— Silmä makasi ovipielessä, johon isäntänsä oli hänet komentanut. Me
muut istuimme nelikannassa kahvipöydän ääressä: pappi hyväntuulisena,
vierasvaraisen kohteliaana, nimismies virallisin ilmein, Haukka hieman
rauhattomana ja minä silmänä ja korvana.
— Turhaan tulitte, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Pojat ovat jo
tallessa.
— Pojat? virkahti Haukka iloisen uteliaana.
— Kaksi kerjuupoikaa, kuritta kasvanutta mierolaista, vastasi nimismies.
Ja hän alentui hyväntahtoisesti selostamaan Haukalle tutkimuksensa
tulokset.
Kylästä saaren toiselta kulmalta oli aamulla saapunut pari miestä
taluttaen kumpikin kulkija-poikaansa. Nämä eivät, kun kylässä oli
kerrottu Kännärin talon palosta, olleet malttaneet olla kehumatta, että
he olivat siitä tienneet ennen kuin kukaan muu. He olivat näet olleet
nukkumassa riihessä, josta palo alkoi, mutta aamulla ennen auringon
nousua heränneet muka palon räiskeeseen ja savuun, joka jo tunkeutui
riiheen. He olivat siitä muka niin säikähtyneet, että lähtivät
päättöminä juoksemaan tietä, joka ensiksi eteen sattui. Vasta illalla,
kun kaikki palosta puhuivat, olivat uskaltaneet saaren toisella
kulmalla mainita olleensa sen alkua katsomassa.
Kuulustelussa oli selvinnyt asian oikea laita. Pojat olivat myöhään
palon edellisenä iltana tulleet Kännärin taloon. Olivat pyrkineet
yöksi. Mutta Kännärin isäntä ei ollut antanut heille yösijaa, vaan
ajanut mierolaiset tiehensä. He olivat varkain pujahtaneet talon
kotiriiheen yöksi. Mutta kehno oli heidän kiitoksensa yösijasta.
Pistivät riihen tuleen lähtiessään.
Teoriaansa poikien syyllisyydestä piti nimismies niin sitovasti
todistettuna, ettei siinä ollut pienintäkään aukkoa. Ensiksikin pojat
yksin, oman tunnustuksensa mukaan, olivat olleet riihirakennuksessa
palon syttyessä. Toiseksi heillä oli mielestään syytä kantaa kaunaa
isäntää vastaan, joka tylyin sanoin oli heidät ajanut tiehensä.
Kolmanneksi, mikä oli mitä ilmeisin syyllisyyden todistus, olivat he
tulen sytytettyään kiireesti paenneet, eivätkä tulleet talonväkeä
herättämään. He olivat muuten ensin viettäneet yönsä riihessä ja sitten
vasta aamun koitteessa, kun eivät enää yösijaa tarvinneet, sytyttäneet
sen tuleen. Ainoastaan poikien kannalta oli siis selitettävissä, miksi
palo syttyi vasta aamulla eikä yöllä aikaisemmin... Eikö kaikki ole
päivänselvää? kysyi nimismies selostuksensa lopetettuaan.
— En ole tutkinut asiaa, vastasi Haukka. — Mutta kuinka on ulkoriihen
syttyminen selitettävissä?
— Kipinästä tuli syttyy, hymähti nimismies kuin lapselle.
— Kilometrin päässäkin!
— Miksei niin kova tuuli saattaisi lennättää tulen kauemmaksikin.
— Yhden ainoan kipinän, koko kylän ylitse, kauas peltojen perille!
— Kylää suojeltiin.
— Ja kuinka pojat, jotka eivät malttaneet toisessa kylässä pitää
suutansa kiinni, saattoivat täällä itsepintaisesti kieltää totuuden?
— Luulivat siellä, ettei heillä ole vaaraa. Täällä eivät voi luulla
samoin. Tyhmiä ovat, mutta paatuneita.
— Hm, hymähti Haukka.
— Tahdotteko muuten itse kuulustella poikia? kysyi nimismies toisen
epäilyksistä hieman närkästyneenä.
— No, olisipa hauska nähdä heidät, suostui Haukka.
Pojat tuotiin perhetuvasta, jossa he olivat olleet kyläläisten
mulkoiltavina. Konstaapeli talutti heitä käsipuolesta kumpaakin ja
tuuppasi heidät kynnyksen yli sisälle.
Toinen heistä oli kymmenen tai yhdentoista vuotias, toinen paria vuotta
nuorempi. Arkoina ja itkettyneinä he jäivät seisomaan oven suuhun.
Nuoremmalla oli sormi suussaan.
Tarkastelin ystävääni. Tuokioksi hänen silmiinsä ilmestyi pistävä
tuikahdus, mutta se sammui heti lempeään, iloiseen hymyyn.
Katsoin uudestaan poikiin. Näiden pikku veljesten silmissä oli niin
auttamattoman kaino madonnan ilme, että sitä etsii turhaan muiden kuin
syvimmän salosopukan lasten silmistä.
Jos nämä lapset olivat palon sytyttäneet, oli se tapahtunut vahingossa,
eikä ikinä mistään "kostosta". Mutta miksi he olisivat ensinkään tulta
käsitelleet? Ja jos heille oli tullut vahinko, kuinka he olisivat
voineet olla sitä tunnustamatta? Ei, se oli mahdotonta!
Nimismies loi Haukkaan kysyvän katseen. Minusta näytti, että hänkin
epäröi katsellessaan poikia ja odottaessaan toisen arvostelua hänen
päätelmistään.
Haukka iski nimismiehelle silmää merkiksi, että tämä antaisi hänen
rauhassa toimia.
Hän nousi ja lähestyi poikia. Pelotellut pojat näyttivät tahtovan
kyyristyä kasaan kuin vitsaa varovat koiranpennut.
Haukka silitti ja taputti nuoremman pojan päätä. Sitten hän kysyi
toverillisesti, mahdollisimman arkipäiväisesti:
— Ovatko ne muistaneet antaa teille ruokaa?
Kaikista valtavin ja ihmeellisin lumovaikutus on väliin kaikkein
arkipäiväisimmillä sanoilla. Mikään liikatunteellinen "rakkaus" ei
varmaan olisi tehonnut poikiin niin kuin tämä yksinkertainen kysymys.
Näytti ikäänkuin jotakin ahdistavaa putoavan pois heidän päältään. He
tunsivat löytäneensä turvan ahdingossaan, ja herkin lapsen äänin he
riensivät selittämään:
— Kyllä me olemme saaneet!
— Hyvä on.
Samassa Haukka suuntasi katseensa osaaottavasti vanhempaan poikaan.
— Kuinka tulit niin varomattomasti käsitelleeksi tulitikkuja?
— Tulitikkuja? ihmetteli poika suurin silmin. Hän oli niin
vilpittömästi kummissaan, ettei näyttänyt heti osaavan ensinkään
ajatella, että vastaus merkitsi hänelle sangen paljon.
— Ei Akulla ole ollut tulitikkuja! ehätti nuorempi selittämään.
— Olikos sinulla sitten!
— Ei. Ei ole ollut koskaan!
— Ei minullakaan, yhtyi vanhempi poika selitykseen.
Tilanne oli niin ylenmäärin selvä, että Haukka näytti käyvän melkein
neuvottomaksi.
— Niin, ette taida olla tupakkamiehiäkään, hän virkkoi sitten
naurahtaen.
Nimismiehen luo palattuaan Haukka totesi yksinkertaisesti:
— Pojat eivät ole paloa sytyttäneet.
— Eivätkö? sanoi nimismies itseviisaasti hymyillen.
Haukka ilmaisi lähtevänsä hieman katselemaan. Nimismies oli niin varma
asiastaan, ettei suvainnut edes tulla mukaan. Sanoi olevan toisia
virkatehtäviä.
Haukka lähti koiraansa taluttaen. Pappilan pihalta lähti joukko miehiä
ja poikasia jälkeemme.