Heräsin siihen, että ovi aukeni hiljaa, koputtamatta, ja oven raosta
näyttäytyi sisälle naiskäsi, laskien oven viereen, pesukaapin päälle
jotakin, mikä kahahti niin houkuttelevan pehmeästi.
Tiesin hyvin mitä se oli. Talon maitokuski oli jo palannut kaupungista
ja tuonut päivän sanomalehden.
Oli häpeä maata keskellä kirkasta kesäpäivää! Kimmahdin heti
vuoteestani.
Ikkunasta, joka oli ollut auki koko yön, tulvahti sylin täydeltä
päiväpaistetta ja linnunlaulua. Mutta minusta se tuntui niin omituisen
etäiseltä. Se ei ollut elinilmaa ja lumosointua, kuten muina kesinä,
vaan se tuntui pikemminkin koristeelliselta kehykseltä. Asuin niin
lähellä kaupunkia, etten päässyt luonnonvaistojen valtaan.
Tämä lehtikin saapui joka päivä aivan tuoreeltaan, niin että päivä aina
alkoi kaupunkielämän merkeissä.
Hypähdin housuihini ja kävin kurkistamassa keittiön ovelta. Se oli
merkki, että kesävieras oli noussut, ja että hänelle sai tuoda
kahviaamiaisen. Heidän päiväkahviaan.
Aloin ahmia uutisia voileivän ja kahvin keralla. Tänä kesänä nämä
lehdet toki tiesivät jotakin. Joka päivä jotain suurta tekeillä,
luomistyötä ja kahleitten katkontaa. Lahon repimistä, uuden
rakentamista!
Kiinnyin lehden alakertaan, jossa jatkui elämäkerrallinen luettelo
paljastetuista santarmikätyreistä. Heille, miekkosille, ei vapautemme
aamunkoitto tiennyt onnellisen ajan aamunkoittoa. Jokaisen
rangaistusvanginkin on varmaan helpompi aloittaa uudestaan, sillä viha
ja halveksiminen ei heitä kohtaan ole yhtä armoton, yhtä verinen,
kuin niitä kohtaan, jotka ovat koko kansan elinehtoja vastaan
taistelleet. Liekö kosto yleensä oikeutettu tai ei, niin ainakin se
tuntuu ehdottomalta velvollisuudelta heitä kohtaan. Mutta samalla tulin
pakostakin ajatelleeksi, että mihinhän nämä paljastetut miesrähjät
tästedes tulevat ryhtymään. Kun paljastus tukkii kaikki tiet heidän
edestään, sulkee heidät yhteiskunnan ulkopuolelle, heittää heidät
henkipatoiksi, niin eiköhän heistä pakostakin tule ammattirikollisia,
yhteiskunnan vaarallisimpia vihollisia.
Näin aprikoidessani temmattiin ovi yhtäkkiä auki ja talon tytär syöksyi
sisään:
— Puhelimeen!
Riensin isännän kamariin, jossa puhelin oli.
—— Halloo!
—— Terve! Haukka täällä...
— Terve!
—— Olet aina sanonut, että tahtoisit nähdä "Silmän" joskus toimessa...
—— Olisihan se hauskaa.
—— Tuletko nyt?
—— Mihin sitten?
—— Pyhäsaareen.
—— Ja kuinka pian?
— Laiva lähtee puolen tunnin kuluttua.
— Hyvä isä! Etkö tiedä, että asun viiden kilometrin päässä kaupungista?
—— Ehdit vielä hevosella, kun heti lähdet.
—— Mutta talon miehet ja hevoset ovat töissään...
—— Oletpa sinä avuton! hän huudahti kärsimättömästi.
—— Mitä tehdä, kun...
—— No, laittaudu sitten valmiiksi kymmenessä minuutissa. Silloin on
auto talon portilla.
—— Oho! pääsi minulta.
—— Jätä vain filosofiasi ja ole valmis.
—— Onko se sitten niin tärkeää?
—— Tahdon matkatoverin.
—— No, olen valmis sitten.
Hän soitti korvaani. Minä riensin pukeutumaan. Viidessä minuutissa olin
kunnossa.
Pyhäsaareen! Pukeutuessani juolahti mieleeni, että lehdessä oli ollut
lihava teho-otsake, jossa Pyhäsaaren nimi mainittiin. Sieppasin lehden
ja istahdin silmäilemään. "Suuri, salaperäinen tulipalo Pyhäsaarella",
oli yläotsakkeena suurilla kirjaimilla kahdella palstalla ja
alaotsakkeet kertoivat koko uutisen sisällyksen: talo palanut
kokonaan, vanha, halvaantunut isäntä jäänyt liekkeihin, neljä sikaa
ja viljavarasto palanut, palon alku salaperäinen. "Murhapolttoko?"
Tähän kysymykseen päättyi otsakesarja. Itse uutisesta ehdin silmätä
vain loppurivit: "Paikkakunnalla on liikkeellä tästä salaperäisestä
tulipalosta mitä kummallisimpia juttuja, joiden todenperäisyys tai
perättömyys tänään pidettävässä poliisitutkinnossa selvinnee."
Samassa suhahti auto tuututtaen pihaan. Kohta vilisi metsä silmissäni
tien molemmin puolin, niin etten puita ehtinyt erottaa. Ja kaupungista
palaavien maalaisten pelästyneet hevoset peittyivät tien varsilla
paksuun tomupilveen.
Kuka minua sitten kiidätti tällaisella kumman vauhdilla? "Hast du
Haukka gesehen?" on eräällä hyvällä toverillani tapana kysyä.
Kuka oli Haukka? Hän oli yksityisetsivä, tämän tarinan sankari. Hän ja
hänen "Silmänsä".
Jos koira konsanaan on miehelle kunniaksi, niin haukansilmä oli
totisesti Haukalle kunniaksi. Sillä Silmä ei ollut mikään saksalainen
paimenkoira, kuten viralliset poliisikoirat, vaan oikea lappalainen
pystykorva, porokoira, jonka Haukka itse oli kouluttanut.
Kun olen sanonut, mikä Silmä oli, olen kenties hänen isännästäänkin
sanonut tärkeimmän.
Salapoliisikertomuksen reseptiin taitaisi tosin kuulua, että esittäisin
sankarin puolittain noidaksi, puolittain tiedemieheksi, ylipäänsä
joksikin mystilliseksi olennoksi. Mutta minua on kaiken ikäni kohdannut
se kova onni, etten ole tutustunut muihin kuin rakenteeltaan varsin
tavallisiin ihmisiin. Ja Haukkakin oli varsin tavallinen, iloinen ja
reipas herrasmies. Sittenpähän näette, kun esittelen hänet tavattaessa!
Minä olin jo poikana tutustunut häneen. Siihen aikaan meillä vielä oli
(helläluonteisten tyttöjemme tarpeeksi) sotaväkikin, ja ystäväni oli
torvensoittajana savolaisessa tarkk'ampujapataljoonassa. Meitä vetivät
yhteen kirjalliset harrastukset, vaikka makumme kävikin huomattavasti
eri suuntiin. Hänellä oli paljon valikoivampi aisti kuin minulla. Minä
luin mitä käsiini sattui, mutta rakastin varsinkin rakkausromaaneja.
Hän puolestaan jakoi kirjallisuuden neljään luokkaan: rosvoromaaneihin,
intiaaniromaaneihin, historiallisiin romaaneihin ja rakkausromaaneihin.
Luokat olen luetellut arvojärjestyksessään. Ensimmäinen luokka oli
hänestä verrattomasti paras, ja viimeinen ei kelvannut mihinkään.
Nykyisin, kun hän on syventynyt rikosromaaneihin luonnossa, hän
harrastaa psykologiaa ja sille läheisiä luonnontieteen haaroja, vieläpä
historiaa ja monistista filosofiaakin.
Kun suomalaiset pataljoonat hajoitettiin, hän antautui poliisialalle.
Oli aluksi kotvan järjestyspoliisinakin. Mutta se ei häntä tyydyttänyt.
Häntä viehätti enemmän etsivän poliisin omavaraisempi toiminta. Hän
saikin siirron ja toimi menestyksellä aikansa. Mutta takavuosina, kun
poliisilaitoksen toiminnalla oli jokaista rehellistä suomalaista niin
tympäisevä valtiollinen väritys, ei reipasta ystävääni kruunun leipä
enää maittanut.
Poliisilaitoksessa hän oli kiintynyt poliisikoiriin niin suuresti,
että tavallisella rohkealla reippaudellaan oli alkanut tuumia, jotta
tarvitsikohan niiden välttämättä olla ulkolaista rotua. Hän oli
kokeillut useammillakin kotimaisilla koira-tyypeillä, mutta huomannut
lappalaisen pystykorvan taipuvaisimmaksi poliisitehtäviin. Hän oli
muutaman porokoiran opettanut niin taitavaksi, että sille hänen
kehumansa mukaan oli maksettu melkein yhtä suuri palkka kuin hänelle
itselleenkin.
Sitten, kun hän muutamassa rikosjutussa oli joutunut
venäläistyttämisjärjestelmän puristukseen, hän otti eronsa koirineen.
Ja siitä pitäen Haukka (joksi hän vaatimattomasti oli suomentanut
entisen Adler-nimensä) Silmänsä kera vietti varsin vapaata ja
riippumatonta elämää.
En oikein muista, kumpiko meistä ensin tuli maininneeksi, ettei meidän
rehottavassa suomalaisessa kirjallisuudessamme vielä ole, paitsi
muuatta humoreskia, ainoatakaan varsinaista etsivätarinaa. Ainakin hän
oli sangen innostunut asiaan. Hän jutteli minulle monia ihmeellisiä
tarinoita Silmästään, niin ettei muka muuta kuin kirjoittaa. Mutta
ne tuntuivat minusta siinä määrin pelkiltä kaskuilta, etten voinut
kiinnostua asiaan.
Kerran tulin hänelle maininneeksi, että hän joskus ottaisi minut
mukaan, sillä saattaisi olla sangen huvittavaa nähdä Silmää toimessaan
ja voisi muutenkin kenties panna merkille jotakin kiinnostavaa.
Nyt hän oli sen muistanut. Ja uteliaana minä lähestyin autollani
laivarantaa. Mitähän merkillistä hänellä oli tekeillä?
Olin ehtinyt niin aikaisin, että sain pari minuuttia odottaa
häntä. Mutta kohta tuli tuiskuna ajuri, ja ystäväni vihreänharmaa
metsästystakki ja samanvärinen lakki näkyi rattailla.
—— Terve! Jopa jouduit! hän huusi lähestyessään.
Rattailta astui alas ensin Silmä, sitten itse Haukka. Silmä seurasi
kyllä visusti isäntäänsä vapaanakin, mutta hetken tärkeyden vuoksi se
oli talutusnuorassa.
Koirakin näytti ymmärtävän, että oli tärkeää tekeillä. Se tuli korvat
terhassa, minkä talutusnuoralta pääsi, ja nuuskaisi hyvin hanakasti
housujani, mutta tutuksi tunnettuaan liehutti ystävällisesti pörröistä
kippurahäntäänsä vaaleanhallavalla peräkannellaan.
Astuimme höyrypurteen. Silmä varovasti edellä, korvat ja häntä
etukäppyrässä. Jäljestä lyhyehkö, ketterä Haukka, ja minä joukon
jatkona.
Silmä kytkettiin purren suurehkon konehuoneen nurkkaan, ja se
näytti hyvin loukkaantuneelta ja tyytymättömältä, kun me poistuimme
yläkannelle, jättäen hänet siihen maalaisten joukkoon.
Istuuduttuamme vastatusten höyrypurren pieneen kansisalonkiin loin
ystävääni kysyvän katseen. Hän vain hymyili minulle, veti taskustaan
sikarikotelonsa ja tarjosi minulle baharabatin, joita hän aina poltti.
Mutta hänen silmiensä iloisessa tuikkeessa oli aina jotakin pistävää,
kirpaisevaa.
—— Sekö tulipalo se on? kysyin.
—— Se, vastasi hän kuin ohimennen.
— — Mihin kummallisiin juttuihin uutisen lopussa viitattiin?
—— En tiedä vielä muuta kuin mitä oli lehdessä. Eikä tiennyt paljoa
seurakunnan pappikaan, joka minut kutsui puhelimella. Hän oli asiasta
kovasti kuohuksissaan, koska valkea oli pahoin uhannut pappilaa.
Palo oli syttynyt riihirakennuksesta, jota ei ole lämmitetty puoleen
vuoteen. Murhapoltto siis, mutta syyllisestä ei ole niin mitään vihiä,
yhtä vähän kuin rikoksen syystäkään.
Haukka tuntui ottavan asian jotenkin kylmäkiskoisesti. Mutta lehden
viittausten vuoksi se herätti minussa uteliaita aavisteluja. Ja olinhan
saava olla omin silmin näkemässä.