Ja vakavia ajatuksia heräsi mielessäni, kun "Elbe"-laivassa tapasin
noin tuhat siirtolaista. Tiheissä ryhmissä seisoivat he kannella
katselemassa kannellamatkustajien tuloa, joita laivan katteini
upsierineen käden lyönnillä tervehti. Kaikista Saksan seuduista oli
heitä tänne tulvaillut, ja kaikkia saksankielen murteita kuului
kirjavasta ihmisjoukosta. Syvää surumielisyyttä kuvastui useissa
kasvoissa, ja syvä surumielisyys valtasi minunkin mieleni. Nähdessäni
schwabilaisten valkoiset, pitkät takit, schwarswaldin-naisten mustat
hiuspalmikot, baijerin-tyttöjen kirjavat liivit; -- kuullessani tuolla:
"Jumalan terveeks!" tai "Jumal' antakoon!" täällä miehen sanovan
naapurilleen: "Jospa hyvä Jumala asettas ilman!" ja siihen vastattavan:
"No, sanos muuta! vaan minkäs sille tekee? Myrsky täss' on eessä tai
vessae. Mutta pannaanpas tupakaks!" -- kuullessani hessiläiseen pukuun
puetun tytön itsekseen mutisevan: "voi minun päiviäni!" -- nähdessäni
vanhan mummon Odenwaldista niin hellästi kulettavan rukkiaan, niinkuin
se olisi ollut vastasyntynyt lapsi, silloin tunsin elävästi mitä
Freiligrath laulaa nähdessään laivaan-astuvia siirtolaisia:
Silmääni teist' en kääntää mä voi,
Kun kotimaasta lähdette.
Tää joukko näyttää kiirehtivän
Tavaraa laivaan sullomaan.
Miks' tyrskyyn aalloin haluatte
Suloisest' Neckarlaaksosta?
Schwarzwaldin hongat humisee,
Spessartiss' paimentorvi soi.
Tuoll' erämaassa kaukaisessa
Valtaapi kaipuu mielenne
Viel' nähdäksenne kotilaakson
Ja Saksan viljavainiot.
Se kuva teitä houkuttelee,
Siell' unissakin väikkyilee,
Ja kuten satu, muinoin kuultu,
Sielunne silmiss' uudistuu.
Siirtyminen Saksasta on epäilemättä _välttämätöntä_, osaksi asukasten
liian suuren määrän, osaksi työttömyyden tähden, joka viimeksi mainittu
seikka meidän rakkaassa isänmaassamme on käynyt kestäväksi yhteiskunnan
taudiksi. Varmaankin moni meren tuolla puolen löytää, mitä kotimaa
heille ei ole suonut -- varman toimeentulon ja vielä enemmänkin.
Milt'ei ihmeellistä on, kuinka perheet, jotka vuosikymmeniä vanhassa
isänmaassaan turhaan ovat raataneet ja raastaneet, suhteellisesti
lyhyessä ajassa ovat päässeet varakkaiksi uudessa maailmassa. Mutta
surullista on kuitenkin, ett'ei vanha Saksan emämaa jaksa ravita
lapsiansa. Surulliset, hyvinkin surulliset ovat useimmiten siiirtymisen
syyt, juutalaiset ja koronkiskojat ovat näet, melkein aina siihen
tehokkaammat vaikuttimet kuin katovuodet ja työnansion puute. Pimeä ja
sumuinen on monenkin siirtolaisen tie uudessa maailmassa. Ja useapa
siellä hukkuu teille tietämättömille, eikä kukaan vuodata kyyneliä
heidän tähtensä, ei kukaan ojenna heille auttavaa kättä. Ei kenenkään
pitäisi siirtyä Amerikaan, jolla ei ole sivistystä, maailman tuntemista
ja koetuksen kestänyttä kykyä, joll'ei heillä ole varmat paikat
tiedossa ja taatut tuttavat tuolla puolen valtameren. Mutta ennen
kaikkia pitäisi _nuoria, kauniinnäköisiä tyttöjä_ varoitettaman
siirtymästä, ell'ei tunneta mitkä varmat ja luotettavat henkilöt heitä
perille päästyään tulee ohjaamaan ja johtamaan. Tässä ei ole tarpeen
tarkemmin todistaa tätä väitettä, eikä se olisi sopivaakaan. Ken
vähänkin tuntee Amerikan oloja, ymmärtää liiankin hyvin mitä tarkoitan.
Minä säikähdin huomatessani "Elbe"-laivassa niin monta yksinäistä
naista, jotka tahtoivat "koettaa onneaan" siellä vieraassa maassa. Että
annoin heille monta vakavaa ystävällistä neuvoa, sitä en tarvinne
sanoakaan.[2]
Aluksi olivat useimmat huolissaan vaan siitä kuinka merimatka kävisi,
ja siihen huoleen olikin syytä, niinkuin kohta saamme nähdä.
Rauhoittaakseni lukijoita, tahdon kuitenkin tässä jo mainita, että tämä
"Elben" matka oli nopein, minkä mikään Lloydhöyrylaiva on tehnyt, ja
että kaikki ne suuret ja pienet harmaa- ja vaaleanhiuksiset ihmiset,
jotka 2 p:nä Elokuuta meidän kanssamme läksivät merille, terveinä ja
raittiina astuivat maalle New-Yorkissa. (Apt. 27: 44).
Kun olen hyvä Bremeniläinen tekisi minun melkein mieli suunnitella
"Elbe"-laivan kuvaa, ennenkuin lähdemme satamasta. Epäilemättä
kuvailisin silloin yhtä kauniimpia höyrylaivoja, mikä milloinkaan
on mertä kyntänyt. Mutta tämän tehtävän jätän muille siihen
harjaantuneemmille kynille. Mutta ken tahtoo matkustaa Englantiin,
hänen ei pitäisi kulkea ikävää tietä Blissingenin kautta, jolloin
öiseen aikaan kuljetaan meren poikki eikä siis nähdä sitä ensinkään.
Hänen pitäisi hyvänä saksalaisena käyttää _saksalaista_ höyrylaivaa, ja
mieluummin "Elbeä", jos niin sopii. Ei missään maailman ravintolassa
lukijat voi elää hauskemmin. Hytit ovat, kuten luonnollista, enemmän
somat kuin tilavat, mutta ne ovat, niinkuin kaikki mikä laivassa on,
kiiltävän kirkkaat ja varustetut oivallisilla vuoteilla ja niin
moninaisilla mukavuuksilla, että siellä tuntee olevansa hyvällä mielin
-- jos näet on tottunut merillä kulkemaan. Meritaudista ei "Elbe'nkään"
uhkea komeus voi varjella. Eräs metalliastia ja vielä enemmän
pelastusvyö, jota ei puutu minkään vuoteen alta, ilmoittavat
salaperäisesti ja kuitenkin kyllin selvästi että täällä eletään
epävarmalla pohjalla. _Syömähuone_ sohvineen ja istuimineen,
maalauksineen ja veistoksineen, oivallisine pianiinoineen ja runsaine
kirjakaappineen -- puhumattakaan _naisten huoneesta_ -- loistaa
ruhtinaallisessa ylellisyydessä. Mitä ravintoon tulee, niin sillä on
yksi ainoa vika: se on liian uhkea ja vaarallinen kuolevaisille,
jommoiset he ruumiinrakennukseltaan enimmiten ovat. Onneton se, joka
tahtoo nähdä joka vadin pohjaa ja maistella kutakin ruokalajia! --
Ihmeelliseltä tuntui minusta niinikään laivaväen osoittama erinomainen
kohteliaisuus, katteinista alkaen pienimpään kengänkiillottajaan
saakka. Samaa sydämellistä ja totista ystävyyttä näin osoitettavan
myöskin siirtolaisille välikannella, eikä vähemmässä määrässä kuin
kannen alla matkustajille. Ainoastaan jos ken käyttihe törkeästi, niin
häntä hartevat merimiehet kursailematta kohtelivat.
Minulla oli suuri nautinto kerran saada kulkea jonkun verran matkaa
_siirtolaisten_ parissa. Kuinka usein olinkaan -- lähdön edellisenä
päivänä -- saarnannut heille; kuinka usein olinkaan nähnyt heidän
lämpimäin kyyneltensä vuotavan, kun minä, heidän viimeisessä
jumalanpalveluksessaan kotimaassa, saatoin heidän mielensä palaamaan
isäinsä kotiin, siihen kirkkoon, jossa he olivat kastetut, ripille
päästetyt ja vihityt -- tuon vanhan lehmuksen luo, joka kasvaa tuvan
ovella ja puron luo, joka solisee tuolla puutarhan takana. Kuinka usein
olinkaan tuntenut sydämeni liikutetuksi heidän kanssansa veisatessani:
"Rakkaasta kodostamme Nyt, Herra, matkustamme Sun armos varjossa; Siis
ota huomaas meitä Ja vakaisia teitä Johdata siipeis suojassa!" -- ja
nyt oli laulu melkein tauota surusta ja nyhkytyksistä, kunnes Jumalan
lohdullinen sana taas sai heidät rauhoittumaan ja tyyntymään, kun minä
puhuin jostain tänkaltaisesta tekstistä: "Kuule minun rukoukseni,
Herra, ja ota minun huutoni korviis, äläkä vaikene minun kyynelteni
tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin
kaikki minun isäni" (Ps. 39: 13), tai kun pyysin heitä kääntymään
kaikkivaltiaan Jesuksen puoleen, joka käy vetten päällä, -- kun neuvoin
heitä toivomaan ikuista kotia taivaallisessa isänmajassa, jonne kaikki
Jumalan lapset iäksi kokoontuvat.
Sellaisten hartaushetkien loputtua meidän veljeskuntamme kauniissa
rukoushuoneessa sain palkinnoksi monen kiitollisen kädenpuserruksen, ja
usein kuulin minä tai muut virkaveljet, jotka toimittavat samaa
jumalanpalvelusta, eron hetkenä: "Ah, herra pastori, rukoilkaa meidän
edestämme." Mutta sen jälkeen he katosivat näkyvistä, eikä voitu nähdä
kuinka heidän sitten kävi. Nyt sain kerran _matkustaa_ heidän
kanssansa. Ja sentähden kiiruhdin, saatuamme hyttimme järjestykseen,
_välikannelle_ nähdäkseni kuinka rakkaat kansalaiseni siellä
majailivat. Ei voi sanoa, että nuo mahdottoman suuret makuuhuoneet
näyttivät järin kadehdittavilta. Suurenmoista ja mestarillisesti
järjestettyä ilmavaihdoslaitosta tulee kiittää siitä että ilma oli
jotenkin puhdas, mutta luonnollisesti on tila kovin niukka niin monelle
ihmiselle ja kaikelle sille pienelle tarveskalulle, jota he kulettavat
mukanaan. Vuoteet ovat järjestetyt pitkiin leveisin, päällekkäin
oleviin hyllyihin, jotenkin niinkuin rihkamakauppiaan puodin seinät.
Kun kaikki nukkuvat, niin kaikki ovat herttaisia ja koko huone on soma
sopusoinnun kuva. Mutta kun kaikki lukuisat lapset itkevät, kun
meritautiset ähkivät ja puhkivat niinkuin kuoleman kielissä olevat,
"maksaissaan veroa Ahtolan väelle," -- kun joku unissakävijä lähtee
oudoille retkilleen -- silloin en tahtoisi siellä olla. Koettelin saada
puhetta aikaan ihmisten kanssa, mutta aluksi kiinnitti kaikkien huomion
meri, joka juuri nyt alkoi näyttäytyä koko hirvittävässä komeudessaan.
Hyvänä perheenisänä läksin siis paikalleni, s.o. vaimoni ja lasteni
luo.
Ja se olikin tarpeen, sillä kannella voi jo nähdä varsin
nurkuvan näköisiä ihmisiä -- lieveätä sanaa käyttääkseni. Mitä
lähemmäksi tulimme Hollannin rannikkoa, sitä uhkaavammaksi kävivät
vaahtopää-aallot. Räikeästi kirkuen kaartelivat kalalokit laivamme
korkeita purjepuita, tuuli kiihtyi myrskyksi, ja aallot olivat niin
korkeita, ett'en moisia tähän asti ole nähnyt paitsi maalauksissa,
vaikka jo ennenkin olin monenlaisissa ilmoissa merillä liikkunut. --
Suurenmoista oli nähdä mahtavan höyrylaivan taistelua rajusti riehuvien
aaltojen kanssa. Tosin halkaisi ja polki rautainen hirviö ylpeät
laineet, mutta ikäänkuin solvausta kostaaksensa vyöri halaistu aalto
kuohuten, raivoten kannelle ja ryntäsi säälimättä siellä olevien
ihmisjoukkojen keskelle. Ensin kohtasivat tosin ankarat aallot
ainoastaan siirtolaisia alisella kannella, mutta vähitellen läheni
kostea käsi meidän luoksemme, ja myrskyisen yön jälkeisenä aamuna
näimme, että yksin laivan savupiiputkin olivat valkoisella
suolakerroksella peitetyt. Surulliselta ilveilyltä näytti, kun
sellainen halaistu aalto ukkosen pauhulla syöksi siirtolaisten
joukkoihin nälkäisen pedon tavoin, joka kauheasti ulvoen karkaa
lammaslaumaan. Nuoret miehet nauroivat ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan, puisteleivat ja riemuitsivat; vaimot ja tytöt huusivat,
käärivät huppuvaatteet ympärilleen, ja töytäsivät mikä minnekin turvaa
etsimään; ukot näkivät mielipahakseen piippunsa sammuneena. Moni
katseli surumielin hattuaan, jonka tuulen viima vei ulapalle.
Ainoastaan ne, joita meritauti tuimimmin vaivasi, olivat niin
välinpitämättömän näköiset ikäänkuin olisivat ajatelleet: "Hukkukoon
laiva, hukkukoon koko maailma, se on yhdentekevä." Tämä vaiva on
onneksi terveellinen tauti, eikä tavallisesti ole pitkällinen. Mutta
Elokuun 2 päivän iltana oli surkuteltavain meritautisten luku sangen
suuri, ja jo ennen kuin tuli pimeä, pötkivät kaikki kannen alle.
Vihdoin täytyi meidän väistyä.
Yö oli sysimusta, ei yhtään tähteä tuikkinut ja sade virtaili pilvistä.
Myrsky ja hyrskyvien aaltojen mylvinä, laivan rytinä ja kiikkuminen oli
niin kauheata, että huolistuneet sielut olisivat voineet luulla
paholaisen vihoviimeisiä vehkeitänsä yrittäneen. Mutta todellisuudessa
kulki kaikki säännöllistä menoaan. Tätä eivät ne tietysti helposti
voineet uskoa, joiden sydäntä viiltävää ähkinää vähä väliä kuulimme
läheisistä hyteistä. Meilläkin oli sairaat tyttäremme hoidettavina, ja
siten tuntui yö suljettujen ikkunaluukkujen takana loppumattoman
pitkältä. Sen kuluessa oli hyvä ajatella, kuinka sama Pohjanmeri, joka
nyt ympärillämme myrskyili, aina muinaisten fenisiläisten ajoista asti
oli tullut lukemattomien erinäisten laivojen kosteaksi haudaksi, ja
kuinka tuhansien pelottomien merimiesten luut tämän kaikkein
myrkyisimmän meren pohjalla odottavat kuolleista nousemisen aamua.
Hyödyllistä meille kaikille oli epäilemättä, ett'emme sinä yönä
aavistaneet asiaa mikä varsin kohta oli tuleva koko maailman tiedoksi,
että, näet, "Mosel", "Elbe"-laivan kaunis sisko, joka muutaman päivän
perästä kulki jälkiämme, surkeasti oli hukkuva Englannin rannikolla.
Kiitin hytissäni Jumalaa, ett'en ollut laivan katteini. Mieleni
tuskastui ajatellessani sitä miestä, joka tänä myrskyisenä yönä seisoi
komentosillallaan johtamassa laivaa, ja jonka oli vastattava niin
monesta sadasta sielusta. Oi, mikä sanomaton hämmennys olisikaan
syntynyt, jos jokin onnettomuus olisi meitä kohdannut tuona pimeänä,
myrskyisenä yönä. Mitä olisikaan pelastusvyöt ja pelastusvenheet
auttaneet tätä naisten, lasten ja vanhusten paljoutta? Iloitsin siitä,
ett'en minä ollut vastuunalainen.
Mutta näitä miettiessäni kuulin äänen sanovan: Olethan sinäkin katteini
samoin kuin mies tuolla komentosillallaan, eikä vähempi määrä sieluja
ole sinulle uskottu. Eikö sinun kirkkosi - eikö seurakuntasi ole
sinun laivasi --? Eikö saarnastuolisi ole "siltasi" --? Eikö sinun
tule uhrata kaikki voimasi, vieläpä elämäsikin saattaaksesi
seurakuntalaisesi tämän pahan maailman syvyyksien, karien ja
tyrskyjen läpi _satamaan_, ei New-Yorkiin, vaan taivaallisen maailman
satamaan --? Silloin valtasi minut kova tuska ja sydämen ahdistus --
mutta en huoli lukijoille tunnustaa kaikkia mitä sinä yönä tunsin
sydämessäni. Suokoon Jumala, että ne hyvät päätökset, jotka tein
"Elben" hytissä toteutuisivat teoissani ja toimissani!
Yö oli pitkä, mutta päättyi viimeinkin. Ja kun se vihdoin oli
päättynyt, niin se olikin _kokonaan_ päättynyt; sillä nyt ei ainoastaan
myrsky ollut asettunut, -- ei, nyt koitti mitä ihanin päivä, jommoista
ainoastaan merillä näkee. Verhottavana ja loistavan juhlallisna nousi
aurinko merestä luoden vielä korkeille hyökylaineille ihmeellisen
purppurahohteen. Nyt unohtuivat pian yön kärsimykset. Äkkiä vilisi
kannella ihmisiä. Joukottain kömpi siirtolaisia maanalaisesta
luolastansa tervehtimään taivaallista valoa. Kertomustensa mukaan
olivat he yleensä paremmin nukkuneet kuin kannen-allamatkustajat.
Näillä oli suuremmat mukavuudet, edellisillä paremmat unet. He olivat
tottuneet vähempiin vaatimuksiin ja olivat sentähden onnellisemmat.
Kuinka lieneekään ollut, nyt ainakin nauttivat vanhat ja nuoret taas
"kunnon aterian". Kärsitty meritauti näytti vaan parantaneen ruokahalua
ja ruoansulatuselimiä. Täytyy tunnustaa, että milt'en kadehtinut päivän
pitkään nähdessäni minkä ruoan paljouden nämät rakkaat ihmiset suuhunsa
söivät pohjoissaksalaisen Lloydyhtiön kustannuksella, enkä ensinkään
saata käsittää kuinka niin huokeista pilettihinnoista on mahdollista
antaa niin hyvää ja runsasta ravintoa. Useimmat siirtolaiset olivatkin
sentähden varsin tyytyväiset ja moni vakuutti minulle ei koskaan
eläissään syöneensä niin hyvää ruokaa kuin täällä "isä Lloydin luona."
Olimme siis kaikki erittäin tyytyväiset osaamme. Yleinen ilo kasvoi
kasvamistaan sitä myöten kuin meri tyyntyi. Kello ei vielä ollut 8, kun
lauluaharrastava koulumestari Spessartista oli koonnut ympärilleen
joukon poikia ja tyttöjä. Saksalaiset laulut kaikuivat milloin
iloisesti milloin vienon surullisesti yli siintävien laineiden.
Raajarikko mies, joka oivallisesti soitteli käsiharmoonikaa, toimitti
orkesterin tehtävää. Enimmästi laulettiin kansanlauluja, kuitenkaan ei
ollut vastenmielistä, kun minä ehdotin ja aloitin: "Nyt kaikki Herraa
kiittäkää" ja "Jumala ompi linnamme." Mutta sitten kaikui taasen:
"Odenwaldiss' tammi kasvaa," "Läksi impi mataramaalle" j.n.e. Kyynel
enti silmääni, kun laulajat lauloivat "ihanasta vieraasta maasta" ja
sitten -- ainakin parikymmentä kertaa toistivat toisintosäkeen:
"_Mutta kodiks' se ei muutu_." Yhä uudestaan alkoi joku ikäänkuin
vaistomaisesti: "Mutta kodiks' se ei muutu," johon kaikki yhtyivät
laulaen: "Mutta kodiks' se ei muutu." Se tunki läpi luiden ja lihain.
Mutta Jumalan kiitos! Nämä unohtumattomat laulut ovat kotikuusten
huminaa, joka ei milloinkaan voi kadota. Ja kaikkien saksalaisten
kouluopettajien tulisi pitää pyhänä velvollisuutenaan painaa
oppilaittensa muistiin ja sydämiin meidän ihanat sekä hengelliset että
maalliset laulumme. Se olisi heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hiukasen
kemian, fysiikan ja laskennon tyrkyttäminen, jota he eivät voi
sulattaa. Mutta, Jumala paratkoon, moni meidän kouluopettajistamme ei
enää itse taida laulaa; he ovat liian "ylhäiset"; he ovat liian
ylhäiset laulamaan, syystä että ovat liian ylhäiset uskomaan.
Eteläsaksassa näyttää asiat tässä suhteessa olevan paremmalla kannalla
kuin pohjoisessa. Vai ovatkohan badilaiset, hessiläiset, baijerilaiset
ja schwabilaiset imeneet laulunsa ilmasta? Kuinka lieneekään,
useimmilla laulajilla näytti olleen kokonainen laulukirja _muistissa_,
ja ani harvat kopeloivat laulukirjaa _taskustaan_. Oi, kuinka rikkaat
ovatkaan köyhät saksalaiset, niin kauan kuin pitävät runoaarrettansa
kunniassa ja säilyttävät sitä sydämissään! Kuinka lohdulliselta
tuntuikaan ajatella, että nämä siirtolaiset veivät mukanaan kotimaan
vanhat rakkaat laulut Pohjoisamerikan kaupunkien hälinään, yksinäisille
aromaille ja aarniometsän uudisasutuksille. Ne ovat ikäänkuin kultainen
vyö, joka heidät yhdistää isänmaahan. Niin kauan kuin nämä laulut
elävät heidän sydämissään, he eivät ole kodistaan eksyneet, ja pimeätä
kuolon yötä Mississippin tai Eriejärven rannoilla valaisee vielä vanha
saksalainen virsi: "Oi veriin haavoitettu pää." Tähän suuntaan pidin
rakkaille laulajille, joiden luku jo oli noussut lähes pariin sataan,
lyhyen esitelmän, jota kiitollisella mielellä kuunneltiin.
Ylimalkaan puhelimme Elokuun 3 päivänä moninaista keskenämme minä ja
maanmieheni. Tulin taasen nyt -- kuten useasti ennenkin, Bremenissä
siirtolaisia kohdatessani -- siihen vakuutukseen, että suuri osa
siirtolaisia on parasta, ytimekkäintä kansaamme.
Taitava laatumaalaaja, joka tahtoisi kuvata siirtolaisten elämää ja
toimia, olisi täällä tavannut verrattoman rikkaat ja viehättävät
ainekset. Ajateltakoon tätä kirjavaa paljoutta pukuja kaikista
Saksanmaan ääristä! Täällä joukko ukkoja, jotka tupakoiden vakavasti
pakinoivat entisiä ja nykyisiä asioita. Tuolla pieniä poikia ja
tyttöjä, jotka ovat alkaneet perehtyä elämään merellä ja avojaloin
hyppivät liukkaalla laivan kannella. Tuolla toisia, jotka halukkaasti
kuuntelevat kertomuksia, joka ei minulle rauhaa antanut, ennenkuin
minäkin sain kertomataitoani näyttää. Tuolla puoleksi piilossa
mahdottoman suurten ilmatorvien takana nähdään nuorten äitien lapsiansa
imettävän ja miesten liikuttavan kärsivällisesti tarjoovan heille
selkänojaa. Tuossa vanha mummo mytystään ottaa kotoa tuodun
makkarapalasen, silmäili sitä syvästi huoaten ja -- syö sen makeaan
suuhun. Onpa täällä rakastavia pariakin, jotka toisensa ovat tavanneet
vasta laivassa. Ihmeellisen pikaan ovat he toinen toiselleen lausuneet
tuon "ikuisesti sitovan sanan." Merimatka suloisine joutenoloineen on
-- kuten jokainen ihmistuntija ymmärtänee -- omansa lemmen liekkiä
sytyttämään. Mutta valitettavasti lienee suuresti epäilyksen alaista,
ovatko -- kuten muuan merimies minulle vakuutti kaikki avioliitot jotka
solmitaan merellä onnellisia.
Eräs avosydäminen amerikalainen antoi minun tietää, että minä, viaton
pappi, asianymmärtävien, s.o. merimiesten mielestä olin todellinen syy
eilispäivän myrskyyn, ja juuri sentähden että olin pappi. Hän oli
edellisenä päivänä kuullut merimiesten sanovan: "Eipä ihmettä että ilma
on niin tuimaa -- onhan meillä pappi laivassa." Tämä on näetten
puhetapa ja varsin yleinen taikausko merimiehissä. Epäilemättä on
meidän pappien kiittäminen entistä virkaveljeämme Joonasta tästä
pahansuovasta ja vihamielisestä katsantokannasta. Joonaan piti, kuten
tietty -- vaan ei tahtonut -- olla parannuksensaarnaaja Ninivessä; hän
pakeni Jehovaa ja läksi merille, ja meri nousi häntä vastaan, kunnes
hän siihen syöstiin. (Lue Joonaan kirjan 1 luku.) Siitä kauheasta
tapahtumasta on noin 2600 vuotta kulunut, ja yhä vieläkin täytyy
pappien, saarnaajien ja profeetain kärsiä merimyrskyjä ja myrskyjä ja
myrskyisiä meriä. Niin kauan elää muisto pappien synneistä. Niin
katoamattoman vaikutuksen ne tekevät maailman ihmisiin. Niin vähän
niitä unohdetaan maailmassa, jossa kaikki maa (kuninkaitten
valtaistuimetkin) niin pian häviävät ja tyhjiin raukeavat.
Eikö totta, rakkaat virkaveljeni, tämä on vakava asia. Muutoin minua ei
heitetty mereen, niinkuin ennen muinoin Joonas. Mutta minä en sitä
pyytänytkään. Niinkuin sanottu, meri tällä kertaa tyyntyi, vaatimatta
pappia uhriksi, seurasipa vielä erinomaisen ihana päivä. Merkillistä
kyllä nyt ei sanottu: "Ilma on niin kaunista, koska meillä on pappi
laivassa". Enkä jäljestäpäinkään lukenut missään sanomalehdessä "Elben"
tehneen matkansa niin nopeasti, sentähden että pappi oli laivassa.
Surullista, surullista! Myrskyt ja sateet tuomme mukanamme, mutta
päiväpaiste tulee meidän ansiottamme. Tämä ei mitenkään ole -- sen
kaikki maailmantuntijat tietävät -- ainoastaan kunniallisten
merimiesten luuloa, vaan samaa luulee myöskin moni ymmärtäväinen ja
hienosti sivistynyt henkilö, joka kuuluu mannermaan ylhäisiin
seurapiireihin. -- Mitä meidän, rakkaat virkaveljeni siihen tulee
tehdä? _Älkäämme_ taivaan tähden _tehkö mitään_ siihen! Älkäämme
ainakaan väkivallalla ruvetko todistamaan tätä luuloa vääräksi, sillä
silloin pian sanottaisiin, että papit eivät kelpaa yhtään mihinkään,
kun nyt voimme edes herättää myrskyä, joka usein on sangen terveellistä
tämän maailman liikkumattomalle vedelle. Älkäämme siis tehkö mitään sen
vastustamiseksi, vaan näyttäytykäämme vain maailmalle ihmisinä ja
kristittyinä, kristusihmisinä, iankaikkisuuden ihmisinä, s.o. jos me
_olemme_ sellaisia, ja samallaisina maalla ja merillä, myrskyissä ja
päiväpaisteissa -- niin pääsemme siten vähitellen vapaiksi entisistä
synneistä.