Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus:
Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin -- ja hänen
laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.
-- Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka
värähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät
alkoivat säihkyä -- hän näytti nuorukaiselta!
-- Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään
hyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti
käsittää -- kaikki tuntuu unelta. Sotako _voitettu?_ Sota, jonka paljas
nimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat
on iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan.
-- Olisiko se nyt voitettu?
Hän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa:
-- Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan
_kaikki_ muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat
samoin -- minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan
kuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat
yökönsiivet ylettyen yli salin -- joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa
lasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se _oli_ aave:
_sodan aave_, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui _viimeisen_
kerran ihmisten ilmoille -- viimeisen kerran irvisteli voimattomassa
vihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo
verinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei
saa enää koskaan palata!
Puhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä
sähköaaltoina -- miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän
innostuksen vallassa:
-- Pois sota!
-- Pois! Pois!
-- Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus:
tällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa
puolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin
hinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä
_mahdollisuuksia_ militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset
työvoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen
varoja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen
hyväksi. Työpäivän _täytyy_ lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se
merkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista,
kansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden,
taiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman
pitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei
silloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä
ei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa
järjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää
hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset
elävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla
joukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme
harhailleet...
Hän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä
enemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin
äänin:
-- Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen
virunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään
enää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden.
Ajatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen
kauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin,
mutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri
hälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta
nousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä
-- kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen
on päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan
aamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä -- _nyt on koittanut
ihmiskunnan aamu_.
Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen
rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius
saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa.
-- Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla,
tuijottaen pimeyteen -- sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti
vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui...
-- Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. -- Muistuu mieleeni
eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen!
Eikö totta, eikö teistäkin tunnu -- että
"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka
kuolon varjon maassa asuivat..."
Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille
kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret
silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:
-- On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä
kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3
miljoonaa -- pienokaiset -- mielipuolet...
Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:
-- Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi -- tapaus niin valtava
jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu.
-- Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti:
-- Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian
on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee -- nyt parhaillaan -- _ylös
helvetistä_.
Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin
pari kertaa -- ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa
mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä -- ja suuret kyynelet
alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.
Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat -- silmät kyynelissä.
Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan
pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä
sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen...
Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen
silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi
hänet väkevänä, huumaavana -- kaikki sekaantui... Niin, niin, hän
onkin vielä pieni poika -- hän on kotona... Välillä välähtää, että
kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin
kaikki muuttuu entistä elävämmäksi -- _hän elää siellä!_ Oi mikä ilo!
Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä,
häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse,
painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa
kokonaan -- sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään...