Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa.
Jokainen hermo oli kireällä.
Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että
niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä
luola ammotti jo loitolle vastaamme.
Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan
silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä
nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja
haukkui herkeämättä.
Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että
kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain
surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!
Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin
perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai
kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.
Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain
syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään,
pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.
Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman
naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan
aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:
— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten...
— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.
— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut
luolaan.
Nämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.
— Pitäisi mennä luolasta etsimään, ehdotin.
— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa
nähtävästi unohtaen hurskautensakin.
— Minä kyllä uskallan, jolleivät muut, uljailin.
— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin
luolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani
huomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.
— Se on ollut täällä kauan, tuumi Haukka. — Kenties koko päivän.
— Miksei yötä? kysyin.
— Miksei, mutta mitäpä hän yöllä olisi täällä tehnyt.
— Mitä sitten päivällä?
— Oli piilossa.
— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni
terävyyttä.
— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani
tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta
ei joutunut pulaan.
Haukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.
— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut!
Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!
Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka
pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla
taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin
liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan.
Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että
totuus on alaston.
Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse
tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka
vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi
häntätupsuaan.
— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan
äännähdyksen.
Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan.
Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi
jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi
uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana
ulvahdella.
Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa
merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.
Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty
vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään
vesille.
— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä
vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko
päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta
ylitse.
Tiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän
nyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän
lähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin
etsimänsä.
Kosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten,
leveäkärkisten kenkien jälkiä.
Haukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden
ja merkitsi mitat muistikirjaansa.
Tyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan
kylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:
— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen
puolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen
saareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä,
mutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten
nukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.
Emme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät
ajat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.
Nimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän
katsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään
papinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet
pappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet
niin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he
taasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.
Pappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun,
kuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.
Päivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen
puolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa.
Soitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon
pikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen
katoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli
pelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut
tuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka
hieman toisessa paikassa.
Se kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt
siitäkään.
Tiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli
saarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä,
mikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta
tällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo
kaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista
rakennuksista erillään.
Maalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta,
oli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.