Sosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle.
Hänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä
vapisevalla äänellä:
-- Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne
heti?
-- Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja.
Sihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa:
"Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen
kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään
lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan
edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen."
Salista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus -- kaikkien katseet
kirkastuivat.
Sihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea:
"Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla
ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki
koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin.
Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja
sotilaita -- yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet;
mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö.
Odotamme apua."
Sihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni
_toisen_ sähkösanoman:
"Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset
antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, _teloitetaan vangitut_
4000 -- huomenaamulla."
Hätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella
äänellä.
"Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi
pelastaa vangittuja kuolemasta -- suurin osa kaatunut. Ei meidän
ole väliä -- mutta heidät aiotaan _teloittaa!_ Estäkää! Heidän
itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän
oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän
tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!"
Sähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä
hypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit
kohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden.
Puheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia
täytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle
sosialistiprofessori.
Marcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään
äskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä;
hänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko.
-- Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen
kaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että
heillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue
lähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa
on tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat
lentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että
laivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs
toinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua
vapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin
luulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte
sitten päättää enemmistä toimenpiteistä.
Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat
ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori
B:n epäröivä ääni:
-- Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista --
väkivaltaa...?
Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:
-- Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä
laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?
-- Pääseväthän he, jos -- jos suostuvat, antautuvat...? änkytti tohtori
epävarmasti.
Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset
oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli
yhtä mittaa _sanoin_ vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja
rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet...
-- Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.
-- Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.
Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan -- mies painosti joka sanaa, ikään
kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:
-- Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos,
myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta -- ja nyt
te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle.
Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman
inhottavimman rikoksen -- _pettäisi veljensä_. Onko se todellista
veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko
se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä,
jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat
pelastaa onnettomat veljensä. -- Mutta herra tohtori antaisi sotienkin
jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä
ja orpojensa itku -- kunhan vain _hänen kätensä ovat puhtaat!_ -- Onko
täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?
-- Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja
raivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi
eräs mies ja lausui värisevin äänin:
-- Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt
minun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin --
tohtori B. on mennyt _liian pitkälle_.
Joka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä
huutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen --
niinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti,
ja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle.
Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut
avunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan.
Professorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja
lentäjät poistuivat.
Sihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa.
Siinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että
muutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon
ulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon
odottamattoman suopeasti. "-- Antanut julistuksen, jossa tuomitsee
ankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta,
kannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen
kutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa
kokouksissa vaadittu aseistariisumista."
Neljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä:
suurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin,
että jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan
aseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara
taistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja
niiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma.
Hyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja.
Kun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään
yleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot
osoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista
syistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen
raivokkaita ja verisiä.
Sihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa:
"Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto
ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria
kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko
täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden
edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat
eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla.
Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla
laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa
yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me
tulemme ilomielin.
"Sosiaalidemokraattinen puolue.
Antimilitaristinen sotilasliitto."
-- Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi
vapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta.
Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli
naapurinsa taskukellon käynnin.
Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan
ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina,
rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:
-- Ystävät... Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut --
sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä
hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan
sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan
erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä,
jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.
Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton
nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta
ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla
voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman
voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt
tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu
surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt
koko elämänsä -- että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime
hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson
-- ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan -- sellaiseen,
jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.
Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen
sankarin muistoa.
Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle
hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli
hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset
heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin
miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä
odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen.
-- Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan
poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa:
lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia
--. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat
kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu
jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira... Ja _sadattuhannet äidit_ ovat
saaneet tuollaisen tiedon -- sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos
tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää...
Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että
hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut --
viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi -- ja ampunut itsensä.
Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja
toivo:
-- Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta
nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan
toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin
tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen
kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan
-- silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. -- Tämä päivä on _kaikki
muuttanut! Miljoonat_ tulevat nyt onnellisemmiksi!