5. Luku.

Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa.

Jokainen hermo oli kireällä.

Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että

niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä

luola ammotti jo loitolle vastaamme.

Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan

silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä

nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja

haukkui herkeämättä.

Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että

kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain

surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!

Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin

perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai

kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.

Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain

syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään,

pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.

Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman

naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan

aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:

— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten...

— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.

— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut

luolaan.

Nämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.

— Pitäisi mennä luolasta etsimään, ehdotin.

— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa

nähtävästi unohtaen hurskautensakin.

— Minä kyllä uskallan, jolleivät muut, uljailin.

— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin

luolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani

huomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.

— Se on ollut täällä kauan, tuumi Haukka. — Kenties koko päivän.

— Miksei yötä? kysyin.

— Miksei, mutta mitäpä hän yöllä olisi täällä tehnyt.

— Mitä sitten päivällä?

— Oli piilossa.

— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni

terävyyttä.

— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani

tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta

ei joutunut pulaan.

Haukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.

— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut!

Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!

Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka

pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla

taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin

liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan.

Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että

totuus on alaston.

Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse

tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka

vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi

häntätupsuaan.

— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan

äännähdyksen.

Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan.

Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi

jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi

uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana

ulvahdella.

Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa

merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.

Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty

vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään

vesille.

— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä

vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko

päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta

ylitse.

Tiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän

nyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän

lähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin

etsimänsä.

Kosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten,

leveäkärkisten kenkien jälkiä.

Haukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden

ja merkitsi mitat muistikirjaansa.

Tyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan

kylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:

— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen

puolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen

saareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä,

mutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten

nukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.

Emme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät

ajat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.

Nimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän

katsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään

papinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet

pappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet

niin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he

taasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.

Pappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun,

kuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.

Päivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen

puolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa.

Soitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon

pikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen

katoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli

pelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut

tuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka

hieman toisessa paikassa.

Se kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt

siitäkään.

Tiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli

saarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä,

mikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta

tällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo

kaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista

rakennuksista erillään.

Maalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta,

oli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.

Pyhäsaaren arvoitus · 第 8 / 13 题