Aamulla elokuun 5 p:nä 1882 uskalsin ensikerran yksinäni lähteä
aaltoilevaan elämään Lontoon kaduilla. Maankuululla London Bridge'llä
jätin rautatiejunan, joka oli tuonut minut ystävällisestä Bromleystä
aina kaupungin keskustaan. Iloisin päiväpaiste vallitsi puolen
penikulman päässä maailmankaupungista, mutta Lontoo itse oli
kellahtavaan raskaasen sumuun peitetty, joka kaiken pimensi ja
vaikeutti hengittämisen. Aaveentapaisina kohosivat suuret tehtaitten
savupiiput sumusta; korkeampana niitä kaikkia tulipalo-muistopatsas[7]
ja Tower'in mustat huiput ja yli kaikkien muiden pyhän Paavalin
kupooli, joka näytti jättiläislaivalta tuossa sumumeressä.
Aaveentapaisina ja äänettöminä kyntivät höyrylaivat Themseniä, jonka
kuvatyyntä pintaa ei voinut sillalta nähdä pelkältä sumulta.
Lontoota ei voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Ken on nähnyt esim.
Pariisin, huomaa siellä paljoa useampia suurensuuria rakennuksia, jotka
suurenmoisella kauneudellaan tekevät valtaavan vaikutuksen, ja sitä
paitsi näyttää kaikki paljoa ystävällisemmältä, iloisemmalta,
hymyilevämmältä. Taivas on iloisempi, kaikkien esineiden värit ovat
iloisemmat, säveleet, jotka soivat ympärilläsi ovat iloisemmat, ihmiset
ovat iloisemmat. Lontoossa ovat kaikki rakennukset tuon ikuisen sumun
vaikutuksesta mustanharmaat; ihmisetkin ovat toisennäköisiä, harvoin
näkee nauravia tai leikkiä laskevia, vielä harvemmin kuulee laulua ja
soitantoa. Kaikki ilmaisee työtä ja kiirettä, olemisen taistelua -- se
se onkin Lontoon kuva. (Niitä Lontoon osia, joissa joka toinen tai
kolmas ihminen minkä kohtaa näyttää ilmeiseltä juopolta, en tässä vielä
ota puheeksi.)
Mutta viehättävä on Lontoo enemmän kuin mikään muu miljoonakaupunki --
kauhean viehättävä. Kauheata on, että neljä miljoonaa ihmistä asuu niin
likettäin. "Neljä miljoonaa," se on väleen sanottu, mutta, koettele
kerta ajatella sitä lukua. Lontoon mahdottoman suuruuden kumoamiseksi
on sanottu: "Siinä englantilaisessa kaupungissa asuu enemmän
skotlantilaisia kuin Edinburgissa, enemmän irlantilaisia kuin
Dublinissa, enemmän juutalaisia kuin Palestiinassa, enemmän
roomalaiskatolilaisia kuin Roomassa." Tämä on todella kumoavaa puhetta.
Mutta mitä kaikkea siinä tapahtuukaan, missä niin paljon ihmisiä on
yhteen sullottu. Lontoon poliisin viime vuosikertomus ilmoittaa että
v. 1881 "joutui hevosten jalkoihin 3,567 ihmistä, joista 127 kuoliaaksi
runneltiin ja 3,400 haavoittui; teille tietämättömille oli joutunut
15,251; jäljettömästi hävinnyt 177." Nämä ovat kuivia numeroita, mutta
ken niitä ymmärtää lukea, löytää niissä surkean murhenäytelmän ja
joutuu niiden kautta keskelle suuren Babylonin kuohuavaa tyrskyä. --
Enemmän huolestuneessa ihmisessä nämä tiedot kyllä vaikuttaisivat
sydämen tykytystä, niin että hän tarkoin miettisi ennenkuin rohkeaisi
syöksyä niin vaaralliseen pyörteesen. Tämän kirjoittaja uskalsi
kuitenkin viiden viikon kuluessa yhä antautua vaaraan joutua johonkuhun
mainittujen onnettomien lukuun, mutta syynä siihen ei ollut se, että
hän olisi vallan vapaa huolellisuudesta, vaan se että hänen halunsa
perinpohjin oppia tuntemaan maailmaa on vielä huolellisuuttaan
voimakkaampi.
Vaan tule, rakas lukija, pysähtykäämme hetkiseksi tähän korkean
kaasulyhdyn juurelle pörssin edustalle ja lähtekäämme sitten verkalleen
astumaan Viktooriankatua p:n Paavalin kirkon ohitse Westend'iin. Mutta
aikaa, paljon aikaa täytyy meidän varastaa matkallemme ja tarkasti
käyttää joka hetkistä. Ikävälle matka sinusta varmaankaan ei tunnu, tai
sitten et ansaitse Lontoota nähdä.
Oletko milloinkaan missään maailmassa tällaista vilinää nähnyt?
Kymmentuhansittain tulvailee ihmisiä etukaupungeista cityyn, useimmat
ruumis eteenpäin kumarruksissa, kun kiire on kova käsissä. Entäs tämä
hurja ajo kaikennäköisillä vaunuilla, joita vetää koirat, muulit,
hevoset ja aasit. Niiden välitse kiitää kummitusten näköisinä huimat
pikajalalla ajajat. Kaikilla on kiire, kova kiire. Kumminkin odottavat
kaikki sanaakaan virkkaamatta kun liike äkkiä tukkeentuu. Lukemattomat
hansom'it ja kab'it, omnibus'it ja ratavaunut kilpailevat höyrylaivojen
ja maanalaisten ja maan päällä olevien rautateitten kanssa siirtämään
ihmispaljoudet paikasta paikkaan. Tuossa on raudoitettuja korkeita,
elefanttihevosten vetämiä, kuormavaunuja; ne ovat täpötäynnä kalaa tai
ostronia, potaatteja tai lampaita. Mutta kukapa kaikkia voisi luetella?
_Kaikki_ mitä maa kaikissa eri ilmanaloissaan tuottaa näkyy virtailevan
yhteen tänne Lontoosen ja kiertelevän sen katuja. Kun ensi kerran näkee
tätä liikettä voi tuskin muuta ajatella mahdolliseksi, kuin että jotain
tavatonta on tapahtunut tai on tekeillä, esim. tulipalo tai
vallankumous. Mutta vähitellen tulee vakuutetuksi että tämä liike on
varsin jokapäiväistä -- paitsi jumalan kiitos pyhäpäivinä. Siunattu
asia on että enemmin kuljetuilla kaduilla kivitys on vaihdettu
asfalttihuopaan tai puuhun; muuten ei minkään ihmisen korvakalvot
kestäisi siellä kuuluvaa jyryä. Näin ollen kuuleekin nyt Lontoon
kaduilla aivan vähän kolinaa, vaan ainoastaan humua mikä elävästi
muistuttaa meren pauhua, ja johon ihmeen pikaan tottuu. Ainakin
näyttävät nuo oudonnäköiset herrat tuolla siihen täydelleen
perehtyneen. He kulkevat keskellä hälinää jättiläissanomalehti avattuna
kädessään ja etsivät tuoreimpaa uutista Egyptistä. Pienet
sanomalehtipojat eivät turhaan tarjoa Times'iään, Standard'iaan, ja
Daily-Nevs'iään joka haaralla, joka puolella. Penny'ä satelee poikien
likaisiin käsiin, ja joka ostaja alkaa heti lukea. Tuolla ylhäällä
omnibus'in katollakin kiusaavat herrat (joilla kaikilla on välttämätön
sylinterihattu päässä) silmiään englannin sanomalehtien hienolla
painoksella. Mutta ei ainoastaan sanomalehtiä myydä kaduilla; tuhannet
ihmiset, usein hyvin arveluttavan näköiset olennot, jotka ovat
likeisessä yhteydessä rikostentekijäin kanssa, toimittavat kauppaansa
kaduilla. Tulitikkuja ja leikkikaluja, hedelmiä, kukkia, kuvia,
kelvottomia romaaneja, kaikennäköistä tavaraa, ja kaikki satumaisen
huokeasta hinnasta. Hävytön naimalehti, jossa sadottain "nuoria
kauniita ja rikkaita ladyja" tarjoo kätensä ja sydämensä, annetaan
sinulle aivan ilmaiseksi ja maksutta. Mutta saattakaamme tämä onneton
vanha nainen poikki kadun. Oletko häntä huomannut? Jo kymmenen kertaa
on hän ollut lähtemässä ja uskaltamassa yrittää päästä yli, vaan joka
kerta on hän taasen peräytynyt. Vihdoinkin valitsee hän epätoivoissaan
pahimman hetken, ja jäisi varmaankin hevosten jalkoihin, joll'et auta
häntä. (Huolestuneet luonteet valitsevat viimein aina epäsuotuisimman
hetken alkaaksensa "elämän taistelua," se on sielutieteellinen
tosiasia, jonka voit huomata paitsi Lontoossa, kaikkialla maailmassa.)
Mutta _onneksemme_ on ihmisrakkaus vienyt meidät toiselle puolelle
katua, sillä siellä tarjotaan meille 1/2 penny'stä Cetewayon "Afrikan
suurimman kuninkaan" muotokuva. Vaaditun rahasumman suuruus ei meitä
säikähytä. Tuo musta herra on meidän silmissämme paljoa enemmän
syöttiläshärän kuin herrasmiehen näköinen. Parast'aikaa hän oleskelee
Lontoossa ja on päässyt kuningattarenkin puheille, ja sentähden hän on
päivän sankari, ja koko maailma ostaa hänen hirveän rumaa kuvaansa.
Vaan ent. Keisarinnan Eugeni'en ei olisi pitänyt vihan vimmassa
Cetewayolle "hänen poikansa murhaajalle", osoitetusta kunnioituksesta
lähteä Englannista, jossa oli löytänyt turvapaikan. Hänen olisi
helposti pitänyt huomata, että tuota mustaa tirannia Lontoossa enemmän
pilkattiin kuin kunnioitettiin. Katsos lähimmässä katukulmassa seisoo
vanha akka tarjoomassa irvikuvia. Siinä istuu Cetewayo kuvattuna. Hän
on aamiaiseksi syönyt 7 naulaa lihaa ja valittaa, että tuo pikku
murunen saattaa hänelle ruoansulatusvaivoja. Toinen kuva esittää häntä
apinapalatsin edustalla eläintieteellisessä puutarhassa ja syvästi
liikutettuna hän siinä sanoo: "Tässä kuitenkin olen oikein kotona."
Katsos noita kullalle ja hopealle hohtavia vaunuja! Ohjaksissa on mies,
jolla on kankipalmikko niskassa ja hiukset jauhoissa, takaistuimella
samaan tapaan laitettu palvelija, ihan niinkuin eläisimme Ludvig
XIV:nen aikakaudella! ja tuossa ikämies, joka tuskin on ihmisen
näköinen, -- nälistynyt ja repaleilla verhottu; eläimen ahneudella hän
syöksee omenankuoria katuloasta tavoittamaan ja hotkii ne halukkaasti
suuhunsa.
Tuolta syrjäkadulta kuuluu julmaa soitantoa; ne ovat neekeriä, jotka
siinä näyttävät temppujaan. Mutta jos heitä puhuttelet hyvällä
saksankielellä, niin ne totta todenmukaisesti sinulle vastaavat:
"Scheenster Härre, mer sein aus Dräsen." Tuolla torillapa vasta paljon
on nähtävää. Toisella puolella on katusaarnaaja, joka ponnistaa kaikki
voimansa äänensä koroittamiseksi, ja töin tuskin voit sittenkään kuulla
hänen puhettansa. Mutta aina onnistuu hänen saada nuo vähä väliä
toistetut sanat "taivas ja helvetti" lukuisten kuulijoittensa korviin.
Toisella puolella nähdään intialaisen ilveilijän toimittavan
selittämättömiä kujeitaan ja ilveitään. Keskellä toria äkseeräyttää
oiva ryysyihin puettu lontoolainen hiiriä tai lintuja, vieläpä
kilpikonniakin. Tuolla kulmassa p:n Paavalin kirkon takana puhaltaa
slovaakki säkkipilliään, ja kaksitoista koiran pentua tanssii valssia
hänen ympärillään. Tällä miehellä on suurin yleisö ja hän saapi
palkinnokseen "uudestaan" huutoja ja penny'ä enemmänkin, sillä
englantilaiset ovat hartaat eläinten ystävät ja Lontoossa tapaa
majojakin joissa maksutta hellästi hoidetaan karanneita kissoja ja
koiria.
Afrikan mustia ja ruskeita lapsia, -- joukko kylmäkatseisia,
ymmärtäväisiä, hiuspalmikolla koristettuja kiinalaisia, -- ruskeita
Englannin alamaisia Gangeen rannoilta, -- uusiseelantilaisia
kansallispuvussaan (jonka huomattavin omituisuus on melkein kaiken
puvun puute) liikkuu tuossa aaltoilevassa ihmisjoukossa, mutta ei
kukaan sitä huomaa, se kun on varsin jokapäiväistä. Mutta muukalainen
jää hämmästyneenä alallensa seisomaan tässä ihmismeressä pitäen
kiinni kelloaan ja kukkaroaan. Siinä on merimiestä kaikista
naapuri-kansakunnista, siinä on hienoa herrasmiestä, jotka kantavat
raittiusnauhaa napinreiässä; skotlantilaisia sotamiehiä, kookkaita
ylänkömaalaisia eriskummallisessa, melkein itämaalaisessa puvussa ja
polvet paljaina seisoo tuossa tarkastamassa kuvamyymälän ikkunassa
viimeistä Egyptin sotatantereen karttaa; nuoria miehiä, jotka kantavat
pelastusarmeijan univormua, lähestyy ja pyytävät heitä täniltana
saapumaan kokoukseen Oxfordstreet'in varrella. Nuo punaposkiset pojat,
pitkät siniset takit yllään, ovat erään suuren oppilaitoksen oppilaita;
he käyvät vielä tänäpäivänä avopäin, sentähden että joku englannin
kuningas neljävuosisataa sitten niin on säätänyt. -- Nuo "naiset"
taasen näyttävät koristelleen päähinensä kaiken maailman lintujen
kirjavilla höyhenillä. Ja tuossa kulmassa seisoo muuan herra, joka
kaikille ohikulkeville jakelee kirjasia, nimeltä: "Kiiruhda pelastamaan
sielusi!" Täällä kantavat poliisit miestä sairasvaunuihin; hän on
joutunut hevosten jalkoihin ja huutaa korkealla äänellään tuskissaan,
mutta hän on ainoastaan yksi niitä monia tuhansia, jotka vuosittain
joutuvat sen kohtalon alaisiksi. Säälimättä lainehtii elämänvirta
yksityisten murrettujen olemusten yli, ikäänkuin ne olisi oljenkorsia
vaan. Tuossa tempaa aalto erään syliinsä, syöksee hänet syvyyteen --
hän uppoo, katoaa. Tuossa kaatuu ihminen nälkään nääntyneenä, täällä
jää toinen hevoisten poljettavaksi; kukapa siitä huolii? Tuskan
huudahdus -- muutamat uteliaat katseet -- he kannetaan vaunuihin --
pois tieltä! kukapa tiennee ken se oli, kukapa tiennee kuinka heidän
sitten on käypä? Mitä tässä yksityinen ihminen merkitsee? Niinkuin
aalto nousee ja painun alas toisen suuremman jaloissa eikä enää voi
tuntea sen sijaa -- niin käy tässä maailmankaupungissakin tuhansien
ihmisten, jotka kuitenkin kaikki ovat yhden äidin lapsia, ja Jesuksen
Kristuksen verellä lunastetut. Ja jollei kristillisen rakkauden jälkiä
siellä täällä olisi nähtävissä, niin olisivat olot vieläkin kurjemmat.
Mutta oi kuinka vaikeaa nytkin on, tuota kihisevää vilinää
tarkastaessa, uskoa _Jumalan kaitselmusta_, joka yksityisestä ihmisestä
pitää huolta! Ei mikään muu paitsi se, että _itse on kokenut_ tuota
isällistä kaitselmusta, tässä voi pelastaa determinismiin, "sokean
sallimuksen" uskoon, joutumasta.
Mutta me jatkamme matkaamme, katso tuota sokeaa ukkoa, joka lyöpi
helähtävin kepin maahan ja siten kerjää sanaakaan virkkaamatta. Muuan
nainen tarttuu hänen käteensä, taluttaa häntä rauhaiselle syrjäkadulle,
antaa hänelle lahjan, ja lukee vielä lisäksi hänen kuullen lohdutuksen,
sovituksen sanoja pienoisesta raamatustaan. Tuolla ryysyihin puetulla
vaimolla on kolme pientä, milt'ei alastonta lasta sylissään, ja
kangistunein silmin anoo hän armahdusta. Ja täytyisipä häntä
armahtaakin, ell'ei hän olisi _lainannut_ lapset ja ell'ei pyytäisi
rahaa viinaa saadaksensa! -- Mutta tässäpä naurettava -- tai itkettävä
kohtaus. Repaleiset poikanulikat juoksevat innolla, jota vaatisi
jalompaa tarkoitusperä, omnibus'ien ja vaunujen keskelle, asettuvat
päälleen, käsilleen, "pyörivät" j.n.e. vaikka he saavatkin sen
parikymmentä kertaa turhaan tehdä, niin annetaan heille kumminkin 21
kerralla penny tai sixpence'inenkin. Sanalla sanoen kaikilla näet
kummastuttavan vapauden, ja kuitenkin varsin vähän loukkaavaa.
Museoista, kokoelmista, historiallisista merkillisyyksistä, ajan
hammasta kestävistä rakennuksista nyky- ja muinaisilta ajoilta en tässä
tahdo puhua, vaikka maailman monessa suhteessa rikkain kaupunki
tässäkin kohden osoitakse rikkaimmaksi Ystävä Bedecker kertoo niistä
asioista kiitettävällä tarkkuudella, enkä minä kirjoita näitä riviä
hänen kanssaan kilvoitellakseni. Mutta jos astelee katuja silmät auki
tai joku perehtynyt lontoolainen oppaana, niin huomaa joka askeleelta
mitä ei mikään matkustuskirja selitä ja mikä kumminkin on kaikkein
omituisinta. Tässä esim. on _Paternosterkatu_ (Isämeidänkatu), jonka
varsilla tapaat ainoastaan kirjakaupan kirjakaupan vieressä. Mutta
kussakin niissä on ainoastaan erityisiä kirjoja. _Tuossa_ kirjakaupassa
myydään ainoastaan kirjoja jotka todistavat, _että Israelin kymmenen
kadotettua sukukuntaa ovat tavattavissa Englannissa_, että siis
englantilaiset ovat suurin osa valittua kansaa. Ikkunoihin asetetut
mahdottoman suuret sukupuut näyttävät tämän ohikulkevillekin. Tämäpä
oivallista englantilaista hullutusta! Siinä kentiesi osaksi syy siihen
raivoon, jolla englannin sanomalehdistö kävi sotaa kaikkea juutalaisten
vastustamista vastaan. -- Tarkastapa tuota _vanhaa ravintolaa_ likellä
sitä kappelia, missä suuri Wesley kerran saarnasi, ja jossa hänen
luunsa vieläkin lepää. Sen ikivanhan ravintolan oven yläpuolella näet
kiveen hakatun aimo miehen, joka iskee maahan härän, ja sen alla nämä
sanat: "Krotonilainen Milo iski kädenlyönnillään härän, ja söi sen
yhdeksi veroksi. Oi jumalat, mikä vatsa sillä miehellä liekään ollut!"
Silminnähtävästi on tämän kuvan tarkoitus ohikulkevissa synnyttää halua
ravintolassa näyttää mihin heidän vatsansa kelpaa. Mutta poiketaanpas
mieluummin tänne, kas, tässä vanhassa salissa istuu vakavia pitkillä
hollantilaisilla liitupiipuilla varustettuja miehiä, jotka vankkojen
oluthaarikkojen takana pitävät _puheharjoituksia_, siinä hurskaassa
toivossa että he kerran parlamentissa saavat taitoansa näyttää. --
Tässä musiikkisalissa soittaa koko joukko "taideniekkoja". Ei kukaan
ihminen näytä heidän soittoansa kuuntelevan, ja heillä on kuitenkin
lukuisa kuulijakunta. Musiikki johdetaan näet täällä telefooneilla
5 englannin penikulman[8] päässä olevaan kristallipalatsiin, ja siellä
voit yhden shillingin maksusta nauttia musiikkia, jota soitetaan
Piccadilly'ssä. Jos seuraat mukana tänne egyptiläisen noidan luo, niin
saatetaan sinut uskomaan, että "ihmeitä" vielä tänäpäivänä tapahtuu
niin että ymmärtäväisenkin ymmärrys siinä joutuu ymmälle ja kaikki
katsojat värisevät. Ihmiseltä leikataan päät ja asetetaan jälleen
paikoilleen, niinkuin se olisi leikintekoa vaan, ja vaimo vainajasi
hengen voit manata näkyviin ennustamaan tulevia kohtaloitasi.
Tämä suurenmoinen kauppayhtiö tarjoo sinulle ostettavaksi kaikki mitä
ikinä maailmassa kasvaa tai valmistetaan. Sillä onkin myymälöitä ja
konttooreja melkoinen joukko. Tässä osastossa voit esim. milloin
mielesi tekee tulla naineeksi mieheksi, saatpa vielä, jos aiot pitää
hienoja pitoja, vuokralle kenraalin tai kuuluisan taideniekan, tahi
ilvehtijän tai pilkkakirveen; "maksaa illalta niin ja niin monta
puntaa". Voitpahan myöskin täällä vuokrata kesytettyjä jalopeuroja,
vaikka ne tosin viikolta maksavat noin 20 puntaa sterlingiä, ja siihen
lisäksi jotain 10 kertaa niin monta lihanautaa. Ja tässä aivan vieressä
pyydetään sinua kuulemaan hirveänkaunista kissain kaksinlaulua.
Pääsymakso on vaan 1 penny, ja minä kadun vielä tänä päivänä, että minä
sen pennyn säästin.
Varsin omituiset Englannissa ovat _ilmoitus- ja kehumistavat_. Jokainen
joka etelä-Englannissa on matkustanut, on varmaan huomannut, että jo
kymmenkuntain penikulmain päässä Lontoosta kaikki pysäyspaikat ovat
täydelleen peitetyt mahdottoman suurilla _ilmoitustauluilla_.
Ei ne juuri rakennuksia kaunista, vaan tekevätpä ne korean ja
kirjavannäköisiksi, sekä tuottavat kaikissa tapauksissa onnellisille
rautatieosakkeitten omistajille kauniit rahat. -- Entäs itse Lontoon
kaupunki! Kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa näet noita
monivärisiä julistuksia, jotka kehoittavat käymään Alhamrakokouksissa,
pelastusarmeijan kokouksissa ja jos jonkinlaisissa kokouksissa. Tässä
nähdään 16-vuotias saksalainen jättiläsnainen kuvattuna luonnollisessa
koossaan: hänen ojennettujen käsivarsiensa alla kulkee pitkää miestä
päät pystyssä, ja jäljennöksen tuon ihmishirviön syntymä- ja
ripillepääsötodistuksesta saat arvatenkin lukea. Tuossa ylistetään yhtä
loistavalla tavalla "Good Words" nimistä kristillistä viikkolehteä.
Tuossa taasen on kuvattu luonnollisenkokoisia hirvittäviä kohtauksia
eräästä teaatterikappaleesta, jota tän'iltana näytetään Haymarket'issa
N:o 8. Tässä vaaditaan sinua heti yhtymään _teevedenystävien_ seuraan,
joka kieltää kaikki juovuttavat juomat, aivan vieressä kehutaan olutta
ja viinaa todellisiksi elämännesteiksi.
Sitä ei kukaan usko, joka ei ole omin silmin nähnyt, mitkä
uhraukset, mikä kekseliäisyys tällä alalla näytäksen. Kaksikymmentä
englanninpenikulmaa Lontoosta voi esim. kaikkien rautateitten varsilla
nähdä tavattoman suuria tauluja, joissa oli luettavana ainoastaan sanat
"Colmans Mustard" (sinappi) ja näitä tauluja oli aina kivenheiton
päässä. -- Entäs kaduilla! Muutamassa paikassa istui jalkinemyymälän
ovensuulla joka päivä aamusta iltaan summattoman suuri kissa --
kauniisti alallaan, kaulassa oli sillä taulu, jossa korkeilla
kirjaimilla oli kirjoitettu: "Koetteleppas näitä jalkineita 6
shillingistä 8 pence'stä!" Ja tuon leikkikalujen myymälän ikkunassa
istuu komea papukaija, joka huutamistaan huutaa: "Käykää sisään, käykää
sisään!" Eikä se suotta huudakkaan. Kas tuossa mies, joka selässään ja
rinnallaan kantaa kahta suurta taulua, joissa sinun, tahdo tai ole
tahtomatta, täytyy lukea: "Ostronit ovat terveellisin ja maukkain
ruoka." Parin askeleen päässä tulee toinen, jonka taulussa vaan on
kysymys: "Missä paraimmat ostronit syödään?" Kohta seuraa kolmas mies,
jonka taulu odottavalle ja totuutta etsivälle ihmiskunnalle julistaa:
"Paraita ostronia on siellä ja siellä, eikä missään maailmassa ole niin
hyviä kuin siellä." -- Tuollaiset ilmoitukset maksavat tietysti suuret
summat, mutta tuottavat varmaankin vielä suurempia, sillä muuten ne
pian katoaisivat näkyvistä. Englannin kristitytkin käyttävät
tehdäksensä pyrintönsä tunnetuksi varsin runsaassa määrin tänkaltaisia
kehuvia ilmoituksia. Olemme jo ylempänä siitä hiukan maininneet, ja
saamme vasta tilaisuutta palata tähän aineesen. Me saksalaiset
kristityt voimme täällä oppia miten on menetteleminen saattaaksemme
kansaa harrastamaan "uskonnollista kysymystä" ja tehdäksemme sitä
_päivän kysymykseksi_. Mutta me voimme täällä myöskin oppia miten ei
ole meneteltävä, sillä englantilaiset menevät hyvinkin usein yli
kaikkien sopivaisuuden rajojen. Näitä molempia puolia tapaamme
seuraavilla lehdillä. Hyvän joukon väärää ujoutta, huolestumista ja
saamattomuutta voisimme me Saksan kristityt haudata Englantiin, ja
hiukkasen enemmän kristillistä hienotunteisuutta sopisi englantilaisten
veljien monessa kohden meiltä oppia.