Aamulla 2 päivänä Elokuuta v. 1882 kokoontui kirjava ihmisjoukko
rakkaan hansakaupuukimme asemahuoneelle. Ne olivat "Elbe"-laivan
kannen-alla-matkustajat, jotka pikajuna oli viepä Bremerhaven'iin.
Liike rautatiesillalla oli varsin vilkas, siinä voitiin nähdä monta
liikuttavaa jäähyväiskohtausta, ja useat varmaankin erosivat, jotka
eivät koskaan enään näkisi toisiaan. -- Ei ollut kovinkaan hauskaa
ajatella kohta tehtävää merimatkaa. Ankara tuuli vinkui uhkaavasti, ja
vihurin pieksemät pilvet kiitivät mustina, raskaina ja sadetta uhkuvina
taivaanlaella. "Tänään on Pohjanmeri raivoissaan," sanoi muuan vanha
merimies ja lisäsi muka lohdutukseksi: "Olen useasti liikkunut
pahemmassakin ilmassa."
"Siirtolaisten" joukossa olimme sillä kertaa mekin, minun rakas
vaimoni, kolme vanhinta tytärtäni ja tämän kirjoittaja. Me olimme
pilvistä, ilmasta ja tuulesta huolimatta mitä iloisimmalla
matkatuulella. Myrsky on minua aina miellyttänyt, sillä se kuvaa
uskollisimmin kuinka käy siinä maailmassa, jossa me elämme. Niin kauan
kuin vaellamme täällä, _täytyy_ myrskyillä, ja aivan tyynesti
saattaakin odottaa myrskyä, kun vaan on varma siitä, että myrskyt ja
rajuilmat raivoavat ainoastaan hetken, mutta että niiden jälkeen seuraa
Jumalan lasten iankaikkinen lepo.
Mitä huoliikaan kaikista myrskyistä merellä ja maalla, jos sydän on
täynnä rauhaa ja päivänpaistetta, kiitosta ja ylistystä? -- Ja niin oli
Jumalan laupeudesta minun laitani, sittenkuin mielessäni olin voittanut
sen kauhun, joka minussa ennen oli ollut Englantia kohtaan. Levon aika
oli edessäni niinkuin paratiisi. Vuosikauden kestäneen vakavan ja
ponnistusta kysyvän työnteon jälkeen sain kokonaista viisi viikkoa
nauttia ajatusten kokoamista ja hiljaisuutta. Oi kuinka suloista on
väsyneelle työntekijälle, kun sellainen virkistyksen aika on saatavissa
ja kun sitä hyvällä omallatunnolla saa nauttia. Tästä eivät ne
onnettomat mitään tiedä, jotka eivät tunne vaivannäön hikeä, jotka
_eivät milloinkaan_ nauti, sentähden että he _aina_ nauttivat, ja jotka
täällä alhaalla eivät koskaan ennakolta saa maistaa ikuista lepoa,
koska he eivät tiedä mitä huokaavan luonnon ikävöitsevä kaipaus on
(Rom. 8).
Mutta jos ulkonainen myrsky ei voinutkaan häiritä sisällistä rauhaani,
niin oli kuitenkin kohta tuskallisen surun myrsky heräävä sydämessäni.
Olin saapa ylen tuntuvan muistutuksen siitä, että minä -- vaikka
suloinen vapaa-aika olikin käsissä -- vielä elin kuolon maassa. Samassa
kuin veturin kimakka huuto ilmoitti junan lähtöä, ojensi, näetten,
paikalle rientänyt palvelija minulle rautatievaunuun mustareunaisen
kirjeen, jossa oli Hollannin postileima. Avasin kirjeen vapisevalla
kädellä. Johan ennastaan olen tottunut siihen että uskollinen Jumala
varoten jollakin tavoin antaa minulle vakavan muistutuksen, kun lähden
huvimatkalle. Kirjeessä oli tieto, että eräs minun rakkaimmista,
luotettavimmista ystävistäni, mies, jolla oli mitä suurin
vaikutusvoima, Utrechtin professori _J. J. von Dosterzee_ oli kuollut
Wiesbadenissa kaukana kodistaan Hollannista. Ah, nyt vieri kuumia
kyyneliä poskilleni ja äänetönnä ojensin surusanoman vaimolleni, jota
vanha uskollinen Dosterzee niin usein oli kutsunut "hellästi
rakastetuksi tyttärekseen." Monen vuoden kuluessa oli hän ollut samalla
minun ystäväni ja veljeni, isäni ja neuvonantajani, ja hänen ainoa
virheensä minun suhteeni oli se, että hän liian leppeästi ja laupiaasti
arvosteli minua ja kirjoituksiani. Rautatiematkalla taisin ainoastaan
muistella kotiin mennyttä. Olin kuulevinani hänen rakkaan äänensä, olin
tuntevinani hänen lämpimän kädenlyöntinsä; vaikka rätisevä juna joka
silmänräpäys vei minut toiseen paikkaan, niin isä Dosterzee yhäti oli
minun silmieni edessä, minä saatoin puhutella ainoastaan _häntä_.
Oi, kuinka nopeasti meidän sydämemme lensivät toisiansa kohtaan, kuinka
helposti ne mukaantuivat toinen toisiinsa, sinä teräväjärkinen,
lämminsydäminen ja hellätunteinen ystäväni! Harvoin olen tavannut
jumaluusoppineen, joka niin lujasti pysyy kiinni kristillisessä
totuudessa ja sen ohessa on niin suvaitsevainen ja toivoa täynnä
kaikkia kohtaan, jotka vielä haluavat totuuden tuntoon tulla; en
milloinkaan ole tavannut pyhää vakavuutta ja iloista, hilpeätä
leikillisyyttä niin suloisessa yhteydessä kuin sinussa; en milloinkaan
niin lakastumatonta nuoruuden tuoreutta niin murtuneessa, niin heikossa
ruumiissa. Nyt on ääni ijäksi vaiennut, joka niin usein melkeen äidin
hellyydellä minua lohdutti ja rohkaisi. Ja laajalti kristityissä maissa
suree tuhansia, joita sinun sanasi ovat rohkaisseet lujempaan uskoon ja
varmempaan toivoon. Lepää nyt uskollinen soturi Vapahtajasi sydämellä!
Nyt ei sinua enää kiusaa "rabies theologorum," (jumaluusoppineiden
raivo), jonka tähden sinä niin usein olet huokaillut, ja kaikista
maailman tuhatkertaisista vaivoista ja tuskista olet sinä armosta
vapautettu.
"Veli armas," -- niin kirjoitit minulle vuosi sitten -- "veli armas,
_pidättäkäämme_ kaikissa tapauksissa _kuolema luotamme_!" Minä ymmärsin
hyvin sinun uljaat sanasi, uskollinen ystäväni. Sinä tarkoitit
_sisällistä_ kuolemaa, kun syntinsä ahdistamana, kaikellaisten
kärsimysten, nöyryytysten ja pettyneitten toiveitten sortamana
jättäytyy raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, kun uskoa vailla
sulkeutuu omaan itseensä ja käypi sydämessään kylmäksi ja itsekkääksi,
kun herkiää iloisella luottamuksella lähestymästä armoistuinta. Sinä
saatoit minut sanallasi rakkauteen, alttiiksiantavaan rakkauteen, joka
tulee Kristuksesta ja on perustuva Kristukseen, -- joka haudasta ja
maatumisesta huolimatta on todellinen elämänneste, jonka kautta
ainoastaan voi pidättää kuoleman luotaan, sillä tämä rakkaus on elämää
kuoleman keskellä. Missä tämä Kristuksen rakkaus elää uskon ja toivon
sisarena, siinä kohotaan aina ikäänkuin kotkan siivillä; missä Jesus,
rakkauden ruhtinas, elää sydämessä, siinä kuolema on voitettu, vaikka
kuolisikin, siinä pysyy nuorena ja nuoruuden tuoreudessa, vaikka
unettomat yöt ja tuskalliset päivät ovatkin lukuisat. Tätä en ole, niin
toivon, turhaan sinussa huomannut. Rakas isä Dosterzee, kuinka nyt
loistanetkaan! Kun kerran pyysin kuvaasi, sinä vastasit: "_Vanha,
luonnollinen kuvani on hyvin ruma, eikä uusi vielä ole valmis_." Niinpä
niin, uusi ikuisesti kukoistava ihminen ei todellakaan vielä ollut
valmis, _mutta se oli tekeillä_, se oli sulatusuunissa (Mal. 3: 3), ja
se huomattiinkin, sen sinä tiesitkin, ja tämä tieto oli iloisen
leikillisyytesi yhä uhkuva lähde. Ja nyt lienee varmaankin uusi kuva
valmis. Ikävä vaan ett'et voi sitä minulle lähettää! Nyt olet siinä
maassa, jossa todella näkee ja jossa voi näyttäytyä Jumalalle,
ihmisille ja enkeleille, koska Jumalan kirkkaus siellä ruumiillisesti
ilmestyy uskovaisissa. Terve nyt sinä rakas taistelijaveli, sinä
uskollinen sydämen ystävä, kunnes jälleen näemme toisemme sen
kristallikirkkaan virran rannoilla! Sinä olet minulle liian rakas, että
sinua toivoisin takaisin tänne maan päälle.
-- -- Näin soi sydämessäni surusoittoa ja juhlasoittoa vuoron perään.
Omituista on ajatella rakasta vainajaa, joka meidän paristamme on
temmattu; -- tuntee itsensä niin yksinaiseksi ja köyhäksi, ja samalla
tuntuu kuitenkin, että olisi jumalatonta, jos ei tahtoisi kiittää ja
veisata. Mutta, eikö totta, lähdön hetkenä saapunut kuolonsanoma oli
vakava enne huviretkelle lähtiessäni --.[1]