Kaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä
ystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman
hyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa.
Tarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:
— Näkyikö heilaani täällä eilen illalla?
— Oliko tilaus! nauroi neitonen.
— Olipa niinkin.
— Miksette tullut sitten?
— Löysin toisen ja paremman.
— Jospa hänkin löysi toisen!
— Oliko hän sitten täällä?
— Minkä näköinen hän on?
— Kaunis!
— Tietysti. Mutta kauniitakin on monenkarvaisia.
— Punaiset silmät ja siniset posket! kuvasi Haukka.
— Kaunispa olikin! nauroi neitonen.
Haukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja
ihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli
kuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen
pilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on
arvoituksen arvannut.
— Onko hänellä vihertävä harso? hän kysyi varmuuden vuoksi.
— On kai, vastasi Haukka. — Mutta hän kohottaa sen pois, kun...
— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven
poskessa, katuikkunan edessä.
— Siellä juuri, vastasi Haukka silmää räpäyttämättä.
— Sehän on sitten Ruura! huudahti neitonen nauraa kihertäen.
— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut.
Hän on ennen tarjoillut hänkin.
— Commercessa?
— Niin juuri. Oliko hän täällä?
— Onhan hän melkein joka ilta. Mutta hänellä on heiloja joka sormelle!
— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla
uudestaan?
— Kyllä hän tulee, sanoi tyttö virnistellen.
Tytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja,
entinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja
kevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.
Meidän täytyi siis odottaa iltaa. Sovimme ajasta, jolloin saavumme
uudestaan.
Määräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla.
Minä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli
helpompaa kuin aavistinkaan.
Emme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui,
joka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa
meihin.
Haukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi
viittasi kädellään.
Ruura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei
kiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi
epäröiden.
Haukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä
arvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän
kysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta
hän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi
kannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen
ystävälliselle tuulelle.
Jälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa,
olisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä
keino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut
edes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin
muualle.
Haukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme
kodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.
Kupposet juotuamme poistuimme. Kävimme hiljalleen katua eteenpäin.
— Mihinkäs mennään? kysäisi Ruura ammattiäänellä.
— Me asumme maalla kesällä, vastasi Haukka.
— Ettekö halua munkkia? kysäisi Ruura tunnustellen.
— Mistä sitä saa?
— Tulkaa meille... äiti käy noutamassa. Viisikymmentä markkaa kvartta...
— Mistä hän saa näin myöhään? kysyi Haukka yksinkertaisesti.
— Vaikka yösydännä!
Heillä oli siis kotona varasto. Haukka katsoi kysyvästi minuun, mutta
eihän minulla ollut mitään sanomista siihen.
— Mennään sitten, hän vastasi Ruuralle.
Otimme auton. Ajoimme aika komean kivitalon eteen. Tosin se sijaitsi
laitakaupungilla.
Ruuran asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Hänen avatessaan
amerikkalaista lukkoa ehdin nähdä, että ovella oli vaskinen
nimikilpikin ja siinä nimi: Aurora Siven. Viereinen ovi näytti vievän
keittiöön.
Somasti ja soreasti, niin kuin herrasväki konsanaan!
Sisälle päästyämme Ruura käski meidät istumaan ja pistäytyi keittiöön,
mutta palasi kohta takaisin.
— Eikö tuoda kaksi samalla kertaa? hän kysyi.
Haukka hymähti väkinäisesti, mutta täytyihän hänen pitää yllä arvoaan!
Satamarkkasen saatuaan Ruura kävi keittiössä järjestämässä ja alkoi
rimputella mandoliinia.
Kotvan kuluttua kuului keittiön ovelta hiljainen koputus ja sitten
ovi aukeni arasti. Sieltä tuli vanha vaimo kantaen tarjotinta, jolla
oli kahvit ja liköörit. Ystävällisesti, vieläpä nöyrästi sukoillen
hän asetteli tarjottimen eteemme pöydälle ja meni menojaan. Ja pidot
alkoivat.
Minulle johtui mieleeni, että Ruura oli maininnut äidistään.
— Oliko hän äitinne? kysyin. Äänessäni lie kuvastunut kummasteluni.
Ruura kehaisi:
— Olipa niinkin! Minä en jätä vanhaa äitiäni köyhäintaloon!
Haukasta varmaankin keskustelu tuntui alkavan liian vakavasti. Hän
virkkoi viattoman hilpeästi Ruuralle:
— Minäpä olen nähnyt teidät ennenkin!
— Missä sitten? kysyi Ruura huvitettuna.
— Arvatkaapas!
— Ainahan minut...
— Se oli maalla.
— Maalla!
— Viime kesänä.
— Ja missä kummassa sitten?
— Tammilahden kievarissa.
— Tammilahden...
— Vaaleaverisen, pitkän herran keralla.
Ruura muisti vihdoin. Ja kumma kyllä hän näytti tulevan hieman
hämilleen.
— En minä muista teitä yhtään, hän virkkoi.
— Minä vain hetkisen odotin kyytihevosta. Ja toisekseen...
Ruuraa ei näyttänyt se muisto kovasti huvittavan. Siirtyäkseen
miellyttävämpään asiaan hän kysäisi:
— Tilataanko kolmas?
— Ehditäänpähän vielä, väisti Haukka. — Missähän mahtanee hänkin olla,
se silloinen matkatoverinne?
— Kättökö! vastasi Ruura halveksivasti. — Kimpussani on yhä, että olen
aivan pääsemättömissä!
— Milloin olette hänet nähnyt?
— Eilen illalla viimeksi!
Haukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi
huomannut mitään.
— Oliko hän täällä?
— Hyh! Hän! Täällä! tirskahteli Ruura myrkyllisesti.
— Ettekö sitten ole enää hyvissä väleissä?
— Minäkö! Minäkö sietäisin sellaisia... santarmikätyreitä!
Ruuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton
isku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa
mykistymään.
Minä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan,
jolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä
lausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi
halveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden
vuoksi halveksi niin katkerasti... kaukaisemmat halveksivat viileämmin.
— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta
hänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.
— Pahinta lajia onkin! huudahti Ruura.
Haukkaa näytti Ruuran sisuttelu jostakin syystä harmittavan.
— Eikö hän sitten ollut sama mies viime kesänä? hän kysyi terävästi.
— Eivät häntä silloin halveksineet muutkaan, vastasi Ruura
puolustautuen.
— Ja hänellä oli viljalti rahoja? pisteli Haukka.
— Oli kuin roskaa! naurahti Ruura.
— Mutta nyt taitaa olla köyhä? kysyi Haukka entistäänkin terävämmin.
— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui
rahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta
kukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio,
vanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa
pirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta
sen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin
tukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he
katsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua!
Mistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!
Haukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä
pelastautui hänen piikittelystään.
— Tiedättekö, missä hän asustaa? hän kysyi sitten.
— Mistäs minä... Manda tietänee! Se katosi, hylky, täältä kumouspäivien
jälkeen, sillä hänet paljastettiin jo silloin. Mitä varten lie
ilmaantunutkin takaisin viikkokausi sitten.
— Jaha, Manda on siis nyt hänen ystävänsä?
— Näkyivät menevän yhdessä eilen illalla, kun minä ajoin hänet
matkoihinsa.
— Missä Manda asuu?
— Kysykää ajureilta! Heistä tietävät sen useimmat.
Ruura yritti työlästyä, mutta sitä seurasi hellyyden puuska. Hän alkoi
arveluttavasti lähennellä Haukkaa, mutta Haukalle tuli odottamaton
pelastus.
Ovikelloa soitettiin. Ja heti perään seurasi maltiton jyskytys
nyrkillä. Kuiskuttaen Ruura varoitti meitä olemaan hiljaa.
Kuulin, että äiti avasi keittiön oven ja selitti ovenraosta, ettei
Ruura ollut kotona, mutta vieras ei uskonut. Hän tempaisi oven auki ja
saapasteli keittiön kautta sisään.
— Arvasinhan sen! puuskahti tulija, iso herrasmies. Hän seisoi keskellä
lattiaa ja mulkoili meitä.
— Nämä herrat tulivat vain maistamaan lasin, rauhoitteli Ruura.
— Kyllä minä sinut tunnen! ärähti humalainen sysäten Ruuran luotaan ja
mulkoillen meitä.
— Yksi kahta vastaan, mutta ei pelätä! hän pauhasi.
— Eipä tässä niin pahoin pelättäviä ollakaan, Haukka virkahti tyynesti.
— No, pannaan tupakaksi sitten, koska olette herrasmiehiä! rauhoittui
humalainen. — "Herrasmiehiä mekin ollaan, vaikkei taireta ruottii",
alkoi hän laulaa kaivaen rikkinäistä savukerasiaa taskustaan.
— Senkin mörkö! marisi Ruura. — Tules hiukan tänne siitä mölisemästä!
Ruura veti keittiöön uuden vieraansa. Hän palasi nopeasti ja kuiskutti
meille:
— Olkaa hyvät ja menkää hetkeksi kävelemään! Muuten en saa häntä pois.
Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudestaan, hän lisäsi liehitellen.
Me läksimme ajurilta kyselemään Måndan osoitetta. Pian löysimmekin
ajurin, joka vei meidät hänen luoksensa.
Mandalta kuulimme, että herrasmies, jota etsimme, oli eilisaamuna
matkustanut maalle. Hän oli kertonut, että hänellä oli kesämökki
siellä, ja hän oli pyytänyt Mandaa sinne emännöimään. Mutta se oli
ollut niin kaukana, ettei Manda ollut uskaltanut lähteä.
Nimi, jonka Manda mainitsi, oli pitäjän ja aseman nimi Savossa.
Savossa sittenkin!
Ja aamulla, kun ennen junan lähtöä kävimme kysymässä aseman
pilettiluukulta, vastattiin meille, että eilisaamuna oli tosiaankin
ostettu piletti mainitulle asemalle.
Haukka riensi puhelimeen ja järjesti tärkeimmät asiansa. Ja
ensimmäisellä mahdollisella junalla hän jo höyrysi Savoa kohden. Minä
jäin asemalle ja katsoin hänen jälkeensä.
Me kyllä jo ymmärsimme, että murhapolttaja oli vain kätyri, ja että
takana oli toinen, mutta jännityksellä jäin odottamaan, millaiset
näiden herrojen keskinäiset suhteet olivat yksityispiirteiltään.