Näihin mietteisiin vaipuneena en huomannut, että meri ympärillämme oli
niin täynnä laivoja, suurempia ja pienempiä, ett'en milloinkaan missään
ole moista nähnyt. Purjelaivat kyntivät valkoisten joutsenten näköisinä
siintävää meren pintaa. Mutta voiton niistä veivät näöltään vähemmin
viehättävät höyrylaivat, jotka kaikkia Euroopan kansakuntain lippuja
kantaen suuntasivat kulkuaan idästä länteen ja lännestä itään. Me
olimme, näet, aikoja sitten Englannin _kanavassa_, maailman enimmin
käytetyssä merikulkuväylässä, ja minä ylpeilin siitä että meidän
saksalainen "Elbe"-laivamme nopeammin kuin yksikään muu alus halkoili
suolaisia laineita. Noin k:lo 10 tienoissa aamupuolella sanoin eräälle
laivan upsierille; "Mikä mahdottoman suuri purje se on, joka nousee
aalloista tuolla pohjassa, ja joka hetki hetkeltä kasvamistaan kasvaa?"
-- "Niinpä niin" -- kuului vastaus -- "se on todella mahdottoman suuri
purje, sillä se on 400 jalkaa korkea ja sitä sanotaan tavallisesti
Doverin liitukallioksi!" -- Siis oli Englannin rannikko näkyvissä!
Aivan oikein, kohta näkyikin Doverin linnoitus, joka mustana ja
uhkaavana kohosi yli valkoisen kallion, kohta näkyi viheriöitä,
hymyileviä kukkuloita laidunmaineen ja karjalaumoineen, kohta näkyi
itse kaupunki satamineen ja purjepuumetsineen.
_Tämä oli siis Englanti_! Ranskan rannikko häämöitti synkkänä ja
pimeänä etelässä, mutta anglosaksien, keltien ja normannien maa
näyttäytyi iloisimmassa auringonvalossa. Tämä oli hyvä enne, ja se
toteutui, sen tahdon nyt jo ilmaista, tällä kertaa loistavasti. Elokuu
v. 1882 oli Saksassa sadeaika, jonka vertaista meidän maassamme
ani harvoin nähdään, mutta samaan aikaan oli meillä iloksemme
etelä-Englannissa melkein yhtämittaa mitä herttaisinta ilmaa. Tämä oli
sitä otollisempaa kun muuten syystä puhutaan Englannin _lyijyharmaasta_
taivaasta. Näytti siltä kuin pilvet silloin eivät olisi päässeet
kanavan poikki. Jos tämä ei seurannutkaan siitä, että eräs saksalainen
pappi vietti vapaa-aikaansa Englannissa, niin oli se kumminkin
hänelle iloksi, ja hän kiitti joka päivä Jumalaansa siitä. Nyt kiitin
aluksi liikutetuin sydämin siitä, että minun oli suotu mitä en
rohkeimmissakaan nuoruuden unelmissa aavistanut, että näet saisin käydä
tässäkin maassa, jossa on niin paljon huomiota, mieltymystä herättävää.
Tuntikausin ihailin ihanata rannikkoa, jossa yhä astui näkyviin uusia
ja äkkiarvaamattomia kauneuksia. Sinä hetkenä kangasti mielessäni tämän
saarennon suurenmoinen historia, jota valtakuntaa ihmeellisesti
suojelee meren hopeavyö ja äkkijyrkät lumivalkoiset kalliot paremmin
kuin kaikki maailman insinöörit ja linnanrakentajat saattaisi sitä
suojella. Kerroin lapsilleni uhkarohkeista skandinavialaisista
viikingeistä, vanhoista angleista, sakseista ja normanneista, jotka
muinaisina aikoina tuhoavilla sotaretkillään valloittivat maan. Mutta
minä kerroin heille myöskin voimallisista vihollisista, jotka ovat
yrittäneet valloittaa Englannin kykenemättä sitä tehdä, kerroin
Hispanian "voittamattomasta armadasta," jonka Jumalan ilma hävitti, ja
Napoleon I:sen suuresta laivastosta, jonka urhoollisen amiraali
Nelsonin kanuunat löi pirstaleiksi j.n.e.
Oi, kuinka runollista, kuinka lumoavaa, kuinka vapaata on elämä
merellä! Kuinka siellä riemuitsee jokainen verentilkka uhkeassa
nuoruuden innossa! Erittäin viehättävä on semmitenkin tämä matka
suoraan Englannin lumivalkoista kalliorannikkoa kohti. Ja vielä
ihanampi kuin auringon valossa on rannikko arvatenkin kun se kuutamon
salaperäisessä taikavalossa lumivalkeana kohoaa tumman meren helmasta.
Mutta me olimme täysin tyytyväiset auringonkin valoon.
Kello 5 jälkeenpuolenpäivän näimme _Portsmouth'in_ ylpeine
linnoituksineen (joiden kaikki tulikidat tähtäävät Ranskaa kohti) ja
_Spithead'in_ sataman mahtavine sotalaivoineen. Mutta etelässä näimme
melkein kivenheiton matkalla meistä lumoavan ihanan _Wight_-saaren
rohkeine kallioineen, etelämaisine kasvullisuuksineen, karjalaumoineen,
jotka vetivät vertoja schweitsiläisille, ihmeellisen kauniine puineen.
Tuo sievä amfiteaterin muotoon rakennettu kaupunki on _Cowes_-saaren
pääsatama, ja uhkea linna tuolla puolen kaupunkia on _Osborne_,
kuningatar Viktoorian mielipaikka. Nytkin hän siellä asuu ja silmäilee
epäilemättä tänä hetkenä merta. Ei sentähden että me tulemme
"Elbe"-laivassa, vaan sentähden että nuoret rikkaat englantilaiset
juuri tänään iltapäivänä hänen ja meidän nähden toimittavat
_kilpapurjehdusta_, kuningattarelle suureksi kunniaksi ja meille vielä
suuremmaksi huviksi. Unohtumaton näky oli nähdä soleat veneet,
purjepuut täpötäynnä lumivalkeita purjeita nuolen nopeudella
ilta-auringon hohtavassa valossa kiitävän ohi vihannan saaren. Meren
rannalta ja lipuilla koristetuista, liikkumattomista höyrylaivoista
katselee lukematon ihmispaljous suuressa mielenjännityksessä iloista
kilpailua, ja korkeilla riemuhuudoilla ja liehuvilla nenäliinoilla
tervehditään jokaista saavutettua voittoa.
Mutta nyt oli meidän heittäminen rakkaan "Elbe"-laivamme hyvästi.
Vähäpätöisen pieni höyrylaiva, joka jo Doverin kohdalla annetulla
merkillä oli käsketty tänne, laski meidän laivamme rautaiseen laitaan.
Lyhyt, sydämellinen hyvästiheitto vaan, ja me olimme pelkkien
englantilaisten joukossa englantilaisella alueella, sillä pienoinen
höyrylaiva oli englantilaisen seuran oma. Ystävälliset tullivirkamiehet
tarkastivat meidän matkakapineemme, tai oikeammin sanoen he olivat
tulleet sitä tekemään, ja näyttivätkin haluavan tutustua kapineisiimme.
Mutta he uskoivat minun saksalaisia kasvojani ja klassillista
englanninkieltäni. En tosin vielä ollut tullut tietäneeksi mitkä
englantilaiset sanat merkitsevät "tullinalainen" ja "matkalaukku".
Mutta kun minä rohkeasti ja ujostelematta sanoin: "Nothing
Zollpflichtiges is in the coffers",[3] osoittivat he hymyilyllä
ymmärtäneensä mitä tarkoitin. Right! Right! (oikein, oikein!) arvelivat
nuo kunnon miehet, ja meidän laukkumme jäivät avaamatta. Ensimmäiset
kielentaitoni kokeet olivat siis päättyneet onnellisesti, joka tuotti
minulle hyvät tulevaisuuden toiveet.
"Elbe" jatkoi kulkuansa melkein rautatiejunan nopeudella länteenpäin.
Meidän matkamme oli pohjaa kohti, Southamptoniin, ja me olimme
mielissämme siitä että kuljettiin hitaammin -- sileä merenlahti, joka
metsäisine kukkuloineen ja soreine huviloineen nyt aukeni silmäimme
eteen, näytti huutavan sivukulkeville: "Pysähtykää, pysähtykää, älkää
kiiruhtako!" Mutta noin kello 7 tienoissa laskimme kuitenkin rantaan
sotalaivojen ja kauppa-alusten keskellä. Pian olimme ravintolassa, joka
tarjosi sellaista mukavuutta ja hupaista ylellisyyttä, jota tapaa
ainoastaan Englannissa. Huoneet, käytävät, etehiset olivat pehmeiden
mattojen peittämät -- makuuhuoneissa tavattiin mitä paraimmat
kylpylaitokset ja kaikki mikä suinkin mukavuuteen ja virkistykseen
kuuluu -- ja kaiken tämän lisäksi tapasimme iloksemme pöydällä vielä
suuren Raamatun. Ja seinällä tervehti meitä väripainoksella tehty
raamatunlause kauniissa puitteissa, "_Mikä on ihminen, ettäs häntä
muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet_?" Ps. 8. Oltiin
kotona tuolla vieraassa maassa; oltiin metsien keskellä, vaikka
kuulimmekin outoja ääniä joka haaralta. Jumalan sana on side, joka
yhdistää kansat _yhdeksi_ perheeksi.