Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja
mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi
kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet
Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin,
Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan
miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan
kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki
paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien
ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista
ei ainoastaan _suuruutensa_ kautta, vaan vielä enemmän sen kautta että
se on ensimmäisen luokan _satamakaupunki_, siis yhtymäpaikka
lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia.
Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin
säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi
puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä
yksinkertainenkin aavistaa.
Tähän tulee lisäksi _laiminlyöty opetus_, kun kouluopetus aina viime
aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan
enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka
eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään
vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä
rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin,
itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä
puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka
asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa
vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin
kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää
tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, -- ja sen
tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja
pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi
liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka
voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä
asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole
pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä
ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa,
ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa
useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea
Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä,
eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista
kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten
suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja
rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se
on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin
tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on,
että _seitsemäs osa_ kaikista englantilaisista elätetään yleisillä
varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua,
jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai
lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.[12]
Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat
tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei
olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo
mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä
voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret
kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne
toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki
mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit
eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen,
maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissa _Jerusalemi_
Jumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselle _Babelille_,
joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee
jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä
vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten
Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat
käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin,
englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on
kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "_Englanti vaatii että joka mies
tekee velvollisuutensa_". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat
näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty
tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt
Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu
heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen
mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat
ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että
se tuhat kertaa on epäonnistunut.
Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisista _pakanalähetyksen
ahjoista_, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee
kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhu _pipliaseurasta_,
jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee
suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhu
_traktaattiseurasta_, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti
Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta
kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee
sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta
ja suuremmoista", -- samaa täytyy myöskin sanoa _kristittyjen_ töistä.
Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat
siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen
järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni
nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman
hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset
olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan
sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. -- Mutta
englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat
unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.
Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden
pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein
peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä
siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan
uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivät _aivan asiallisen_
kertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että
miehille.
Mutta sitä _pelastavaa kättä_, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen
yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä
täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän
mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan
menettelevätkin, -- niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä
monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia
taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta
tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja
usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön,
johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria
yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin.
Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme
mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja
kirkosta yhä vieraantumasta, -- niin emme saa odottaa kunnes he tulevat
evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän
luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä se _uusilla teillä_ ja uusilla
keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka
kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen
voimme oppia Englannissa.
Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä
Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei
minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää
mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan
Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta
Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat
käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä
kylmentynyt.
Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka
nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen
köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen
nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli
rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua
tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä
kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut,
sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon
puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin
pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että
joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat
näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut
yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä
on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä
vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan
saksalaista sanaa. -- Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja
kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten
sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin
välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten
tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja
helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. --
Nyt menimme _suuriin saksalaisiin majataloihin_, joissa ystäväni
kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme
vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret
useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina
on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt
monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä
joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoria
_tyttöjä_, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen,
jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi.
Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä
tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka usein
_opettajattariakin_ tänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa
vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee
ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä
Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan
ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri
olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen,
ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai
intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria
rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät
englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin
käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet
ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä
viettelyksiä, että vaaditaan _siveellistä mielenlujuutta_ voidakseen
pysyä saastuttamattomana.
Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivat _työtä ja
paikkaa_, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia,
parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja
ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin
tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni,
mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No,
minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja".
"Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".
Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa
evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana.
--Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä
ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita,
jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin
voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta
kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan
jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita
ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin
j.n.e.
Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva
tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita
ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren
saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän
oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän
vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta
kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa
tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja
vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan
vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi
hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä
päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon
kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee
kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. -- Lopuksi
käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja
suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä
takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme
lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, -- läksimme
_juutalaisten_ asumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli
lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei
yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi
kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin
itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein
kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi
tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän
näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun
Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien
nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia
lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä
vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin
täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää
hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä
harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä,
toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia,
täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja,
-- vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e.
Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat
myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he
unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle
juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin
meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten
kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneet
_ministereiksi_. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä
valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia
maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon,
oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen
juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitä
_vieraina ja muukalaisina_ maassa, joiden niin pian kuin mahdollista
tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan
juutalaisten _vallasta_ millään alalla. Heitä onkin suhteellisesti
vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä.
Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin
miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä,
toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset,
niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle
heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä
osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi
juutalaisten joukossa _Houndsditchissa_ yksityisiä kunnianarvoisia,
melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää,
vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta
uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen:
"ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on
silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta
iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille;
vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi
sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus on _kärsinyt_; se ei sovi
Messiaalle!" -- ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.
Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa on
_juutalaislähetyslaitos_; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita
innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän
se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja
lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää
niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen
oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäni
_irlantilaisten_ asumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät
naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä
katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja
puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki
kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui
heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua
naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista
poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja
kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään
hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi
pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat
kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt
kun siellä täällä huomasi nuoria, joille _vasta pestyjä vaatteita_ oli
ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan
toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän
päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä
milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat
herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti.
Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon
hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu
kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden
ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi
osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te
rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?
Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata
Lontoossa, -- melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet
pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat
enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi
täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen
kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta
kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat
tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He
käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten
nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona,
jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi.
Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen
kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.
Mutta _itämaalaisten majaan_ täytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon
ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne
läksin, virkistin itseäni _"kristillisessä" kahvilassa_. Sellaisia
paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja
juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla
Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne
ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen
kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella
tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.
Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "_Strangerin majaan Intian, Arabian,
Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten_." Se on koti muukalaisille
pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen;
eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan
ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen
luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille
kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja
tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja
viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän
huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan
kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se
on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai
tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama,
jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin
turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta,
jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on
kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja.
_Työtäkin_ he täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat
itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he
tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon
tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä
sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti
erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien
tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin
täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita
raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet
kaikkien henkien yhteisen isän luo.
Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin
kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En
saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka
istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista
mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä
hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän
Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki
voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. --
Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan
Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä
tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä
ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän
rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa
kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta
niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat,
kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa
ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin
kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän
uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan"
asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?
Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme -- älkööt lukijani
kauhistuko! -- _opiumikapakkaan_. Kun Lontoossakin näiden
viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin
kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle
ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se
on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa,
vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi
päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo
on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta
kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olin _pappi_ ja siitä syystä
mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen
käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti
erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme.
Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin
sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista
aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen,
olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi
eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme
opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen
näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi
pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi
pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi
huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli
sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi
muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty
vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten
imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja
sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain
niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista
juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea
turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä
perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo
arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja
meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein
kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja
morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi,
muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!
Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta!
Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman
suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain
laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on
suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme
rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä
aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen.
Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä
tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta
huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet
jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat
kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta
tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko
suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on
täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja
Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein
y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat
lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet
lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon
lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa
itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory
(norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen
hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä
on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan.
Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa.
Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle
lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi
matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin
huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi
saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneet _hampaan kolotuksen_
kautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten
ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu
muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt
sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä
elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään
sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että
noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla pahansuopa
ketään kohtaan, ei virtahepoa eikä elehvanttiakaan kohtaan. Mutta kun
niillä kumminkin on hampaankolotusta, niin on siinä meille lohdutusta
kun tiedämme että meillä on niin monta onnettomuuden toveria Niili-,
Kongo- ja Gangesvirtojen tienoilla, semmitenkin kun nykyisissä
uskostaköyhissä ihmisissä käy yhä tavallisemmaksi kadehtia
luonnonihmisiltä sekä aarniometsien eläimiltä niiden hyvää mieltä ja
häiritsemätöntä hyvinvointia. Nyt tulimme oikein tämän asian perille.
Ei seiso jokaisen otsassa kirjoitettuna mitä hän kärsii. Älä siis,
ihminen, ole kademielinen, -- elehvanteillakin on hampaankolotusta.
Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri
osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän
kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen
osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja
nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset
paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin
paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä
ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on
konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten
monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on,
Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan
ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka
pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä
työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien
maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat
enimmäkseen malliksi kelpaavia. _Dalstonin suuri saksalainen
sairashuone_ on kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää,
jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin
vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon
vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä,
jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä.
En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän
sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat
makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset
olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja
hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä
parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa
ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä
maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea
mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä
huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän
tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä
saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan
muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten
sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon
viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun
päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia
ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja
hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on
vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville,
nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan
joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys
ilahdutti sydäntäni.
Saksalaiset ovat myöskin perustaneet monenmoisia oivallisia rakkauden
laitoksia. Tahdon ainoastaan mainita saksalaisen yhteyshuoneen
(Finsburg square), jonka herttainen isäntä on pohjoissaksalaisen
lähetysseuran entinen lähetyssaarnaaja. Siinä on kelpo saksalainen
majatalo, joka tyydyttää kaikkien vaatimuksia; siellä kokoontuvat sekä
"nuorukais-" että "kauppiasyhdistys". Jälkimäisessä pidetään
kristillisiä esitelmiä saksankielellä. Minullakin oli syyskuun 1 p:nä,
siis päivää ennen Sedanin päivää, ilo monilukuiselle saksalaiselle
kuulijakunnalle kumpaakin sukupuolta ja kaikkia säätyjä puhua
"Saksanmaan uskonnollisista oloista". Minkä silloin sanoin, sen
tahdon kertoa tässä, että näet saksalaiset voivat paljon oppia
englantilaisilta ja että ne ovat hulluja, joll'eivät sitä tee; mutta
että he ovat kansansa kavaltajia, jos he englantilaistuvat. Keskellä
Lontoota tulee heidän juuri oikein olla saksalaisia ja uskollisesti
koossa pysyä. Mutta heidän tulee myöskin näyttää, ett'ei saksalaisten
kristillisyys ole vähemmin toimintaan kykenevä eikä vähemmin rikas
hyvistä töistä kuin englantilaisten kristillisyys. Surkeata on, kun
monen protestanttisen saksalaisen "kristillisyys" ei ilmaannu missään
muussa kuin ivallisissa vastalauseissa kaikenlaisia englantilaisten
kristittyin omituisuuksia ja hullutuksia vastaan, mutta heillä
itsellään ei ole mieltymystä englantilaiseen tai saksalaiseen tai
mihinkään muuhun kristillisyyteen. Sellaiset kristityt häpäisevät
samalla Kristuksen ja kansansa nimeä. Vähentyköön heidän lukunsa
vähentymistään!