Menimme ensin palaneen Kännärin talon raunioille. Kännärin isäntä oli
muiden miesten mukana. Haukka pyysi häntä kertomaan palosta hieman
tarkemmin.
— Minä heräsin vasta tulen räiskeeseen ja savuun, jota tihkusi
makuukamariimme läpi laipion, aloitti isäntä. — Kun hypähdin pystyyn ja
juoksin katsomaan, oli katto ja lakka valkean vallassa.
— Kuinka! huudahti Haukka ihmeissään. — Asuinrakennuksen lakkako?
— Niinpä, vastasi isäntä. — Ensin tulin ajatelleeksi että onkohan isä
pidellyt tulta varomattomasti. Yritin mennä lakkaan, vinttikamariin.
Mutta se oli mahdotonta. Lakka oli tulimerenä. Isä jäi sinne, sairas,
halvaantunut isäni.
— Entä riihi? kysyi Haukka.
— Se oli tulessa kokonaan. Vasta sitten, kun sen näin mentyäni pihalle,
käsitin, että kova tuuli oli sieltä paiskannut tulen tuparakennuksen
tuohikattoon.
— Mutta välillähän olivat ulkohuoneet, ladot ja navetat! huudahti
Haukka viitaten mustaan hiilikasaan pihan ylitse. — Eivätkö ne olleet
tulessa?
— Niidenkin olkikatto oli jo tulessa useista paikoin, niin ettei
sammuttamisesta voinut olla puhettakaan.
— Ei siis kauttaaltaan! huudahti Haukka. Ainoastaan paikoittain?
— Ei, näin aivan tulenkoskemattomiakin olkia, vahvisti isäntä.
Haukka mittaili välimatkoja katseellaan. Yhtäkkiä hän kysyi:
— Onko asuinrakennuksen ulko-ovi lukittu öisin?
— On tietysti, vastasi isäntä.
Haukka seisoi kuin käyristynyt kysymysmerkki ja tuijotti
asuinrakennuksen kekäleihin. Yhtäkkiä hän hypähti lähemmin tarkastamaan
mustia kekäleitä palopaikan reunalla. Siinä oli hiiltyneet tikapuut,
joiden yläpää oli kokonaan palanut.
— Nämä tietenkin olivat asuinrakennuksen räystästä vasten? kysyi Haukka.
— Olivat.
— Ja katto oli tuohesta?
— Niin.
— Oliko vanhan isännän vinttikamari suunnilleen tikapuiden kohdalla.
— Oli kyllä, vastasi isäntä, ilmeisesti ihmetellen, mitä tämä kaikki
kuului asiaan.
Haukka mietti jotakin niin ankarasti, että hän näytti aivan pöyristyvän
omia ajatuksiaan.
— Entä jos asuinrakennuksen tuohikatto syttyikin ensin? hän kysyi
sitten iskevästi.
— Ensin? ihmetteli isäntä.
— Niin.
— Ennen riihtä?
— Niin.
— Mutta kuinka Herran nimessä olisi tuli sitten päässyt riiheen
vastatuuleen? huudahti isäntä.
— Ei tietysti, myönsi Haukkakin.
— Mitä kummaa sitten tarkoitatte?
— Riihi on voitu sytyttää heti perästä.
Isäntä seisoi kuin pyörällä päästään.
Kuka kumma ne sitten olisi sytyttänyt? hän kysyi epäillen.
— Siitä juuri on kysymys, vastasi Haukka.
Hän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit
rajoittuivat Kännäriin.
— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen
talojen mustuneita seiniä.
Ne oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista
kyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin
vähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen
nuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden
avulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia
taloja ei valkea ollut hätyytellytkään.
Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin
miettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus
olisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:
— Mutta mikäs ulkoriihen sitten sytytti?
— Niin, sitä minäkin ihmettelen, vastasi Haukka.
Miehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi
hämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean
vallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli,
etteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet
ensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen
perillä, se yksin oli syttynyt.
— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille
ihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni
miesjoukon takalistolta.
Vanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut
paikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:
— Mistä sinne ulkoriihelle mennään?
Miehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me
kuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa
yhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut
pieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa
lomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.
Matkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta
peltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen
reunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.
Koiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan
ääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän
katseen kylää kohden.
En ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi
siinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt
mitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.
Vihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva
katseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten
hän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään
päin.
Aidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset
peltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa
kevätkylvössä.
Ikäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen
kyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja
hänen katsettaan.
Oja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit
pilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset
surisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso
vaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen
suvitunnelmaan.
Mutta ystäväni ei tarkastellut kukkia, ei perhosia eikä muita
hyönteisiä.
— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan
äskettäin, hän sanoi minulle.
Minäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku
kulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan
veres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.
Ystäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä
edessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin
hänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee
isäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta
ympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.
Aidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin
pientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi
kuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että
Silmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.
Yli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli
kädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä
peläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa
äärimmäisten kärkien välissä.
— Tulkaa katsomaan! hän huusi miesparvelle.
Miehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he
murahtelivat pettyneinä:
— Tulitikkurasia!
— Oletteko ennen nähneet tällaisia tikkuja? kysyi Haukka.
— Ovatko ne sitten tulitikkuja kummempia?
— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia.
Hallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!
Miehet eivät ensinkään näyttäneet ottavan osaa hänen intoonsa.
— Voiko joku sanoa, onko tällaisia tikkuja kaupan täkäläisillä
kauppiailla? hän kysyi tuumiskellen.
Muuan isäntämies tuli ja aikoi ottaa rasian Haukan kädestä, mutta
nopeasti hän tempaisi kätensä syrjään.
— Katsoa saa, muttei koskea! hän varoitti.
Miehet tulivat ja tähystelivät vuoron perään rasiaa Haukan
sormenkärkien välissä. Yhdestä suusta he vakuuttivat, ettei kukaan
heistä ollut ennen nähnyt sellaista tulitikkurasiaa.
— Sen arvasinkin, sanoi Haukka.
Varovaisesti hän asetti rasian paikoilleen. Mutta samassa minusta
näytti, kuin se iloinen herrasmies, jollaisena ystävääni olin tottunut
pitämään, olisi tykkänään kadonnut. Haukassa oli todella jotakin
haukkamaista. Hänen silmissään oli petomainen ilme, kasvoissaan
pedon energiaa, kun hän kumartui ja päästi talutusnauhan koiransa
kaularenkaasta.
— Silmä, nyt lähdetään! hän virkkoi äkäisesti usuttaen.
Arvasin, että Silmän oli lähdettävä jäljille.
— Eikö se jätä meidät? kysyin.
— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun
Silmäni osaa odottaa.
Hän osoitti tuimasti tulitikkurasiaa sormellaan.
— Silmä, uh!
Silmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten
päänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.
— Uh! vastasi Haukka.
Silmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja
kimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me
muut yhdessä perästä.
Heinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian
peittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia
paksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää
kippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin
kimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä
poikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:
— Seh, Silmä, seh!
Ja kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen
seisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti
taas jatkamaan juoksuaan.
Se poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut
tietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista
ojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että
kulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.
Olin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon
tuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon
heränneitten ihmisten hälinää.
Ojaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi
siellä aidan yli metsään.
— Seh, Silmä, seh! huusi Haukka.
Ja Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan
pysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.
Metsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa
kylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen
ruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki
pitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa
kohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.
Silloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli
pysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja
alkanut siellä haukkua.
— Se kuuluu Viikinluolasta, selittivät miehet.
Viikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt
syyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä
muinaismuistoissaan elävällä saarella?