Niitä, jotka etelästäpäin matkustavat kauniiden Southampton'in
merenlahdelmaan, tervehtää länsirannalta palatsinmoinen, mahtavan
suuri rakennus, joka on keskellä somaa puistoa. Se on Victoria-House,
suurenmoinen laitos sotamiehiä varten, jotka sairaina ja kurjina
tulevat takaisin Intiasta täällä rakkaassa kodissa hoidettaviksi,
kunnes he tulevat terveiksi. Eiköhän iloinen rohkeus täytä heidän
sydämmiänsä, kun he näkevät tämän rakennuksen jättäessänsä
isänmaansa palvellaksensa vaarallisilla itämailla! Ensimmäisenä
aamuna, jolloin olimme Englannin maalla, tulimme me tähänkin
kallisarvoiseen turvapaikkaan. Se on ainoastaan pyssyn kantaman verran
Nedeley-Abbey'stä. Se on yksi maailman runollisimpia ja suurenmoisimpia
raunioita. Tämän minä kirjoitan siinä tarkoituksessa, että kukin, jolla
on muutaman tunnin verran aikaa Southampton'issa, kävisi siinä paikassa
metsän kaunistamilta raunioilta luodakseen katseensa siniselle merelle,
jonka etelässä rajoittaa oivallinen Wight'in saari. Mutta kuitenkin
myöskin Victoria-House'a ja sen oivallisia laitoksia sotamiehiä ja
upseereja varten täytyy myöskin käydä katsomassa. Tämä miljoonia
maksava turvalaitos on omituinen Englannin oloille. Se kertoo niistä
mahdottoman suurista rikkauksista, jotka ovat kokoontuneet tälle
saarelle; mutta se kertoo myöskin, kuinka käytännöllisiin ja
ihmisystävällisiin tarkoituksiin englantilaiset näitä rikkauksia
käyttävät. Sillä sellaisia suurenmoisia laitoksia, kuin me täällä
näemme, on Englanti täynnä, ja vähimminkin karsas saksalainen voi tässä
kohtuudella kadehtia Englannin rikkautta.
Joka puolella on laitoksia, joilla on äärettömiä varoja ammoin ajoista
saakka. Minä huomautan vaan Oxford'in 25 colleg'ista, jotka yhteensä
muodostavat ihanan, göötiläiseen valliin rakennetun kaupungin ja joissa
on monelle sadalle ylioppilaalle sangen loistavat turvakodit. Minä
huomautan Greenwich-hospitaalista invaliideiksi joutuneita
merisotamiehiä varten; sillä ei ole vähempää, kuin noin kuusi miljoonaa
markkaa vuotuisia tuloja. Nyt on siinä myöskin koulu meriupseereiksi
aikovia varten, sitäpaitsi uiva hospitaali -- entinen sotalaiva --
kaikkien kansojen merimiehille. _Havainto-opetusta_ varten on tuleville
merisankareille rakennettu leikkipaikalle suuri täydellinen laiva.
Lähellä olevassa linnassa on hyvin kallisarvoinen taulukokoelma, jossa
tulevien meri-upseerein nähtävänä ovat kaikki Englannin suuret
merisankarit kaikilta ajoilta ja kaikenmoisista meritappeluista.
Semmoista ylellisyyttä emme me köyhät saksalaiset, paha kyllä, voi
käsittää. Ja kuitenkin minä voisin tunnittain puhua semmoisista
asioista.
Näiden vanhojen laitosten rinnalle voi asettaa yhtä arvokkaina
_nyky-ajan_ esiintuomat. Lukemattomat ovat laitokset kykenemättömiä
työmiehiä, leskiä ja orpoja, kaikenlaisia sairaita varten, ja kaikissa
näissä laitoksissa Englannissa on semmoinen loisto ja komeus, että se
tekee meidät mannermaan asukkaat oikein alakuloisiksi. Erinomaisen
hyvän vaikutuksen teki minuun suurenmoinen turvalaitos köyhiä rinta- ja
keuhkotautisia varten. Bentnor'in luona olevilta valkoisilta
liitukallioilta luo se katseensa sadoin akkunoin etelään siniselle
merelle ja pohjoiseen paratiisilliselle Wight'in saarelle. Sen oli
rakentanut kiitollisuudesta Jumalata kohtaan rikas englantilainen,
jonka sairaat keuhkot olivat paranneet Bentnor'issa. Jo olen maininnut
suuret, oivalliset ravintolat, joita kansan tarpeeksi monessa kohden
Englantia on toimitettu. Muullakin tavoin tehdään hyvin paljon köyhien
hyödyksi, ja joka haaralla tapaa yleisiä puistoja useinkin mitä
loistavimpine palmustoineen, kasvihuoneineen, museeoineen j.n.e.,
(kuten esim. Kew'issä), jotka aina ovat avoinna kelle tahansa ja joissa
saa liikkua sangen vapaasti. Myöskin kaikki Lontoon suurenmoiset
kokoelmat ja museeot ovat määrättyinä päivinä avoinna ilman maksua;
niinpä hyvin harvoin tarvitsee nähdä vaivaa ihmisistä, jotka kärttivät
juomarahaa. Köyhässäkin englantilaisessa näkyy olevan paljon ylpeyttä,
yksin pienet katupojatkin city'ssä tahtovat jollakin konstitempulla
ansaita penny'n, jonka heille antaa. Mutta kuitenkin on köyhyys rajaton
Englannin suurissa kaupungeissa. Rahat niinkuin maaomaisuuskin ovat
verrattain harvojen hallussa; pienempien maanomistajien luku tuskin
ansaitsee mainitsemista, keskiluokka on verrattain harvalukuinen, mutta
sitävastoin niiden luku, jotka menettävät varansa sitä myöten, kuin ne
ansaitsevatkin, on kauhean suuri. Jo toisessa jaksossa olen maininnut,
että seitsemännen osan kaikista englantilaisista ylläpitää kuntain
köyhäinhoito; mutta sitäpaitsi on ehkä miljoonia, jotka saavat apunsa
tahi ylläpitonsa yksityisiltä tahi lukemattomista laitoksista. Pahin
seikka kuitenkin on, että tämä luonnoton tila kaikesta päättäen
pahenemistaan pahenee; se kasvaa samassa suhteessa kuin suuret
kaupungit. Eikä kukaan tiedä pelastuskeinoa. Huolimatta tarumaisesta ja
sananparreksi käyneestä Englannin rikkaudesta -- huolimatta Englannin
yksityisistä ja yleisistä loistorakenuuksista, joiden lukumäärä nousee
kymmeniin tuhansiin, -- eivät olosuhteet ole lainkaan loistavia. Jos
missään, niin ainakin Englannissa, koneitten maassa, on uudenaikainen
kehitys muodostanut luonnottomia ja ihmisille arvoa-alentavia
olosuhteita.
Mutta se ainakin on kiitettävää, että kauheitten vastakohtain
tasoittamiseksi tehdään kaikki, mitä voidaan. Ja todella tapaakin se,
joka silmät auki matkustaa Englannin läpi, tuhansittain yleviä
muistomerkkejä todellisesta ihmisrakkaudesta. Etupäässä tulevat tässä
näkyviin, kuten kohtuullista onkin, julkiset _kristityt_. Eikä ole
siinä kyllin, että he ovat etunenässä niissä toimissa, jotka koskekoot
ruumiillista ja aineellista hätää, -- ei suinkaan, vaan heillä on
_erityistoimensa_, jotka ajallisen hädän auttamisen ohessa myöskin
tarkoittavat sielun ijankaikkista pelastusta. Joka tahtoo oppia
tuntemaan englantilaisen tahdonlujuutta, etsiköön sitä näistä
kristityistä, jotka eivät lainkaan välitä mistään vaikeuksista ja jotka
toimillansa toteuttavat englantilaisen sananlaskun: "Missä on tahtoa,
siellä on myöskin keinoja". Me olemme jo nähneet paljon näitä asioita,
emmekä saisi mitään loppua sanoillemme, vaikka tahtoisimmekin tyytyä
ainoastaan _siihen_, mitä _Lontoossa_ tässä suhteessa on näkemistä.
Meidän tarkoituksemme ei ole väittää, että saksalaisten kristittyjen
aikaansaamat toimet olisivat halvempia kuin englantilaistenkaan. Ei
tarvitse muuta kuin mainita esimerkkinä meidän ajoiltamme nimet
_Fliedner, Wichern, v. Bodelschwingh_ -- niin on edessämme semmoisia
pelastavan rakkauden tekoja, että niillä alallansa tuskin on vertaisia.
Mutta kumminkin on jokseenkin terveellistä oppia tuntemaan, mitä muiden
maiden kristityt vaikuttavat ja aikaansaavat. Sen kautta saa uusia
ajatuksia ja herätyksiä, erittäinkin Englannissa, missä kaikki on niin
aivan omituista, missä luonteen sitkeys, uupumaton järjestämisvoima ja
suuret rahavarat puolestansa antavat asioille ja tapauksille aivan
toisenlaisen muodon kuin meillä. Sanalla sanoen, me tahdomme
sydämellisesti iloita toinen toisemme toimista ja ottaa oppia toinen
toisiltamme. Ainoastaan siinä tarkoituksessa minä tahdon tässä kertoa
vielä vähän enemmän.
Koko nidoksen voisi kirjoittaa Miss _Macpherson'ista_, joka on
armahtanut ja vieläkin eteenpäin armahtaa repaleisia lapsia Lontoon
kaduilla (joita kutsutaan "pieniksi arapialaisiksi"). Hän ottaa nämät
onnettomat, joista suurin osa ei tiedä isästä eikä äidistä mitään,
lempeästi hoitaaksensa ja kasvattaaksensa ja toimittaa heidät sitten
yli meren vähäkansaiseen Canada'an. Täällä on kyllin monta rehellistä
ihmistä, jotka mielellänsä ottavat heitä vastaan ja antavat heille
hyvää ansiota. Enpä tiedä kuinka monta kertaa tämä jalo nainen jo on
kyntänyt halki valtameren laivansa lapsia täynnä.
Erinomaiset ovat kristillisen rakkauden aikaan saamat laitokset
Mildmay-park'issa Lontoon pohjoisosassa. Ne ovat kehittyneet
sinapinsiemenen tavoin ja ne ovat kohonneet pastori Pennfather'in
huolesta, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin maailmanvoittava
uskonsa. Perustajansa kuoleman jälkeen ovat ne nyt hänen leskensä ja
entisen Mathiesson-nimisen pankkiirin johdon alla. Konttooriväen
joukossa tapasin minä yhden niistä harvoista englantilaisista, jotka
osaavat puhua saksaa ja ovat meille kuin ilmestyksiä. Ja tämä rakas
mies, joka oli saanut kasvatuksensa ja sivistyksensä Würtenberg'issä,
rupesi minun seurakumppalikseni. Minä tahdon mainita ainoastaan
muutamia niistä laitoksista, jotka hänen johdollansa opin tuntemaan.
Ensiksi huomaamme me komean "_kokoushuoneen_", johon mahtuu viisi
tuhatta henkeä ja on käytettävänä kaikenlaisiin juhliin ja kokouksiin.
Sitten _iltakoulu miehille_, jotka vanhoilla päivillänsä tahtovat
oppia, mitä he nuoruudessaan ovat laimiinlyöneet; -- sillä kuten on
tunnettu, kuuluu myöskin englantilaisen "vapauteen", että vanhemmat
lähettävät lapsensa kouluun, jos tahtovat, mutta muuten eivät.
Sitäpaitsi on täällä _työhuoneita työttömille naisille_. Nämät saavat
täällä opetusta kaikenmoisissa ansiokkaissa toimissa kristillisten
naisten johdolla; laitos maksaa hyvästi heidän töistään ja myöpi ne
sitten jälleen. Mutta täältä he löytävät myöskin ijankaikkisen
rakkauden sanan, jonka rakkauden heijastus kohtaa heitä
ihmisrakkaudessa. Edelleen on täällä yhdistys, johon kuuluu
_viisikymmentä diakonissaa_, jotka kukin käyvät haarallansa
mailmankaupungin köyhien luona. Näiden ja meidän diakonissojen
kutsumuksella ei ole kuitenkaan muuta yhteistä kuin nimi. Joita me
raamatun perusteella kutsumme diakonissoiksi, kutsuvat englantilaiset
nimellä "nurses", ja niitäkin on Pennfather'in laitoksissa, -- vaikka
_saksalainen_ diakonissalaitos on paljon etevämpi englantilaista. Mutta
niitä, joita Lontoossa kutsutaan "diakonissoiksi", kutsuisimme me
"kaupunginlähetyksen nais-saarnaajoiksi", sillä he ottavat hoitaaksensa
kaikkea, mikä on meidän kaupunginlähetyssaarnaajoilla huolena.
Englantilaisten "diakonissojen" vaikutus kuuluu tuottavan sangen paljon
siunausta, erittäinkin syvälle langenneitten naisten joukossa
työmieskortteereissa.
Sitten näin minä täällä _lapsenkodon "parempien" perheitten tyttöjä
varten_, joidenka perheiden lapset useinkin vanhempain kuoleman jälkeen
ovat vieläkin vaikeammassa tilassa kuin köyhän nimellä tunnetut. Sen
vieressä on _sairashuone korkeammansäätyisiä naisia varten_, eikä puutu
sairashuonetta oikein köyhiäkin varten. Minä en tarvitse sanoakaan,
että evankeliumin henki näissä laitoksissa on kaikkialla vallitseva.
Jos minä vaan lisään, että täällä myöskin on laitos pakanalähetystä
varten, niin on meillä edessämme kuva komeasta kristillisestä
koloniasta, josta elämän lähteitä vuotaa joka taholle kuoleman
maailmaan. Tämä kolonia on ikäänkuin kristillisten rakkaudentöitten
museo. Joka siis tahtoo tehdä tutkimuksia sisälähetyksen alalla, sen ei
tarvitse muuta kuin saapua tänne, niin on hänellä kaikki yhdessä
paikassa; sillä minä en ole tässä edellä luetellut läheskään jokaista
erikseen.
Mutta kunhan vaan hyvää ei olisi liiaksi kokoon läjätty? Minun
miellyttävä seurakumppalini vakuutti minulle, että kaikki yhteensä
muodostaa _yhden_ suurenmoisen _elimistön_, ja että erinlaiset
laitokset voivat auttaa, palvella ja täydentää toinen toistansa. Mutta
kuitenkaan eivät minun epäilykseni tykkynään poistuneet.
Erinomaisen huolen pitää Englanti _merimiehistänsä_, ja luonnollistahan
se onkin, kun ajattelee, että tämän kansan mahti ja voima riippuu sen
laivastosta. Me olemme jo löytäneet useoita laitoksia sairaita ja
kykenemättömiä merimiehiä varten. Mutta selvä asia on, että
_terveetkin_ ja palveluksessa olevat myöskin saavat osansa. Kaikissa
Englannin meri- ja satamakaupungeissa tapaa esimerkiksi kelvollisia
laitoksia tässä suhteessa. Lontoon itä-osassa, lähellä London-Docks'ia,
on kauhean suuri merimieskoti (sailors home). Täällä saavat sadat
merimiehet, pienimmästä laivapojasta kapteeniin saakka, hauskan kodin,
jätettyänsä selkänsä taakse valtameren myrskyt ja aallot. Äidillisesti
ja samalla ruhtinaallisesti on täällä pidetty huolta kaikista heidän
tarpeistansa. Kukin merimies saa täällä ei ainoastaan halvasta hyvän
majan ja jokseenkin hyvän ruoan, -- onpa täällä vielä myöskin
kylpyhuoneita, lukuhuoneita, suuria saleja laivamalleineen
kaikilta sivistyshistorian aikakausilta, merikortteineen ja
purjehdustieteellisine koneineen, sitäpaitsi vielä musiikkihuoneita ja
muita sellaisia, kaikki järjestettyinä oikein loistavalla tavalla. Onpa
täällä suuri sali, missä pidetään "hartautta" aamuin ja illoin;
kuitenkaan ei osan-otto näihin ole pakollinen. Samassa rakennuksessa on
"pankki", mihin merimiehet huoletta voivat panna säästönsä ja missä he
voivat vaihtaa vierasta rahaa. Siellä on yksin vaatekauppakin jossa
seura myö heille erinomaisia kankaita ostohintaan.
Tämä komea laitos ei tosin ole julkisesti kristillisellä perustalla,
mutta _kristityt_ puolestansa ovat kaikin tavoin koettaneet tuoda
evankeliumia näille nuorille miehille, jotka ovat kaukana kodistansa ja
isänmaastansa ja jotka useinkin vuosittain kuljeskelevat sinne tänne
aavoilla merillä tahi ovat viettelyksiä täysissä satamoissa
pakanallisissa valtakunnissa. Uivat kirkot, jotka ovat varustetut
kristillisillä kirjastoilla, varastoilla raamatuita ja raamatunosia
y.m. ovat pastorien hoidettavat, jotka merimiehille osaavat saarnata
kaikenlaisilla kielillä. Nämät laivakirkot kulkevat satamasta satamaan
ja merimiehet kuuluvat pitävän niistä hyvin paljon.
Lähellä vastamainittua merimieskotia, myöskin Lontoon itä-osassa, on
kaksi yksinkertaisempaa rakennusta, joista toinen on nimeltään
"Sailors-welcome" ja toinen "Sailors-Repose". Edellinen on maja
semmoisia varten, jotka haluavat kristillistä huonejärjestystä ja
kristillistä seuraa; jälkimäinen on semmoinen rakennus, missä joka ilta
pidetään saarnoja eri kielillä ainoastaan merimiehille. Minä kävin
ensiksi "Sailors-Welcome'ssa", jossa noin kolmekymmentä matruusia oli
kokoontunut ravintolaan -- säihkyvän omenaviinin ääreen. Juuri sisään
astuessani kuulin minä yli muitten kuuluvan saksalaisen äänen huutavan:
"Me berliiniläiset". Siis joku maanmiehiäni; hän oli perämiehenä
jossakin Itä-Intiassa käyvässä laivassa. Seitsemääntoista vuoteen hän
ei ollut nähnyt Berlin'iä; mutta kuitenkin sanoi hän suurella
itsetunnolla: "Me berliiniläiset!" -- Muutoin oli hän hyvin miellyttävä
ja hurskas mies, ainoastaan hiukan kehuva, -- joka usein taitaa olla
berliiniläisten laita. Isäntä sanoi: "Berliiniläiset esiintyvät aina
puheenjohtajina ja sanovat aina viimmeisen sanan; mutta korvaukseksi
siitä he sitten huvittavatkin koko seuraa. He räpättävät kuin korpit,
mutta syvemmältä tarkastaen ovat he hyväntahtoisia, eivätkä pane
pahaksensa nuhteita, kun ne vaan heille sanotaan ystävällisesti".
Berliiniläinen maanmieheni vei minut sitten "Sailors-Repose'en", jossa
englantilainen isäntä otti sangen ystävällisesti vastaan saksalaisen
pastorin. "Teidän täytyy tänä iltana saarnata saksalaisille", sanoi
hän. Eikä tässä auttanut mitkään estelemiset. Mutta kun apostoli sanoo:
"Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajata", niin voipi samalla
oikeudella sanoa: "Kuinka he voivat saarnata ilman kuulijoita?"
Yksinään, kuten saarnaaja erämaassa odotin minä saksalaisessa salissa
niitä asioita ja maanmiehiä, joiden piti tuleman, mutta jotka eivät
tulleet. Kun jo eri huoneista kuului englantilaisia, espanjalaisia ja
ranskalaisia hymnejä, loistivat minun maanmieheni poissa-olollaan.
"Saksalaiset tulevat aina jokseenkin myöhään kokouksiinsa", oli jo
edeltäkäsin isäntä huolissaan minulle tiedoksi antanut. Aivan samaa
kirjoittaa jo _Tacitus'kin_ aikaan, jolloin esi-isämme vielä
kuljeskelivat siellä täällä karhunnahka olalla ja puhvelinsarvet
päässä. "Nämät Germaanit", hän kirjoittaa, "tulevat säännöllisesti
myöhään kansankokouksiin". Oi, eipä ainoastaan kulje laki ja oikeus,
vaan myöskin laittomuus ja huonot tavat ikuisena tautina vuosituhansien
läpi polvesta polveen. Mekin bremeniläiset saamme vielä tänä päivänä
tuntea näitten Tacituksen sanojen totuutta, ja minä -- löin vasten
rintaani.
Jo tuntui minusta maa kuumalta jalkojeni alla, kun kuulin raskaasti
astuttavan rappusia ylös. Kuului aivan kun tulijalla olisi ollut 100
kilon paino seljässään. Tämä ei ollut tosin kuitenkaan laita sen, joka
nyt hitaasti lähestyi. Mutta rappusilla oli täysi syy joka
laitoksessaan narista. Miesolento, jonka jäsenet olivat ennen
vedenpaisumuksen aikaista kokoa, ilmestyi nimittäin ovelle. Hänen
silmänsä menivät levälleen ja pettyneenä toiveessaan hän sanoi: "Nu
komme ek doch noch to fröh!" "Mistä maasta te olette kotoisin?" kysyin
minä matruusilta tarttuessani hänen tavattoman suureen käteensä.. "Ek",
vastasi hän, "ek bün en Westfalinger ut de Bielefelder Gegend".
Minä: "Na, denn sünd Se jo ut den richtigen Pumpernickel- un
Schlinken-Lanne". Hän: "Herr Gott! datt ek dat erlewen darf! hier in
büsse utbännige, sackermentsche englische Stadt hür ek mine
plattdütsche Heimatssproke. Ne, ne, hier in London! Wat weten düsse
Bief-eters von Pumpernickel?" -- ja hän pyyhki suuret, kirkkaat
kyyneleet silmistänsä. Minä sanoin hänelle käyneeni kuusi vuotta
Gütersloh'in lukiossa ja tuntevani perinpohjin hänen kotiseutunsa; minä
kerroin hänelle myöskin sitä ja tätä hänen kotopaikastaan, josta vanha
merikarhu tuli niin juhlalliselle tuulelle, että hän komensi äkäisesti
nyt juuri sisään astuvan laivapojan ulos, aivan kuin olisi se tahtonut
tunkeutua hänen kaikkein pyhimpäänsä. Luonnollisesti minä kyselin
hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan, sitten myöskin hänen
ripillepäästöstään ja minkä raamatun-lauseen hän siinä tilaisuudessa
oli saanut. Hän tuumiskeli pitkän aikaa. Vihdoin heräsi se hänen
muistossaan; hänen kasvoillensa tuli aivan kuin kirkas hohde. "Nu fann
ek Se datt seggen, Herr Pastor, jo, warhaftig, et stimmt." Ja
vapisevalla äänellä hän sanoi: "Se on totinen sana, ja kaiketi
mahdollinen ottaa vastaan, että Kristus Jesus on tullut maailmaan
syntisiä vapahtamaan". Minä laskin käteni hänen olallensa ja hän
seisoi edessäni hajajaloin, ikään kuin olisi ollut kiikkuvan laivan
kannella. Minä puhelin veljellisesti alasaksan murteella hänen
raamatunlauseestaan, niin että me pumpernikkelin ja liikkiöiden maasta
kotosin olevat nousemistamme nousimme ylös ijankaikkisen kodin
maailmaan. Vihdoin hän puristi minun kättäni niin kovin, että oikein
huusin, mutta hän ei välittänyt mitään huudostani, vaan sanoi: "Herr
Pastor, un wenn ek morgen oder'n annern Dag to Grunne kommen schall,
denn ek den Düwel tum Trotz noch mitten in'n Dod meinen Spruch seggen:
Das ist je gemisslich wahr und ein theuer werthes Wort, dass Christus
Jesus gekommen ist in die Welt, die Sünder selig zu machen. Un ek danke
Se ok. -- So, nu kann jo de Lüttje ok inkommen."
Ja nyt kutsuttiin sisään äsken pois karkoitettu laivapoika, joka oli
hilpeä ja kaunis poika Etelä-Saksasta. Hän oli karannut vanhempiensa
luota, mutta nyt hänellä oli kädessä kirje, jossa hänelle annettiin
lupa pysymään merellä. Nyt oli hän mielestänsä oikein onnellinen, kun
vihdoinkin hyvällä omallatunnolla voi olla mielitoimissaan, ja tänään
hän tunsi tarpeen _kiittää_ Jumalala. Hänen hurskas englantilainen
perämiehensä oli lähettänyt hänet tänne. Me kolme saksalaista yhdyimme
nyt kiitokseen, ja minä sanoin vielä tuolle kauniille nuorukaiselle
niin paljon hyvää kuin Jumalan suomasta taisin. -- Tämän johdosta oli
aika niin pitkälle kulunut, ett'ei kunnollista jumalanpalvelusta enään
käynyt pitäminen. Enkä minä vielä tänäänkään ole harmissani siitä,
ett'ei siitä mitään tullut. "Kaksi tahi kolme" olivat kuitenkin
Jesukseen nimeen olleet koossa, ja tämä onkin juuri kaiken
jumalanpalveluksen ydin. Millähän merellä te nytkin kuljeskelette, te
rakkaat maanmieheni? Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme
toisemme ijankaikkisuuden satamassa.
Sillä aikaa kuin olimme olleet täällä, oli jo kadulla kaasulyhdyt
sytytetyt palamaan ja kirjava, liikkuva elämä syntynyt. Minä näin,
ett'ei näitä pyhiinvaeltajan majoja vaan sattumalta ollut rakennettu
Sodom'in kaduille. Mahdotonta on kirjoittaa, mitä kaduilla nähtiin.
Minä olen jo ennen siitä kertonut, enkä enään tässä tahdo tulla siihen
asiaan. Ihmeelliseltä kajahti tässä meluavassa helvetissä
urkuharmoonian säestämä englantilainen hymni "Sailors-Repose'sta". Valo
loistaa pimeydessä.
"Mutta eiköhän se ole liian heikko? Tokkohan nämät apua tarjoovat
kädet, joita kaikkialla huomaa Sodom'issa ovat mitään muuta kuin
liikuttavia hyvän tahdon osoitteita? Tokkohan nämät Sodom'in sata
hurskasta voivat muuttaa Sodom'in henkeä?" Tänlaiset ajatukset
saattoivat sydämmeni vapisemaan, mutta kumminkaan ei kauaksi aikaa. Ei
tarvitse muuta kuin kuvitella itsellensä, mitä tästä melkein
pakanallisesta ja monessa suhteessa melkein eläimen kannalle
alentuneesta väestöstä tulisi _ilman näitä_ hiljaisesti vaikuttavia
Jesuksen mies- ja naisopetuslapsia, -- ilman heidän tuhansia
rakkaudenosoitteitaan, rakkauden joka ei ole tästä maailmasta! Mikähän
mahtaisi olla seuraus, joll'ei näitä pelastussatamoita ja näitä
erilaisia ja erinäköisiä apua tarjoovia käsiä ei olisi olemassa? Ilman
niitä hukuttaisi ja murtaisi pian hillitsemättömyyden ja
epäsiveellisyyden raivoova meri kaikki jumalallisen ja ihmisellisen
arvollisuuden tokeet. Nyt ne eivät sitä tee. Eikä nyt ainoastaan
yksityisiä sieluja pelastu perikadosta; ei suinkaan, vaan _yleinen
tilakaan todellisuudessa_ ei ole toivoton, joll'ei vaan uskovaisten
seurakunta tule toivottomaksi. Poliisin kertomukset esimerkiksi tekevät
selväksi, että juopumus ja päihtymystilassa tehdyt rikokset epäilemättä
ovat vähentyneet, vaikka muutoin asian luonteen mukaan kaikki olisi
pitänyt paljon huonontuman ilman pelastavan rakkauden toimia. Mädännyt
vesi rupee aina enemmin haisemaan, joll'ei raitis tuulen henki pane
sitä liikkeelle, tahi joll'ei siihen juokse raitista vettä. Mutta totta
on, että kristillistä urhoutta tarvitaan, jos senlaisessa paikassa
tahtoo toimeen tulla järkähtämättä ja hämmästymättä. Käyttäköötpä vaan
englantilaiset veljet itseänsä monessakin kohden kummallisesti, -- ei
meillä kuitenkaan ole oikeus heitä tuomita, ennenkuin osoitamme
samanlaista rohkeutta, samanlaista sitkeätä tahdon lujuutta ja
_samalla_ syvempää evankeelista viisautta.