuden lapset
Englannissa minusta tuntuivat _liian_ toimellisilta. En myöskään luule,
että vapahtajamme olisi pitänyt kaikki mitä valkeuden lapset
Englannissa tekevät in majorem Dei gloriam (Jumalan nimen kunniaksi)
valkeuden lapsille sopivana. Kohta tulee puheiksi monta seikkaa, joita
tällä tarkoitan.
Mutta se on myönnettävä, että Englannin kristityt pitävät huolta
siitä että evankeliumi tavalla tai toisella kohtaa sinua, missä
liikkunetkin. Rautateitten odotussaleissa näkee usein n.s.
raamatunpyöriä. Tarvitsee vain vääntää niitä, niin esiintyy heti ihana
lohdutus- tai herätys-sana raamatusta. Majatalojen makuuhuoneissa tapaa
säännöllisesti raamatun, jonka joku kristillinen yhdistys sinne on
pannut, enkä milloinkaan tavannut jollain tavoin likaantunutta. Eikä
siinä kyllä, vierashuoneitten seinillä nähdään kauniissa puitteissa
väripainoksella painettuja raamatunlauseita. Suuren suuret ilmoitukset
kaikilla julkisilla paikoilla kehoittavat saapumaan erityisiin
jumalanpalveluksiin ja kristillisiin juhliin, tilaamaan kristillisiä
aikakausilehtiä, rupeemaan kristillisiin yhdistyksiin j.n.e. Komeassa
Guild Hallissa luemme seinällä Lontoon kaupungin kilpilauseen:
"Domine dirige nos, -- nos nostraque Domino!" (Herra, johda meitä;
itsemme ja omamme jätämme Herran haltuun). Yksin Lontoon pörssin
korkokuva-koristeessa tervehtää meitä kallis raamatun lause: "Maailma on
Herran ja kaikki mitä siinä on," ja sangen hyödyllistä olisi, jos siihen
taloon kokoontuvat rahapohatat aina pitäisivät sitä sanaa mielessään.
Kaduilla jaetaan julistuksia, toreilla pitävät kaikenkaltaiset
saarnamiehet puheitaan, jotka useinkin päättyvät hyvinkin oudosti.
Ihmiset Englannissa liikkuvat epäilemättä verrattomasti paljoa
vapaammin kuin meillä. Annetaan arvoa toisten omituisuudelle ja
jätetään se arvostelematta. Silloinkin kun se menee mielettömyyteen
saakka, ajatellaan: "Mitä se sinuun koskee?" Poliisi sallii sellaisen
vapauden puheissa ja toimissa, että se meistä tuntuu suorastaan
satumaiselta. Sillä puolen Englannin kanavaa arvellaan, että, jos
ihmisten sallitaan tehdä hyökkäyksiä niin kauas kuin mahdollista, he
vähemmin tulevat jaattelemaan vallankumouksellisia puuhia, kuin jos
heitä joka puolelta vastustetaan etuvarustuksilla ja vallihaudoilla, ja
seuraus joka tapauksessa osoittaakin englantilaisten käytöllisyyden
etevyyttä.
Sentähden on _kristityillekin_ tullut paljoa helpommaksi tuoda
julkisuuteen vakuutuksensa, -- paljoa helpommaksi myöskin saarnata
kristinuskoa "katoilta". Kurja ihmisten pilkan pelkääminen masentaa
meillä tuhansittain jaloja voimia. Tämä ei ole samassa määrässä laita
Englannissa. Ensiksikään ei englantilainen pelkää niin paljon pilkkaa;
sitä paitsi ei hänen tarvitse sitä peljätäkään niin paljon, koska,
kuten sanottu, täällä vähän huolitaan toisista. Kuitenkaan, olipa
tapaus mikä tahansa, ei häntä pilkata, jos huomataan, että rehellisesti
tarkoittaa ihmiskumppaniensa hyvää. Semmoisen liikkeen, jommoista
täällä tarkoitetaan sanalla "pelastusarmeija", tukahduttaisi Saksassa
jo heti alussa melkein koko sanomalehdistö masentavalla pilkallansa.
Sitä vastoin suuret ja pienet Englannin sanomat sanovat; "Antaa heidän
olla, heidän tapansa on sellainen; odottakaamme nähdäksemme,
minkälainen hedelmä on."
Olkoonpa niinkin, kyllä meille, kun käymme edempänä tervehtimässä
pelastusarmeijaa, tulee liiankin selväksi, että Englantilaisten
uutteruus jotenkin usein on sokea, etsiessään uusia pelastuskeinoja, ja
että se siis usein etenee harhaankin. Mutta ilolla minä ajattelin
pariisin-aasia, kävellessäni muutaman ystäväni kansa Waterloo-Road'in
lävitse, eteläpuolella Tems'iä. Siellä on, vähän matkaa Spurgeon'in
tabernaakelista, hyvin suuri tanssisali, missä ennen irstaus ja
kaikenmoinen saastaus oli vallalla, sillä tämän seudun köyhä väestö on
sangen raakaa. Nyt kertoi minun seuraajani, että rikkaat kristilliset
ihmiset olivat vuokranneet tämän huoneuston, että he sinne olivat
toimittaneet hyvän ravintolan -- missä kuitenkaan ei tarjota mitään
päihdyttäviä juomia -- ja että he sallivat pitää siellä kaikenmoisia
kokouksia, kunhan ne vaan eivät ole epäsiveellisiä. He tekivät aivan
oikean periaatteen mukaan, että kansalla pitää olla huvitusta ja
hauskutusta, ett'ei se alinomaa tahdo veisata ja rukoilla eikä
yhtämittaa kuunnella käännytyskertomuksia. Tupakanpolttokin on sallittu
Victoriasalissa, ja tämä on suuri myönnytys Englannissa. -- Liian ohut
terä tylsyy pian, ja koko munkkilaitoksen kuten erään yksipuolisen
pietisminkin historia on vastustamattomana todistuksena siitä, että
_liikanainen hengellisyys_ liiankin pian muuttuu hillitsemättömimmäksi
lihallisuudeksi. Halu seuraan ja huvitukseen asuu poistamatonna
ihmissydämmessä. Kysymys on vaan siitä, josko tätä tarvetta tahtoo
tyydyttää _jalolla_ tavalla, tahi josko tahtoo odottaa, kunnes se
muodostuu raa'aksi petomaisuudeksi. "Pelastusarmeija" tekee vaarallista
leikkiä, tarjotessaan illat pitkät ihmisjoukoille kiitoslauluja ja
synnintunnustuksia huviksi. Johtajat, herrat, huomaavat luultavasti,
ett'ei tämä ajan pitkään kelpaa, ja sentähden ovat he panneet toimeen
teaaterikujeita ja paljasta humbugia rukouksista, synnintunnustuksista
ja käännytyskertomuksista. Tämä on vaarallinen seikka. Joka
ihmisluonnon tuntee, ei voi ennustaa mitään hyvää tästä. Tästä
kuitenkin enemmin tuonnempana.
Monet tuhannet vieraat eivät jääneet tulematta Victoriasaliin,
sittenkään kun yleisistä näytäntöpidoista oli poistettu kaikki
sopimattomuus ja epäsiveellisyys. Ilmiin tuli, että kansa oli
tyytyväinen, kunhan heille annettiin jotakin aatteellista. Mutta
vieläpä mentiin askel eteenpäin. Minun ystäväni kertoivat nimittäin,
että muutamia päiviä sitten näytettiin Victoriahallin näyttämöllä
Bunyan'in "Kristityn matkustus" neljässätoista näytöksessä, ja että
tuhansiin nouseva väenpaljous äänetönnä seuraa kummallisen näytelmän
kulkua. Tätä vastaan voisi olla yhtä ja toista sanomista. Kaikessa
tapauksessa ovat "passioninäytännöt Oberammergau'ssa", joissa
esitellään ristillä kuolevaa vapahtajaakin, vielä arveluttavampia. Minä
puolestani toivotan onnea tälle englantilaisten veljien keinolliselle
"keksinnölle" tällä keinoin johtaa evankeliumin ajatuksia rahvaasen, ja
minä kehoitan heitä iloisesti: "jatkakaa!"
Katsokaapas, tuossa kivuloinen englantilainen tyttö, joka ei voi mennä
huoneestansa pois eikä siis käydä tervehtimässä köyhiä ja kurjia
ihmisiä. Mutta hän tahtoo kuitenkin mielellänsä jotakin tehdä ja hän
rukoilee valoa Jumalalta. Ja sitä hän saakin. Kohta on hän innokkaasti
toimessaan neuloen luopumattomilla langoilla suuriin valkoisiin
villapeitteisin ihania raamatunlauseita, niinkuin 1 Mos. 3, 15. Joh. 3,
16 tahi Matt. 18, 11. Nämät peitteet joutuvat sitten sairashuoueisin.
Joka tietää, kuinka niissä on laita, joka etenkin tuntee, kuinka
pitkälliseltä aika paranemassa olevasta tuntuu, hän ymmärtää, kuinka
suureksi hyödyksi nämät lämpimät raamattupeitteet ovat ei ainoastaan
ruumiille, vaan myöskin elämää ja valoa himoitsevalle sielulle, ja että
ne neuvovat monelle kadotetulle pojalle ja tyttärelle tien kotiin.
Siunattu olkoon myös se englantilainen tyttö, joka ensiksi teki sen
syvän ja yksinkertaisen päätöksen, että hän joka päivä ilahutti
sairaita muutamassa sairashuoneessa tuomalla heille tuoreita kukkia.
Tämä jumalallisen suuri lapsen ajatus on sitten tullut käytäntöön
sadoissa englantilaisissa sairashuoneissa, -- ehkäpä meillä
Saksassakin? -- Kukka -- kuinka pieni esine tämä kuitenkin on!
Miljoonittain niitä lakastuu, eikä yksikään ihminen pidä niistä väliä,
ja toisia miljoonia nähdään tosin, mutta ei kukaan niistä iloitse.
Heidän omistajainsa sydämissä on liian paljon hyvyyttä tahi ne ovat
turmeltuneet ja kuihtuneet liiallisesta itsekkäästä nautinnosta. Kuinka
vähän kuitenkin kukassa on, ja kuinka paljon siinä sittenkin on
sairaalle ja surkastuvalle, se on elämän sanansaattaja kuoleman
huoneessa, sydämellisen rakkauden sanoma yksinäiselle ja hyljätylle.
Minä näin erään jalon naisen kävelevän toiselta sairasvuoteelta
toiselle jokaisen ääreen asettaen pienen astiallisen kukkia ja jokainen
sairas sai osaksensa osaaottavaisen katseen tahi jonkun sanasen. Vielä
näen minä kuolevan _pienen saksalaisen tytön_, jonka vanhempien, jotka
olivat siirtolaisia, täytyi jättää jälkeensä sairashuoneesen; minä näen
vieläkin tuon yksinäisen lapsen kuolemaisillansa tarttuvan kädellänsä
valkoiseen ruusuun ja onnellinen hymy huulillansa nukkuvan kuoleman
uneen. Minä näen vieläkin _vanhan juutalaisen_ valkoisine partoinensa
ja hiuksinensa. Hän oli paennut Venäjältä kuollaksensa Lontoossa
saksalaisten sisarien hoidossa. Hänelle annettiin vihko kärsimyskukkia
lisäämällä muutamia sanoja Kristuksen kärsimyksestä. Jo ennenkin oli
Kristuksen rakkaus vähitellen vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta tällä
hetkellä valui runsaasti kyyneleitä hänen silmistänsä, ja hän sanoi
hitaasti vetäen syvään henkeänsä: schalom, schalom, schalom! (rauha,
rauha, rauha!). -- Minä näen vielä tavattoman kauniin englantilaisen
laivapojan, joka oli pudonnut mastosta Westindia-tokassa ja katkaissut
molemmat jalkansa, mutta jonka sydän vielä oli perin turmelematon. Kun
nainen hänelle ojensi vihkon orvokkia, ilosta riemuiten hän sanoi:
"Tänlaisia kukkia kasvaa kotona meidän puutarhassa; voi, kuinka minä
olen iloinen! Nyt tulen minä kohta jälleen kotiin!"
Jospa kuitenkin rikkaat ihmiset tietäisivät, kuinka suurta taivaallista
riemua he voisivat saada aikaan, jos tahtoisivat uhrata hiukkasenkaan
halpa-arvoisista rahoistansa! Jospa he tietäisivät mitä puhdasta ja
suloista iloa he itse voisivat saada nauttia, jos he tällä tavalla
tahtoisivat ilahduttaa ja virvoittaa kärsiviä ihmisiä! Jospa etenkin ne
tuhansittain tuhannet nuoret naiset, jotka joutilaina seisovat torilla
kuluttaen hukkaan aikaansa kurjalla turhamaisuudella, samalla kuin
maailma heidän ympärillänsä on täynnä sydämiä, jotka janoavat pisaraa
rakkautta, jotka janoavat ainoata pientä todistusta siitä, että edes
joku vielä täällä maan päällä heitä ajattelee, -- oi, jospa sen
tietäisivät, kaikki nämät ihmiset, joilla on niin yltäkyllin rahoja,
kunniaa, neroa ja aikaa, -- näyttäisipä tämä maailma kohta toiselta!
Jumalan kiitos, sen tietää moni ei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin
Saksassa, eikä heidän nimensä ole kirjoitetut ainoastaan taivaassa;
eipä suinkaan, ne loistavat maassakin mitä kirkkaimmassa valossa.
"Mutta kussa ne yhdeksän ovat?" --
Mitä etenkin "parempien säätyjen" kristillisiin naisiin tulee,
uskaltavat he Lontoossa ryhtyä semmoisiin asioihin, jommoisiin heidän
saksalaiset sisarensa eivät koskaan voisi koskea. Kauheimmissa
pesäpaikoissa, joita ei tarkemmin voi kertoa vaan jotka siveellisessä
suhteessa ovat sellaisia likaviemäreitä, että ne muistuttavat
kauheimpia kertomuksia vanhasta Romasta, -- näissä kortteereissa
saattaa tavata naisia, jotka Uusi Testamentti kädessä kävelevät
huoneesta toiseen etsimässä kadotettuja. Yksin öisissä kokouksissakin,
joihin langenneita naisia kutsutaan, näkee naisia korkeimmista
säädyistä ojentavan pelastusta semmoisille, jotka ovat alentuneet
lähelle eläinten kantaa. Minä en kerro tätä kehoittaakseni sitä
suorastaan seuraamaan. Me olemme nähneet, että englantilaisen luonne ja
englantilaisen elämä sallii paljon semmoisia asioita, jotka ovat
naisilta kielletyt, ja kieltää paljon, jotka meillä taas ovat sallitut.
Monet ilmiöt kristillisen elämän alalla Englannissa tuntuvat meistä
suorastaan sopimattomilta, kun meillä on ainoastaan kertomus paperilla
niistä; mutta ne tuntuvat paljon luonnollisemmilta, kun me näemme ne
sillä alalla, missä ne ovat alkunsa saaneet.
Tosin on paljon myöskin _ehdottomasti hyljättävää_ johonka minä luen
ilman armoa _naisten saarnaamisen_. Kumppalini ja minä tulimme Lontoon
itäisestä osasta suuren rakennuksen luo, joka oli melkein teaaterin
näköinen. Mahdottoman suurella paperilla oli ilmoitettu: "Täällä laulaa
Mr. Parker ja _saarnaa_ Miss Parker tänä iltana k:lo 8." "Meidän pitää
mennä sisään", sanoin minä tietysti, ja niinpä teimmekin. Me tulimme
hyvin suureen saliin, johonka mahtui kaksi tuhatta henkeä, perällä oli
lava, joka ulottui mahtavan suuriin urkuihin. Vähitellen tuli huone
täyteen kirjavaa joukkoa. Ilkeimpiä roistonaamoja näki jaloimpain ja
hienoimpain kasvojen vieressä. Kumppalini kertoi, että rikas,
kristillinen oluenpanija, -- joll'en väärin muista, on hänen nimensä
Chairington -- oli rakentanut ja hartausharjoituksia varten sisustanut
tämän rakennuksen; että sama mies paikka paikoin köyhimpiin
kortteereihin oli toimittanut loistavia ravintoloita biljardineen,
luku- ja musiiki-huoneineen. Näissä ravintoloissa saavat kaikki, jotka
käyttäytyvät siivosti, mitä parhaimman ravinnon hyvin halvasta.
Ainoastaan päihdyttäviä juomia (siis oluttakaan, jonka ansio perustajan
koko rikkaus on) ei saa. Omenaviiniä, limonaatia, maitoa ja muuta
senlaista on siellä sitävastoin saatavana miellyttävässä muodossa
erinomaisesti valikoidusta varastosta, johonka vakuutukseen tulin
omasta kokemuksestani. Pääsy kaikkiin äsken mainitsemiini huoneisin on
vapaa. Minun kumppalini sanoi minulle, että nämät laitokset ovat
tehneet sangen hyvän vaikutuksen satoihin rappiolle joutuneihin
ihmisiin, ja sehän onkin luonnollista.
Mutta palatkaamme "jumalanpalveluspuheesemme". Emme kauan tarvinneet
istua, ennenkuin uruista alkoi kuulua sydäntä sulattava esisoitanto.
Sitte esiintyi mustapartainen ja jokseenkin siivonaamainen herra ja
esitteli itsensä Mr. Parkeriksi. Hän piti rukouksen, joka ehkä olisi
ollut mieltä ylentävä, joll'ei se olisi ollut niin tavattoman
pitkäveteinen. Mutta hän alinomaa matki samoja harvoja lauseita
loukkaavalla tavalla, ja tuntuipa oikein helpottavalta, kun hän vihdoin
sanoi "amen". Nyt tuli paras osa nimittäin _laulu_. Jumala oli tosin
antanut tälle miehelle harvinaisen laulu-äänen, ja se ansaitsee
ainoastaan kiitosta, että hän sitä tahtoi käyttää kunniaksi Jumalalle
joka sen oli hänelle antanut, ja ihmiskumppaniensa iloksi ja
mielenylennykseksi. Hän lauloi siis useita hymniä hyvin ylevällä
tavalla, eikä siis sellaisessa galoppi-tahdissa, joka tavallisesti on
vallalla englantilaisten kirkkolaulussa. Mutta me lauloimme taitomme
mukaan loppusäkeet, sitten kuin yhdellä pennyllä olimme ostaneet
itsellemme pienen laulukirjan. Tämä kaikki oli siis, niin kuin pitikin.
Mutta nyt piti Mr. Parker johdannoksi seuraavaan lauluun pienen puheen,
jonka pääsisällys oli seuraava: "Se laulu, joka nyt seuraa, on Moody'n
tekemä; se on erinomaisen ihana ja se on jo usein tehnyt ihmeitä.
Eilisiltana tätä hymniä laulettaessa heräsi kolme nuorukaista
kuolemasta elämään. Sittemmin näyttäytyvät he tässä lavalla. Minä
toivon Jumalan kautta, että tämä laulu tänäkin iltana näyttää
tenhovoimansa. Ajatelkoon kukin teistä, jotka ette vielä ole
pelastetut, itseksensä todenteolla, jos ehkä hänenkin Damaskushetkensä
lyö juuri nyt, kun tätä laulua lauletaan." Nyt lauloi hän laulun, jonka
nuotti todellakin oli sydämeen käypä ja unhottumaton. Joka värssy
loppuu näillä ihanilla sanoilla: "Take me as I am!" (Ota minut
sellaisena, kuin olen!), siis aivan evankeelisesti ja kristillisesti.
Mutta nyt toi hän esiin koko laitoksen taidetemppuja meitä
liikuttaaksensa. Ne monet äänenvaihdokset ja väristykset, joita herra
Parker laulussansa käytti kertoessaan säettä: "Take me as I am",
tuntuivat minusta, vähimmin sanoen, tuskin mieltä ylentäviltä. Mutta
sitten antoi hän merkin urkujen soittajalle, joka tuli hänelle apuun
milloin vienosti ja haaveksivasti, milloin koko viimmeisen tuomion
jyrinällä säestäen; sitten komensi hän: "Ladies only!" (ainoastaan
naiset!); sen jälkeen: "Gentlemen only!" ja siten alinomaa jotakin
uutta ja aina kuitenkin samat sanat: "Take me as I am". Näistä
ponnistuksista huolimatta ei kukaan ilmoittautunut lavalla, joka
suinkaan ei ollut kummallista, jos englantilaisilla tämän toimituksen
kestäessä oli samat tunteet kuin saksalaisella papilla. Nyt seurasi
rukous, jonka kestäessä kaikki läsnäolijat olivat polvillansa.
Välittömästi tämän rukouksen jälkeen herra Parker ilmoitti,
että hän ja Miss Parker huomenna lähtisivät pitkittämään
evankeliuminlevitystointansa Brighton'iin. Viimmeiseksi oli hänellä
annettavana sekin tieto, että herra Chairington iloissansa siitä, että
tässä salissa kävi yhä edelleenkin lukuisasti väkeä, oli päättänyt
repiä sen alas, ostaa sen ympäristöllä olevat rakennukset ja rakentaa
saarnahuoneen, _jonkalaista ei olisi koko maailmassa_. "A11 right!" --
Amen, Amen! Halleluja! -- "Very well". -- "Victoria!" kajahteli
sadoista karkeista ja hienoista kauloista. Minä olin jo tullut
arvostelevalle tuulelleni ja minusta tuntui tuo hurskas kehuminen
paljon inhottavammalta, juuri sentähden että se oli olevinansa
hurskasta. Kuitenkin minä vielä siesin tätä hetkisen, koska herra
Parker oli sanonut, että hänen sisarensa nyt puhuisi muutamia sanoja
läsnä-olevain herätykseksi. Aivan oikein, tuossa hän jo seisoikin, noin
30 vuoden vanha tyttö, osoittaen semmoista rohkeutta, että se minua
kauhistutti. Mutta hän ei edes räpähyttänyt silmiänsä. Tällä naisella
oli jokseenkin korkeapiirteiset kasvot, ja hänen äänensä kajahti hyvin
jokapäiväiseltä. Mutta vaikka hän olisi ollut kaunis kuin enkeli ja
vaikka hänen äänensä olisi sointunut kuin enkelin ääni, olisin minä
kuitenkin ollut suutuksissani siitä, että nuori, suuresti itserakas
naisolento täällä toi tarjolle todellisia tahi luuloteltuja
kristillisiä kokemuksiansa kahdelle tuhannelle ihmiselle molempaa
sukupuolta kaikista kansanluokista. Tämä ei ole ijankaikkisuuteen
saakka ei naisellista eikä kristillistä, sanottakoonpa siitä mitä
tahansa. Minä en sentähden kestänyt tätä kauempaa ja minä sain
tarpeekseni jo alusta: "Minun aineeni on: vuoret. Minä tahdon teidät
viedä ylös Jumalan rakkauden valoisille kukkuloille; minä tahdon
näyttää teille, mitä hän on tehnyt minun sielulleni ja mitä hän tahtoo
tehdä teidän sieluillenne. Minun tekstini on Korkeassa veisussa,
luk. 7, v. 11 ja 12: '_Tule, minun ystäväni, käykäämme ylös
vuorille_!'" -- Mitä minuun tulee, menin minä ulos kadulle ja kiitin
Jumalata siitä, ett'ei se ollut minun vaimoni tahi tyttäreni, joka
tuolla sisässä puhui. Minä ihmettelin ankaran apostoolin kiellon
viisautta: "_Teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman_". --
Mutta aivan toisin ajattelin minä _miehen laulusta_, jonka olin
kuullut. Jos kaunis ääni on ihanimpia Jumalan lahjoja ja jos kaunis
ääni vaikuttaa melkein tenhoovalla voimalla sydämiin, -- minkätähden
semmoinen ääni ei voisi ruveta evankeeliumin palvelukseen? Englannin ja
Amerikan kristityt ovat aikaa sitten jo antaneet käytännöllisen ja
toteutetun vastauksen tähän kysymykseen. Eipä siinä kyllin että
harjoitetut köörit katoolisten messujen tapaisissa jumalanpalveluksissa
valtiokirkon tuomiokirkoissa esittävät arvokkaimpia mestariteoksia, --
ei niinkään, myöskin _herätyskokouksissa_ tehdään kaikkialla kauniit
äänet Jumalan enkeleiksi ja palvelijoiksi. Onhan _Moody'n_ menestys
maailman mainio; mutta kaikkialla Englannissa huomaamme pyrittävän
laululla kohottamaan enimmin rappeutuneita ja syvimmälle vajonneita
ihmisiä lähemmäksi korkeinta ja ijäistä ihanteiden maailmaa. Ja tässä
on kyllä nainen yhtä hyvin paikallansa kuin mieskin. Minun mielestäni
on oikein erinomaista, kun esim. Englannissa kokoovat kaikkein
köyhimpiä ihmisiä antaaksensa ensiksi lämpimällä kädellä näille nälkään
nääntymäisillään oleville runsaan ja voimakkaan aamiaisen ja sitten
_laulaaksensa heille jotakin_. Maan ylhäisimpien ja jalosukuisimpien
naisten ja herrain joukossa löytyy sellaisia, jotka eivät ole liian
ylpeitä tekemään tätä rakkauden työtä. Tämä onkin yksi Englannin
"pelastavista käsistä", ja minä luulen että meillä on siitä opittavaa.
Me saksalaiset olemme, kuten sanotaan, maailman enimmin musiikiin
taipuvainen kansa. Olkoonpa kuitenkin miten tahansa, vaikuttaa ihana
musiiki meidän _köyhiin_ varmaankin yhtä paljon kuin Englannissakin
köyhiin. Näemmehän että ylhäinen ja alhainen rahvas suoraan sanoen
jumaloitsee "sävelten maailman primadonnaa", niin että valjastavat
hevoset hänen vaunujensa edestä itse vetääksensä niiden asemasta, niin
kuin muutakin samanlaista häpeällistä sopimattomuutta, Kuitenkin
nähdään tässä, mitä musiiki voi aikaan saada. Mutta mitäpähän siitä
olisi, jos ne kristityt, jotka ovat saaneet ihanan äänen, tahtoisivat
käyttää sitä Jesuksen palvelukseen -- eivätköhän he voisi tulla
hyvinkin vaikuttaviksi evankelistoiksi?
Eiköhän tässä olisi tie avoinna evankeeliumin levittämistä varten
rahvaasen. Eivätköhän ihanat hengelliset laulut tosinkaan olisi Jumalan
enkeleinä, jotka lempeästi ja hiljaan vaikuttavat sydämeen? Minkätähden
eivät nuoret naiset saisi muualla kuin ainoastaan perheseuroissa ja
akateemiain musiiki-iltoina sallia kuulla ääntänsä, jonka he ovat
Jumalalta saaneet? Minkähäntähden meillä on niin vaikeata koota
äänilahjaisia henkilöitä korkeammista säädyistä kirkkokoriksi? Niin
_miksikä_? Minun mielestäni on kaunis ääni leiviskä, jonka
käyttämisestä omistajan kerran tulee tehdä tili, yhtä hyvin kuin niistä
rahoista ja omaisuuksista, jotka Jumala on hänelle suonut tässä
elämässä. Tässä pitäisi kristillisten tirehtöörein tulla avuksi
tuumien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä. Heidän tulisi itsekseen
tuumia, josko ehkä ihanan, kristillisen hengen elähyttämän musiikin
kautta voisi vaikuttaa niitten sydämmiin, jotka eivät tahdo kuunnella
pitkiä saarnoja. Tietysti täytyisi tätä kaikkea tehdä ilmaiseksi ja
ilman rahatta. Myöskin minun mielestäni voitaisiin ei ainoastaan
varsinaisia jumalanpalveluksia ja liturgioja, vaan myöskin niin
kutsuttuja tieteellisiä ja kansantajuisia luentoja pidettäissä, ja
useissa muissakin tilaisuuksissa, sekä alussa että lopussa laulaa joku
kaunis kvartetti. Silloinhan varmaan voisi tietää saaneensa _jotakin_
hyvää vaivoistansa. Voi kuinka kuivaksi ja proosalllseksi, kuinka
värittömäksi ja soinnuttomaksi me saksalaiset protestantit olemme
enimmäkseen tehneet uskonnon, vaikka evankeeliumi kuitenkin on paljasta
runoutta. Enkelien laulaessa se tuli maailmaan; myöskin saattaa se
laulamaan kaikki ne, jotka sen oikein käsittävät. Eikä meille ole
sanottu muuta tulevaisista jumalanpalveluksista taivaassa, kuin että
kaikki on paljasta musiikia ja laulua.
Kuitenkaan emme vielä ole taivaassa, vaan Lontoon itäisen osan
kaduilla, joilla, kun kaasun valo on päivän valoksi vaihtunut, elämä
suinkaan ei ole taivaallista. Oltuamme Parker'in kokouksessa oli
kadulle tullut vielä enemmän väkeä. Mutta minkälaista väkeä! Siellä
vilisi itsensä myymistä harjoittavia naisia; -- sadoittain näki näitä
kurjia olentoja, joiden joukossa oli 12-13 vuotisia lapsia. Heitä
olivat tahtoneet ottaa kädestä viedäksensä mukaansa. Voi, älköön kukaan
tuomitko näitä syvälle vajonneita! Kuinka voisivatkaan lapset, jotka
kasvavat semmoisessa kaupungin-osassa, jotka aamusta iltaan saakka
näkevät semmoisia kauheita asioita, joilla ei ole aavistustakaan
perhe-elämästä, jotka enimmäkseen eivät käy mitään koulua, eivät näe
eivätkä kuule mitään kristinopista ja siveellisyydestä, -- kuinka
voisivatkaan sellaiset välttää pahetta? Eipä olekaan ihmeteltävä, jos
he lankeevat; ihme on, jos he lankeemuksesta säilyvät.
Kas tuossa rahalle alttiita naisia, joista osa häilyttelee soihtuja
käsissänsä, kaikki enemmin tahi vähemmin juovuksissa, tukka puoleksi
tahi kokonaan hajallaan, -- niin tanssivat he hurjasti kuin
raivottaret, melkein tenhovoimalla temmaten mukaansa miehiä ja
nuorukaisia, laajoissa piireissä muutamien soittomiesten ympäri, jotka
soittavat inhottavia valssinuotteja. Toden totta, me olemme Sodom'in
kaduilla; ei mitään puutu. Ja kuitenkin on täällä jotakin toisin. "Sata
vanhurskasta" on keskellä tätä Sodomia, eivätkä he ainoastaan ole
siellä, vaan he myöskin pyhässä innossaan ovat toimessa heittäen
syvimmälle vajonneille pelastusnuoraa heidän perikatonsa kuiluun.
Kuinka tätä tehdään; sen olemme jo ennen maininneet; siitä on useinkin
paljon kirjoitettu.
Mutta mitäs tämä on? Etäältä kuuluu iloinen raikas marssi ja voimakas
laulu. Luulisi sotamiehiä olevan tulossa, ja tämä onkin jotain
senkaltaista. Keskelle pakanallista saastaisuutta marssii liehuvin
lipuin pataljoona pelastusarmeijaa. Minä en voi kieltää, että
tässä oli jotakin ylevää. Oli aivan kuin Jumalan kaupunki heti tahtoisi
ruveta julkiseen taisteluun Jumalan vihollista Babel'ia vastaan.
Valssimusiikin täytyi antaa tilaa pelastusarmeijan musiikille, sitten
lakkasi viimmemainittukin. Rahvas lakkasi tanssimasta ja meluamasta ja
tunkeusi parvittain "pelastus-armejan" pienoisen joukon ympärille.
Vanhanpuoleinen päihtynyt nainen huusi pilkallisia sanoja. Mutta häntä
löi nyrkillänsä vasten naamaa kovakourainen, raakamainen merimies niin,
että hän meni tiehensä verisenä ja ulisten. "Sen lohikäärme," sanoi
merimies, "joll'et sinä tahdo kuunnella, niin voithan sinä madella
rotkoosi. Täytyyhän jokaisen saada puhua, vaikka hän puhuisikin
tuhmuuksia!" Se oli oikein englantilaista.
Tällä kertaa emme tahdo tutkistella, kuinka paljon järjellisyyttä tahi
järjettömyyttä pelastusarmeijan sotamiehillä oli kuunneltavaksi
tarjottavana, koska me kohta tulemme heitä tervehtämään heidän omaan
pääkortteeriinsa. Mutta mennessämme pois kuulemme me yhden näistä
"pelastetuista" kaikuvalla äänellä sanovan: "Minä olin repaleretku,
eikä minulla ollut muuta kuin ryysyjä, niinkuin useimmilla teistä nyt;
mutta nyt, kun olen pelastettu, elän minä kuten gentleman ainakin ja
minulla on joka päivä lammaspaistia pöydälläni." Tämä uskon hedelmä
teki tietysti syvän vaikutuksen kuulijoihin.
Edellä olemme jo huomauttaneet, ett'ei leikillisyyttä puutu missään
tilaisuudessa Englannissa. Sitä huomaa jumalanpalveluksissakin. Siitä
pitävät huolta jo ne monet pienet lapset, aina kapalolapsesta saakka,
joita kyllä mielettömästi kuljetetaan mukana. Minä näin noin kolmen
vuoden ikäisiä lapsia, jotka Prayer Book'insa edessään aina näyttivät
etsivän tarvittavaa paikkaa ja hyvin pyhän- ja juhlallisen-näköisinä
olivat löytävinänsä sen. Jotkut tekivät joksenkin selvästi kuuluvia
muistutuksia papista ja muista. Mutta se ei vetänyt minkäänlaista
huomiota puoleensa. Englantilainen on kirkossa paljoa suuremmassa
määrin kuin me ja ehkä liiaksikin at home s.o. kotoisasti rattoisa.
Mutta myöskin tänä yönä, heittäessäni silmäykseni alhaisen väestön
kauheaan pimeyteen ja kuiluihin, huomasin minä syvimmän kurjuuden
rinnalla iloisimman leikillisyyden. Tuossa esim. seisoi kaasulyhdyn
alla mies, jolla oli monta koppaa kaikenlaisia eläimiä, joita hän
kovalla äänellä kaupitteli. "Tämä kissa pyytää kaikki rotat sinun
huoneistasi neljä kertaa neljässä kolmatta tunnissa; eikä sinun
tarvitse muuta, kuin olla sille antamatta ruokaa. Jos vielä yhden
viikon kuluttua ainoataan rottaa olisi neljän seinäsi sisäpuolella,
niin minä rupeen vaikka orjaksesi ja vielä lisäksi lahjoitan sinulle
tämän papukaijan, -- joll'en minä jo siksi ole myynyt sitä." Kissan
huusi vihdoin 1 shillingistä 7 pence'stä nainen, jonka sääty oli
jokseenkin epätietoinen; hän otti pedon lempeästi syliinsä ja
silminnähtävästi se tuli hyvin toimeen uuden haltijansa huostassa. --
"Katsokaapas tätä villakoiraa! Kuka tahtoo ostaa sen? Viisi shillingiä
ei ole siitä liian paljon; se oppii kaikki ihmisen konstit
neljässätoista päivässä. Katsokaas vaan, se syö jo molemmilla käsillään
niinkuin täydellinen gentleman!" Ja se söikin todella, käyttämällä
molempia etukäpälöitään, niin somasti, että useimmat saksalaiset
voisivat oppia siltä syömistaitoa. Vihdoin tuli sillekin ostaja, joka
siitä antoi vanhan taskukellon puhtaan rahan asemesta.
Sillä tavoin olin vähitellen tullut jokseenkin uuvuksiin; mutta
väsymätön seurakumppalini kehoitti vielä viimmeiseksi menemään
_varaskortteeriin_. Mutta hän muistutti minua panemaan kelloni ja
kukkaroni samaan taskuun ja pitämään käteni siinä. Me tulimme pimeälle
kadulle. "Mikähän tuo suuri, valaistu huone tuolla on?" kysyin minä.
"Se on kaikkein pahimmanlainen tanssi-huone. Sinne ei lasketa ketään
sisään, ennenkuin hän etehiseen on pannut veitsen, revolverin,
väkipuukon tahi muun murha-aseen, joka hänellä ehkä sattumalta on
mukanansa. Ilman tätä varovaisuuskeinoa tapahtuisi siellä yhtämittaa
murhia ja tappoja; 'bloody' (verinen) 'verinen nyrkki, verinen nenä,
verinen silmä' on joka kolmas sana englantilaisen alhaisen väestön
suussa, ja jo sillä on, surullista kyllä, hyvä syy käyttää tätä sanaa
niin usein". -- Tullessamme varaskatujen nimellä tunnetuille kaduille,
tapasimme me katusaarnaajan, joka erämaan saarnaajan tavoin huusi
voivotteluansa kadotetun maailman yli, vaikk'ei hänellä ollut muita
kuulijoita kuin vanha vaimoihminen ja kuusivuotias lapsi. "Olkaa nyt
varoillanne!" sanoi kumppalini, kuin poikkesimme pimeälle korkeitten
huoneitten ympäröimälle kadulle. Mieleni tuntui vähän kolkolta. Heti
tulikin hyvin kohteliaasti mies, jolla oli ainoastaan kurjia nutun ja
yöasujen jätteitä yllänsä, ja sanoi: "Hyvä herra, teidän vaatteenne
ovat tahraantuneet valkoisiksi". Hän valmistautui minua pöllyttämään ja
samalla epäilemättä ottamaan saalista minun taskuistani. Kumppalini
kyllä karkoitti hänet pois kovasti huutamalla: "Policemen!" jonka
jälkeen repaleinen mies katosi; mutta kimeä vihellys kuului ja
samanlainen vastaus tuli useasta pimeästä nurkasta. Minä tunsin kylmän
väristyksen ruumiissani, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta
ilmaistakseni pelkoani. Siten jatkamme me vaellustamme. Tuolla keskellä
katua istuu tulikouran ympärillä, joka on tulisilla hiilillä, pieniä
poikia ja tyttöjä paistamassa potaattia ja kastanjoita. He ovat niin
iloisia, kuin ainoastaan lapset voivat olla, sillä heidän illallisensa
on valmistumaisillaan. Mutta näitten nälistyneitten lasten riemu tuli
äärettömäksi, kun minä heitin muutamia pencinkappaleita heidän
syliinsä.
Me pistäysimme parissa tahi kolmessa englantilaisessa boarding
house'ssa ja tahdoimme uskotella, että meillä oli siellä jotain
tekemistä kysymällä, josko siellä oli ketään saksalaista. Meidät
karkoitettiin tosin nauramalla ulos, mutta saimme kuitenkin aikaa
heittää silmäyksen näihin salaperäisiin huoneisiin, joidenka kaikkien
perällä kamiinissa oli takkavalkea, -- ainoa valo, mikä koskaan loisti
tässä kauheassa pimeydessä. Niin, kauhea siellä todellakin oli näky.
Ihmisiä molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä, melkein kaikki kurjimpiin
repaleisin puettuina, monet juovuksissa, toiset vielä juoden ja
pelaten, seisoi, istui ja makaili siellä sekasin. Muutamia "sänkyjä" ja
"istuimia" näki pitkin seiniä ja suurella paperilla oli ilmoitus:
"Täällä maksaa yönvietto 1/2 pennyä"; joka tahtoo tuolin saa maksaa
yhden penny'n; istuin maksaa kaksi, vuode kolme pence'ä.
Minä voin tuskin hillitä kyyneleitäni, nähdessäni tätä ihmiselämän
kurjuuden syvyyttä. Jospa kaikki nämät ihmiset voisivat kertoa kaikki,
mitä heille oli tapahtunut, ennenkuin olivat tulleet tähän
helvetilliseen paikkaan, -- mikähän romaani siitä tulisikaan! Mutta
minä pelkään, että pieni sana: brandy (paloviina) useimmissa
tapauksissa olisi selityksenä kauheaan arvoitukseen.
Minä olin iloinen, jälleen tultuani raittiisen ilmaan. Me menimme nyt
takaisin city'yn, istuen korkealla ratavaunujen katolla. Meidän allamme
oli melu ja hälinä, niin kuin markkinoilla. Ja kuitenkin oli puoliyö
kohta käsissä. Vasta city'ssä oli hiljaan, mutta minun sydämmessäni ei.
Mitään unta ei tahtonut tänä yönä tulla silmiini. Minun uupuneitten,
suljettujen silmieni edessä hyppeli edestakaisin kauheita haamuja. Ja
kaikki nämät onnettomat, syvälle vajonneet ihmiset, he olivat kuitenkin
ihmisiä yhtä hyvin kuin minäkin, ja yhtä hyvin kuin minut oli heidätkin
Golgatalla vapahtanut sama vapahtaja, joka armossansa jo aikaa sitten
kallistuen minun puoleeni lausunut toivotuksensa: "Rauha olkoon
sinulle;" saammekohan me vielä kerran kristallikirkkaan joen rannalla
Jesuksen istuimen edessä tavata näitä kauheita haamuja Jumalan lapsiksi
julistettuina. -- Sitä minä en, huolimatta kaikesta, tahdo epäillä.