— Me poikkesimme, jatkoi ystäväni kertomustaan, — apteekkitalon
portista pihaan ja riensimme avoimesta ovesta sisälle. Palvelustyttö,
jonka ensiksi kohtasimme, vei meidät konttorin tapaan sisustettuun
huoneeseen apteekin vieressä.
— Apteekkarihan oli juuri täällä, kummasteli tyttö. — Mahtoikohan joku
tulla apteekkiin?
Pahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään
asiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi
kiireesti pulloa.
Juoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän
ehti kohottaa pullon huulilleen.
— Lääkäri! Missä on puhelin? minä huusin hädissäni.
— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari
tuntee myrkyt!
Minä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani
tapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.
— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot
vielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet
mielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä
aika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja
huipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä
kostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin
kostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka
viritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini... aseen... ja...
minä... kostin. Koston liekki... on... Jumalan valkea! Jumala itse...
on... viha... ja kosto...
Kun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että
apteekkari oli kuollut.
— Loppu —