Pappi kertoi hymyillen, että pyhäsaarelaiset jonkin vanhan tarinan
nojalla julistivat Kännärin palon taivaan ihmeeksi, Jumalan valkeaksi.
Niin että viranomaisten ja muiden syntisten ihmisten oli turha, jollei
suorastaan syntikin ryhtyä sitä tutkimaan.
Pappi itse oli kuitenkin niin jumalaton, että lupasi sievän
rahapalkinnon Haukalle, jos tämä saisi mystillisen rikoksen
selvitetyksi, sillä olihan tulipalo niin läheltä uhannut pappilaakin.
Ja ystäväni Haukka oli siinä määrin tavallinen kuolevainen, että
lupaus melkoisessa määrin syvensi hänen kiinnostustaan asiaan. Hän ei
ollut ensinkään niin ihanteellinen kuin romaanien etsivät, ettei olisi
välittänyt rahoista. Hänellä ei ollut niitä liikoja.
Hän tuumaili lähteä iltapäiväksi mantereen puolelle tiedustelemaan,
oliko siellä nähty liikkuvan ketään epäilyttävää henkilöä. Sillä
emmehän missään tapauksessa päässeet palaamaan kaupunkiin ennen kuin
huomisaamuna.
Mutta ennen kuin ehdimme lähteä, tultiin keittiön puolelta sanomaan,
että siellä oli muuan vaimo, joka tahtoi tavata vierasta herraa.
— Ketä vierasta herraa? kysyi isäntämme.
— Sitäpä kaupunkilaista koirapoliisia, rohkeni lihavahko köksä selittää
eukon omin sanoin.
Pappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle
arvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta
kielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on
poliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.
Köksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin
kohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu
variksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut.
Varmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.
Eukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista
sielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan
häiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja
yskähteli, tuskin muistaen edes niiata.
— No, mitäs se Karukka haluaa? kysyi pappi.
Ilmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt
hän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys
pakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään.
Siitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:
— Sitä minä... sitä... että turha on sitä Kännärin asiaa maailman
viisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt
jo kuusikolmatta vuotta...
— Kuusikolmatta vuotta! Kuka sitten? kysyi Haukka uteliaana.
— Hän, joka sen on tiennyt jo aikojen alusta...
— Mutta mitä tarkoitatte sitten kuudellakolmatta vuodella? kysyi Haukka.
— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen
valittunsakin.
Haukka ei enää puuttunut eukon naiselliseen logiikkaan. Hän silmäili
tarkkaavaisesti eukon teräväsärmäisiä kasvoja, ilmeisesti tutkistellen,
miten saisi vieraansa hieman tasaantumaan.
Hänellä oli omat noitakeinonsa. Matalalla, lempeällä, melkein
suojelevalla äänellä hän virkkoi:
— Huomasin jo aamupäivällä, että te ymmärrätte asian paremmin kuin
muut. Mutta kertokaahan kaikki alusta alkaen. Muuten en ymmärrä, mitä
tarkoitatte.
Kuinka tämä uskonkiihkoinen akka ilostuikaan ystäväni imartelusta!
Voitonriemuisesti, melkein ylenkatseellisesti hän silmäsi pappiin. Ja
sitten hän lähestyi antautuvalla luottamuksella koirapoliisia, jonka
saapuminenkin oli hänestä ennen ollut pahennus. Kaiketi hän iloitsi
syntisen parantumisesta...
— Hyvä herra, lasketti hän virtanaan, — kuusikolmatta vuotta sitten
sen tiesi jo Ristiniemen autuas kapteeni ja puhui siitä puhumasta
päästyäänkin, ja kyllä sen sai kymmenet kerrat kuulla tämä Kännärin
vanha isäntäkin, hän juuri, jonka nyt Herra kutsui tuomiolle tulessa
ja liekeissä, ja saipas sitten ampujaisenkin, niin että hänen piti
maata niin kuin Ristiniemen autuaan kapteeninkin, ja nytkään ei päässyt
liikkeelle, vaan hukkui liekkeihin talonsa mukana. Ihmeelliset ovat
Herran tiet!
Ihmeellistä oli tämä eukon puhekin. Ihmeellistä ja käsittämätöntä
sekamelskaa. Mutta tunsin, että siinä sittenkin oli kumma teho,
joka helposti tarttui. Niin kuin luja usko aina herkästi tarttuu ja
valtaa monet ihmiset kokonaan, vaikkei sillä olisi mitään järkisyitä
puolellaan. Tunsin, että eukon sekavien sanojen takana oli rikas
pikku maailma, omituisen tukehtunut ja ummehtunut unelmamaailma,
jossa vallitsi palava, mutta samalla kivettynyt tunnekylläisyys.
Kivihiilethän todistavat meille, että on vuoria, jotka palavat, eivätkä
kuitenkaan ole tulivuoria.
— Kuka oli Ristiniemen kapteeni? kysyi Haukka.
— Kukako? ihmetteli eukko, alkaen tilanteen ymmärrettyään kertoa
aivan ymmärrettävästi. — Eikö herrastuomari sitä tiedä? Se oli tämän
Kännärin veli. Herra häntä armahtakoon! Veljekset olivat, mutta
millaiset veljekset! Vihaa ja alituista riidan härskettä, alituista
toraa ja tappelua koko kylän ja pitäjän pahennukseksi! Uskovaisia
olivat molemmat ja rukoilevaisia. Mutta mistä luulit riidan ratkenneen,
mistä kiehtyneen kaunan? Maailman mammonasta, katoavasta tavarasta
kamppailivat. Vanhempien perinnöstä ja sukutiloista. Kuinka monet
Herran vuodet olivatkaan jo otelleet, kuinka monet maanmittarit olivat
jo käyneet rajoja ratkomassa! Mutta sopua ei syntynyt, ei rakentunut
rauha, yhä yltyi vain tora ja temmellys. Koko saaren perisynti lie
mennyt miehiin, hornan henki, joka ei täältä kuunaan lähde tekemästä
tihujaan, täytisen tuli, jonka usein on nähty öisin Viikinluolassa
palavan.
Kuinka kummasti eukko voi puhua itsensä lämpimäksi, yltyä omista
sanoistaan! Mutta aina käytännöllinen Haukka koetti saada häntä jälleen
rajoihin.
— Mitä tapahtui kuusikolmatta vuotta sitten?
— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi
Ristiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä
lakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.
— Hm, silloinko hän tuli rammaksi?
— Silloin.
— Kuinka sitten?
— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä
Kännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä
Luolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä
hakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä
syttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni
suistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni
pomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana
toivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta,
ja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen
kapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.
Hartaalla, mutta kumman kirvelevällä liikutuksella eukko jatkoi:
— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa
vuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan
tuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren
päälle... niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien
kyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon
muistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni
maata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta,
hänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan
kostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen
lähtöään.
Eukko alkoi nyyhkyttää.
— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään.
Tämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai
kahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin
poika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi
perintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta.
Muilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain
vanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä
siitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui,
ihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.
Saatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen
laihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan.
Kohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.
— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe
epäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.
— Entä hänen poikaansa kohtaan? rohkenin minä kysyä.
He istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin.
Pappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt
huomautustani ottavan ensinkään huomioon.
— Tiedetäänkö kapteenin pojasta mitään? hän kysyi vihdoin.
— Hän lienee apteekkarina jossakin Savon puolella, vastasi pappi.
Minä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin
kuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut.
Tähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään
erikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan
hän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?
Minusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä
ystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin
ilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.
Vaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten
toteutuvan täydelleen.
Me lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko
siellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.
Kyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita
kylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä
majataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä,
vaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty
mitään.
Hän oli kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiedustelumme näyttivät turhilta.