Haukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi
kaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.
Sitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen.
Vaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään
epäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan
olla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut
ja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää
huomiota.
Vietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme
jälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa
maalaisia kaupunkiin.
Haukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi
ollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta
olisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.
Meidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli
kuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.
— No, mitäs herrat pitävät Pyhäsaaren muinaismuistoista? hän kysyi.
Haukka silmäsi kysyvästi häneen.
— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he
perimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa,
tuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!
— Tottuu vähitellen, hymähti ystäväni. — Mutta muistin juuri, jatkoi
hän, — tuliko Riitarannalta eilisaamuna mukaanne ketään herrasmiestä?
— Herrasmiestä...?
— Niin, tai jotakin siihen malliin.
— Ei nyt johdu mieleeni. Voitteko sanoa, miltä hän näytti?
— En. Hän on minulle aivan tuntematon. Mutta luullakseni
pitkämatkalainen, ei paikkakuntalainen.
— Tuskin oli ketään sellaista. Mutta annahan olla... ei... hän ei
tullut Riitarannalta...
— Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan, että joku herrasmies, tai ainakin kaupunkilainen, tuli
kyllä laivaan. Mutta hän tuli Kynsilahdesta.
— Missä Kynsilahti on? kysyi Haukka vetäen turistikarttansa esiin.
— Kynsilahti on tuskin parin kilometrin päässä Riitarannalta.
— Ai, tuossa! löysi Haukka.
— Niin, kapea niemenkannas vain välissä. Meillä on alituinen riita
kynsilahtelaisten kanssa, kun he eivät tahdo tulla kaupunkimatkoillaan
tänne Riitarannalle, vaan vaativat sinne poikkeamaan. Saamme tehdä
kuuden, seitsemän kilometrin mutkan heidän takiaan.
Haukka katsoi karttaa huulet vihellyssupussa. "Kas, minkä tepposen teki
peittääkseen jälkiään!" olin lukevinani hänen silmistään.
— Menikö hän kaupunkiin? Haukka kysyi katkaisten kapteenin pakinan
laituririidoistaan.
— Niin, se herrasmies! Joo, hän meni. Ja kaupungista hän tulikin.
— Samaanko laituriin?
— Joo.
— Edellisenä päivänä?
— Edellisenä? Annas olla... edellinen oli palopäivä... ei hän tullut
sinä päivänä.
— Tarkoitankin palon edellistä päivää.
— Joo, hän tuli palon edellisenä päivänä.
— Tulitteko tarkastelleeksi miestä niin, että muistaisitte joitakin
hänen tuntomerkkejään?
— Annas olla... alkoi kapteeni muistella, mutta samassa purren
merkkipilli vihelsi. — Odottakaahan vähän, sillä tulemme juuri
Kynsilahteen.
Käytyään selvittämässä purtensa jatkamaan matkaa, palasi kapteeni
luoksemme.
— Siellä saa usein käydä aivan turhaan, hän valitteli. — Jaha, vai oli
se mies epäiltävillä retkillä?
Haukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä
tyydyttää toisten uteliaisuutta.
— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta
alaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.
— Tunnette hänet! huudahti Haukka.
— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän
matkusti kerran purressani.
— Milloin?
— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin.
Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja
kulunut. Eikö lie ollut sama puku.
— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?
— Ei.
— Mihinkäs sitten?
— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja
juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa.
Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että
Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden
juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.
Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni
oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin
poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui
unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut
tänne länsirannikolle moisille retkille?
— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena
Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä
ammatista monet antautuneet seikkailuun.
— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?
— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa,
auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää
verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän
oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä,
melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä
katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin
politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein
piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä
mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti
aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.
— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. —
Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?
— Hänetkö, joka on kuollut jo lähes parikymmentä vuotta sitten?
— Niin.
— Tunsin hyvinkin.
— Entä hänen poikansa?
— Poikasena kyllä näin hänetkin.
— Olivatko he tummia vai vaaleita?
— Tummia, kuten koko sukukin.
— Mitä luulette, eikö matkustaja olisi voinut olla hän?
— Niin kapteenin poikako?
— Hän.
— E-ei, naurahti kapteeni.
— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta
tuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?
— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli
ruttuinen ja tomuinen.
— Hyvä, arvosteli Haukka.
— Ja sitten muistan, että hän käveli näin... Kapteeni näytti mallia. —
Kädet riippuivat omituisen hervottomasti... näinikään... ja hän käveli
hartiat hieman kumarassa... näinikään...
— Hyvä, hyvä!
— Muuta en muista panneeni merkille, virkkoi kapteeni hymyillen.
— Se riittääkin.
— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä
oli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän
tietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan
tarjoilijattaren kanssa.
— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko
mainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?
— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja
pyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava
ja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.
Kapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin
laiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille,
me jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.
— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se
nimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?
Vaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en
enää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi
murhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan
niin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa
täälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.