Haukka kertoi myöhemmin:
— Perille päästyäni kyselin asemamieheltä, tiesikö hän neuvoa minulle
Kätön asuntoa, mutta hän ei tuntenut ketään sen nimistä henkilöä.
Eivätkä asemalla tunteneet muutkaan.
Lähdin kävelemään kirkonkylää kohti. Tienhaarassa, jossa asematie
erosi maantiestä, oli muutaman torpan edessä joukko lapsia. Mieleeni
tuli, että lapset usein aikuisia paremmin voivat muistaa henkilön
tuntomerkeistään. Matkin heille kapteenin näyttelemää kävelytapaa ja
kyselin, olivatko he nähneet pitkää, valkoveristä setää, joka käveli
sillä tavalla.
Juu, sellaisen sedän oli nähnyt muuan pikku tyttönen. Setä oli tullut
asemalta ja mennyt suoraa päätä apteekille, ei apteekkiin, vaan taloon
pihan puolelta. Sitten olivat lapset menneet leikkimään, eivätkä
nähneet miehen paluuta.
Apteekkitalo näkyi aivan läheltä. Siellä tietysti tiedettiin, missä
mieheni oleskeli. Minä mietin hetken, sopisiko minun mennä sieltä
kysymään, sillä apteekkari saattoi alkaa epäillä. Lopulta kuitenkin
päätin tutustua mieheen. Saatoinhan häntä säikyttää ja tehdä
ymmärrettäväksi, että oli kysymys kätyrin muista kolttosista.
Astuin apteekkiin. Ovikellon kutsumana saapui apteekkari tiskinsä
taakse. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, tummaverinen ja
synkännäköinen mies.
— Mitä saisi olla? hän kysyi.
Vastasin kohteliaasti, mutta täsmällisesti:
— Ei mitään. Tulin vain kysymään, tunnetteko erästä Kättö-nimistä
miestä?
Apteekkari säikähti hirveästi, eikä osannut mitenkään sitä salata. Ja
taitamattomasti, vailla kaikkea malttia, hän alkoi äreillä:
— Täällä käy niin paljon väkeä! Mikä tahtoo pirtua, mikä mitäkin...
— Pirtuako hän tahtoi? kysyin.
— Kuka sitten? hän ärähti.
— Kättö, vastasin minä.
— Mikäpä heidän tiennee nimensä, kaikkien kävijöiden...
— Kättö lie tuttu, koska oli tullut tänne pihan puolelta, eikä apteekin
ovesta, huomautin.
— Ah, hänkö? oli apteekkari älyävinään. — Niin, hän tuli ja tahtoi
pirtua, mutta eihän minulla ole lupa myydä ilman lääkärin määräystä.
Kun hän kärtti kärttämistään, annoin vihdoin tilkan ilmaiseksi...
— Oikeastaan ei siitä ole kysymys, huomautin. — Mutta jos hän oli
tuntematon, miksi sitten annoitte pirtua ilmaiseksi?
— Äh, päästäkseni hänestä! ärähti apteekkari, mutta ilmeisesti
hän sitten huomasi, ettei sekään selitys mahtanut tuntua oikein
luonnolliselta ja ryhtyi selittämään lähemmin: — Ja sitten mies puhui
vanhoista lapsuuden muistoista, sanoi, että hänen isällään oli ollut
mökki minun isäni maalla, ja että olimme yhdessä lapsina leikkineet...
Onko mies muuten tehnyt jotain laittomia? hän kysyi levottomasti.
— Laittomia taitaa olla koko mies täynnä, vastasin. — Tiedättekö, missä
hän asuu?
— Sitä en tiedä tosiaankaan, hän vastasi. — Mutta mistä häntä syytetään?
— Kaikki sellaiset laittomuuden kätyrit aiotaan saattaa kiikkiin
teoistaan, vastasin kaksimielisesti.
Se näytti hälventävän hänen pelkoaan.
— Mitkä kätyrit? hän kysyi tyynemmin.
— Santarmijärjestelmän kätyrit, sanoin selvemmin.
— Onko hän sellainen! ihmetteli apteekkari. — Jos oikein muistan, niin
hän jutteli aikovansa pesiytyä johonkin autioon tölliin. Se lienee
maantien varrella, lähellä hautausmaan nurkkaa, hän koetti muistella
mahdollisimman lojaalisesti.
Apteekkari nähtävästi ajatteli, että jos hänen kätyrinsä valtiollisista
syistä joutuu telkien taakse, niin sittenpähän hän on mieheltä
rauhassa. Sanoin hänelle jokseenkin tuimat hyvästit, mikä ei ollut
lainkaan viisasta.
Etsittyäni hetken löysin vihdoin hautausmaan nurkalta vanhan,
pahanpäiväisen tuparähjän. Poikkesin sinne, avasin narisevan ja
rusahtelevan oven ja astuin sisään.
Tuparähjä oli melkein pilkkosen pimeä. Seinänraoista ja pärein ja
ryysyin tukitusta ikkunasta tihkui kuitenkin sen verran valoa, että
saatoin erottaa miehen, joka makasi lattialla peränurkassa. Kun silmäni
tottuivat hämärään, näin, että hän oli taitellut lehdeksiä alleen.
Hänellä oli pirtupullo ja limonadipullo lattialla vierellään.
— Mitä te täältä haette? ärähti mies kohottaen päätään.
En katsonut olevan syytä selitellä ja kysyin vain kylmästi:
— Täällä kuulemma asuu eräs Kättö, entinen keisarin virkamies?
— Mikäs miliisi tai huliisi te sitten olette? hän kysyi äreästi vastaan.
— En ole miliisi enkä liioin poliisikaan, vastasin. Tulin vain kysymään
erästä asiaa.
— Mitä asiaa?
Samassa huomasin sanomalehden lattialla miehen päänpohjissa. Otin sen.
Se oli taitettu nelinkerroin, mutta niin, että päällimmäisenä oli
kertomus Pyhäsaaren tulipalosta.
— Kas vaan! huudahdin. — Minun pitikin juuri kysellä lisätietoja
Pyhäsaaren tulipalosta!
Mies hypähti pystyyn ja yritti riuhtaista lehden kädestäni.
— Mitä lisätietoja? hän puuskahteli kuin tulisilla hiilillä. — En tiedä
mitään! En ole ollut siellä päinkään! Enkä...
— Ettekö? huomautin. — Mutta kun näytte olevan kiinnostunut asiasta,
niin pyydän muistelemaan tarkemmin.
— En tiedä mitään!
— No, minä autan muistianne. Te menitte laivalla Kynsilahteen,
piileksitte päivän metsässä, varastitte veneen yöllä, souditte
saarelle, sytytitte Kännärin asuinrakennuksen tuohikaton...
— Lehdessä on, että palo syttyi riihestä!
— Sytytitte ensin asuinrakennuksen katon tikapuilta käsin, sitten koti-
ja ulkoriihet...
— Ulkoriihi syttyi kipinöistä! muistutti humalainen puoleksi
kiljaisten, puoleksi mielettömästi nauraen.
— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa,
souditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen
höyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?
— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte
kaiken, mitä sitten tulitte kysymään?
Hän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän
kamalalta.
— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin,
mitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle
apteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte
vanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut
hänet kostoon!
Se sattui, kuten olin tarkoittanutkin.
— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. —
Vai minä olen "tarjoutunut" ja "houkutellut"! Vaikka itse kiehtoi,
houkutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!
— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä
kertomaan, kuinka asia oikein oli.
— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti
valehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä
houkutellut!
Aivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen
sain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.
Kätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli
henkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin
juuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään
mennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden
yhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.
— Minä kyllä, jutteli Kättö, — kerroin hänelle, että olin ollut
metsässä näkemässä, kuinka Kännäri runteli hänen isänsä, ja että
iäksi olivat jääneet mieleeni raajarikon kostonhuudot. Silloinkos
alkoi vuotaa sekä pirtu että konjakki! Ja tietysti minä yhä pidin
miestä kuumana samalla jutulla. Kuinka ollakaan, kun olin humaltunut,
kuumenimme kuumenemistamme, ja hän alkoi jutella minulle, että koska
minua nyt miliisit ja huliisit niin sortavat, olisi minun kostettava
puolestani. Sanoin kyllä vielä kostavanikin. Hän alkoi silloin tarjota
tilaisuutta kostoon — hänen puolestaan! Kieltäydyin jyrkästi. Lopulta
hän tunnusti takana olevan jonkun omituisen testamenttijutunkin,
ja kuten Bobrikoff-vainajan kerrotaan erään herrasmiehen kanssa
keskustellessaan ikäänkuin leikitellen työntäneen tämän eteen paksun
setelitukun, ja kun herra oli sen aina työntänyt takaisin, oli
Bobrikoff sen taas muutamin tuhansin lisättynä työntänyt uudestaan
hänen eteensä, samoin tämä apteekkarikin latoi eteeni satasen toisensa
päälle. Niin lopulta suostuin.
Niin kuin ainakin viaton, jota suotta syytetään, puuskahteli hän
vieläkin:
— Vai minä muka häntä houkuttelin!
Minä huomautin hänelle, että meidän oli lähdettävä nimismiehen luo. Hän
ei yhtään vastustellut, vaan laittautui mukaan.
Mutta samassa hän muisti pirtunsa! Häthätää hän tyhjensi pullot, hyvin
tietäen, että se lysti oli häneltä kenties iäkseen lopussa. Juodessaan
hän pahoitteli, että häneltä nyt meni hukkaan hyvä tilaisuus, sillä
apteekkarilta hän olisi voinut kiristää pirtua, niin että olisi voinut
juoda itsensä kuoliaaksi.
Pirtuaan lopettaessaan hän tuli niin humalaan, että minun täytyi hänet
puolittain laahata nimismiehen luo.
Kätyrin olin siten saattanut talteen, mutta meidän velvollisuutemme
nimismiehen kanssa oli vielä lähteä itsensä apteekkarin luo.