Ihana oli laivamatka kauniina ja kirkkaana kesäpäivänä pitkin
Länsi-Suomen satasaarista, tuhattutkelmaista, muistorikasta rannikkoa.
Päästyämme hyvään matkavauhtiin tuli purren ystävällinen, puhelias
kapteenikin kansisalonkiin kahville. Pakina kääntyi itsestään tämän
rannikon historiallisten muistojen runsauteen, ja kapteeni tuntui
tuntevan kaikki vanhat tarinat purtensa liikkumavesillä. Tuli siinä
mainituksi matkamme määränpääkin.
— Pyhäsaari? tuumin. — Olisi hauska, jos joku kerran tutkisi, mistä
kaikki tällaiset "pyhät" paikannimet ovat saaneet alkunsa.
— Useimmilla niillä varmaankin on syntytarinansa, virkkoi kapteeni
vilkkaasti. — Tämä pyhä on muuten siitä merkillinen, että se
täydellisesti vastaa nimeään. Pyhäsaari lienee tosiaankin pyhimpiä
paikkoja Suomessa.
— Kuinka niin? kysyin.
— Uskovaisin ja rukoilevaisin, selitti kapteeni. — Tuskin missään
muualla on kansa niin harrashenkistä läpikotaisin.
Sanojensa jälkeen kapteeni silmäili katuvaisesti meihin. Katsoi
varmaankin puheliaisuudessaan menneensä hieman harhaan. Sillä jotenkin
yleisesti nykyään pidetään hengellinen hartaus yhtä epäilyttävänä
seurakeskustelun aiheena kuin lihalliset himotkin.
— Saaren nimi, jatkoi kapteeni hymyillen, — kuului muuten aikaisemmin
olleen Pahasaari. Tarun mukaan se oli harmaassa muinaisuudessa ollut
viikinkien pesäpaikka. He olivat asuneet saarella kallioluolassa,
Viikinluolassa, josta muuten vei salakäytävä mantereelle parin
kolmen kilometrin levyisen salmen alitse. Saareltaan käsin nämä
viikinkiertäjät soutelivat sotapursillaan pitkin rannikon lahdelmia
tekemässä tuhojaan, ja vuoren povessa heillä oli suuret salit, joissa
säilyttivät aarteitaan.
Hymy katosi taitavan kertojamme huulilta ja hänen kasvonsa saivat
tekopyhän ilmeen.
— Mutta sitten olivat hurskaat munkit tulleet ja seudun kansan
kastaneet. Saarelta oli rosvot karkotettu ja kirkko pystytetty
Viikinluolan lähelle, joka on juuri viikingeistä saanut nimensä. Ja
silloin sai Pahasaari Pyhäsaaren nimekseen.
Minä olin pelkkänä korvana, ja kapteeni huomasi kiinnostukseni. Hän
jatkoi:
— Eikö muuten lie se sopukka vanhin historiallinen seutu Suomessa.
Pyhäsaaren lähellä on Ristisaari — näytän sen herroille, kun niille
main joudutaan. Siellä oli munkeilla ollut ensimmäinen tyyssijansa.
Sinne olivat he ensin ristinsä pystyttäneet. Sinne olivat laittaneet
pienen luostarin ja kirkon, varmaan ensimmäisen Suomessa. Risti on
siellä pystyssä vieläkin, ja paikkaa pidetään pyhänä. Milloin risti
lahoaa ja kaatuu, on uusi heti pystytettävä tilalle, ja voi sitä
sukupolvea, joka lyö laimin pyhän perinnön vaalimisen!
Tämä tällainen saattoi pakanankin syvennyttää hartauteen. Mutta
ystävääni Haukkaa näytti pyhäsaarelaisten nykyinen sieluntila
kiinnostavan enemmän.
— Harrastavatko seutulaiset jotakin erikoista lahkosuuntaa? hän kysyi.
— He lienevät lähinnä vanhaa herännäisyyttä, vastasi kapteeni. —
Mutta oikeastaan he yleensä harrastavat kaikkea sitä, mikä vanhaa on.
Heidän sielujensa kalleimpana aarreaittana on joku vanha suomennos
kuudenneltatoista sataluvulta. Sitä levitetään näillä seuduin yhä
uusina painoksina, ja jos sen oikeinkirjoitusta kirjaimenkin verran
muutettaisiin, olisi sen pyhyys piloilla. Vanha yleensä on heille
rakkainta. Tässä muutama vuosi sitten, kun uusi kirkkokäsikirja tuli
käyttöön, pitivät pyhäsaarelaiset kirkonkokouksen, jossa vaativat,
ettei ainoastaan hyljättäisi uusi käsikirja, vaan palattaisiin siihen,
joka oli käytössä ennen tätä nykyistä. Kokouksessa kävi sellainen
metakka, että pitäjän pappi, joka on verrattain uudenaikainen mies ja
ympäristössään kuin mato muurahaispesässä, lopulta livisti tiehensä
kokousta johtamasta. Ja silloin kokous joutui niin avuttomaan tilaan,
ettei saanut mitään lausuntoa aikaan, ja uusi käsikirja astui
vastalauseetta käytäntöön.
Haukkaa ilmeisesti huvittivat kuvaukset näistä omituisista ihmisistä,
joiden kanssa hän oli kohta joutuva tekemisiin. Sen tähden kapteeni
jatkoi:
— Kun tämä nykyinen suursota syttyi, uskoivat pyhäsaarelaiset lujasti,
että se oli maailmanlopun enne. He löysivät selvät todistukset Vanhan
testamentin profeetoista, ja monet odottivat loppua ristissä käsin
ja virsiä veisaten. Kettelin vanha isäntä myi talonsa kaikkineen
polkuhintaan — arveli varmaankin puijaavansa epäuskoista ostajaa,
joka luuli vielä taloja tarvitsevansa — muutti mantereelle, laittoi
metsämajan johonkin takamaille ja odotti siellä erakkona viimeistä
tuomiota.
— Loppua ei tullut, jatkoi kapteeni. — Mutta pyhäsaarelaiset eivät
suinkaan horjuneet uskossaan. Kun tuli tämä kumousaika ja esivallat
kukistettiin, niin he uskoivat nyt tämän viimeiseksi villitykseksi,
joka oli pahempi kuin ensimmäinen. Tuskin lie koko saarella muusta
välitetty kuin virrenveisuusta ja hartauskokouksista. Se on
heikäläisten vallankumousta. Jos lienevät peltonsa kyntäneet, ovat
tehneet sen vain koneellisesta tottumuksesta tai siksi, että raamatussa
käsketään tekemään työtä otsansa hiessä. Kaikkea he katsovat uskon
utukehästä, arkiaskareetkin ovat heille vain uskonnollisia menoja.
Purren merkkipilli vihelsi, ja kapteeni pujahti tehtäviinsä.
Poikkesimme vielä useaan laituriin.
Vihdoin lähdimme tiedustelemaan, eikö jo aleta tulla perille.
— Tuolla on Ristisaari, sanoi kapteeni, viitaten metsäiseen
kalliosaareen, joka kuvasteli tyyneen veteen. — Ja tuolta näkyy
Pyhäsaaren kirkko edestä päin.
Poikettuamme vielä laiturissa, joka kuului olevan Riitaranta nimeltään,
laskimme leveähkön salmen poikki Pyhäsaaren satamaan.
Rannalla laiturin juurella oli koko joukko väkeä, ukkoja ja akkoja,
poikasia ja lapsia. He töllistelivät kaikki höyrypurteen silmää
räpäyttämättä. Ja kun me astuimme laiturille, seurasivat ihmettelevät
katseet ihmekoiraa, jota Haukka talutti.
Joukosta lähestyi meitä muuan isäntämies körttiläiskuosisessa
sarkatakissa. Hän kohensi hieman lakkiaan, raapaisi tasalatvaksi
leikattua tukkaansa korvallisellaan ja kysäisi Silmään viitaten:
— Taitaa tämä olla se koira?
— Niin on, koira on, vastasi Haukka juhlallisesti.
Isäntä jatkoi omituisella ivahymyllä:
— Kirkkoherra käski minun tulla herrasväkeä vastaan.
Hän tarkoitti nähtävästi koiraa.
— Hyvä on, vastasi Haukka.
Minä silmäilin väkijoukkoa, ja ihmeekseni olin huomaavinani
samanlaisen, miltei vihaisen ivahymyn muidenkin vanhempien ihmisten
silmissä. Ainoastaan nuorison ja lasten silmistä tuikki ihmettelevä
uteliaisuus.
— Nimismies on muuten, jatkoi isäntä, — jo löytänyt syypäät.
— Oho! äännähti Haukka yllätettynä, melkein pettyneenä.
Nurjamielinen väkijoukko oli kerääntynyt aivan ympärille, ja he
katselivat koiraa kammolla kuin itse paholaista. Silmä ei kuitenkaan
heistä välittänyt, tähysti vain isäntäänsä korvat pystyssä ja häntä
käppyrässä peräkannella.
— Nimismiespähän sen löysi! kuului kimeä naisääni selittävän
väkijoukolle. — Jumala itse näytti käden, jota oli käyttänyt. Ei
tarvinnut nimismiehen panna rikkaa ristiin.
Puhuja oli laiha akka, jonka tavattoman leveä röijy roikkui kuin
linnunpelätti. Körttitakkinen isäntäkin oli kuullut eukon selityksen.
— Niin, vahvisti hän huoaten. — Ei häneltä ole mikään salattu, ei tässä
asiassa enemmän kuin muissakaan.
Hän tarkoitti Jumalaa, eikä eukkoa.
— Eikä saloja ilmi saataessa tarvita herroja eikä herrojen koiria,
lisäsi muuan mökkiläisen näköinen mies.
Hän mahtoi edustaa pyhäsaarelaisten luokkatietoisuutta.
Ystäväni oli lähtenyt Silmää taluttaen kohoamaan vastarinnettä kylään.
Jälkijoukossa kuulin samaisen leveäröijyisen variksenpelätin kertovan
jotakin tarinaa, jossa mahtipontiset sanat "Jumalan valkea" toistuivat
useaan kertaan. Hän mahtoi selittää palon syttymistä. Körttitakkinen
isäntä johdatti meitä pappilaan, jossa nimismieskin kuului olevan.
Tiemme kulki aivan palaneen Kännärin talon mustien raunioitten ja
kekälekasojen ohitse. Pappila oli lähinnä tuulen alla, ja pappilan
ikkunat olivat kuumuudessa särkyneet paloraunioitten puolelta. Seinät
ja kattokin mustuneet. Ihme, että se oli saatu pelastetuksi.
— Oli sallittu, selitti pitkätukkainen saattajamme, — että pappila
pelastui, kuten kyläkin. — Mutta ihmeitten ihme oli, että Kännärin
ulkoriihikin paloi, vaikka oli kylän takana lähes kilometrin päässä.
— Kuinka? kysäisi Haukka kiinnostuneena.
— Kännärin ulkoriihikin paloi kaukana kylän takana! toisti isäntä,
äänellään osoittaen, että juuri tässä taivaan ihme oli suurin.
— Talossa oli siis kaksi riihtä?
— Niin oli. Tuli sai alkunsa kotiriihestä, tuosta, jonka rauniot
näkyvät kivenheiton päästä, tuolta tuulen päältä. Toinen riihi oli
kylän takana peltojen perällä.
— Ja sekin paloi?
— Paloi.
— Mikä sen sitten sytytti?
— Sama taivaan tuli, joka poltti talonkin. Ihmeelliset ovat Herran
tiet... ja taivaan tulenkipinät, selitti isäntä heprealaisin
kertosäkein.
Haukka pudisti kummastellen päätänsä. Mutta pettymyksen ilme hänen
kasvoillaan näytti hälvenneen. Juttu ei ilmeisesti ollut vielä
selvitetty.