Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä
tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus
muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä
julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan
kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset,
kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät
saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.
Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän
pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa,
terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:
-- Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä.
-- Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren
kostuttamalla maalla ei _veljeyden_ ja rauhan ihana temppeli pysy
pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.
Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:
-- Lopettakaa jo lorunne!
-- Menkää Haagiin ilveilemään!
-- Siellähän _on_ jo "ihana rauhan temppeli..."
-- Alas sieltä!
Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi
haltioituneena:
-- Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä _he_ ovat antaneet
meille niistä kaikkein tehokkaimman: _monet rikoksensa!_ Ystävät!
Ajatelkaa: jos _meidän_ kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella
osoittaen huutaa: _tuossa ovat pyövelit!_ Ja se huuto on kaikuva maan
äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat
ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen
kannattajiin. Ja vaikka -- emme vielä tällä kertaa voittaisikaan
oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä...
Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja
vääryydet, joita _toiselta_ puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän
muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan,
muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä -- ja hän alkoi _vihata_
puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki
palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet -- Antoniuksen, Aurelian,
_kaikki_...
Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan.
Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen
vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan
väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja
väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat
vastaamaan rikoksistaan _historian tuomion edessä!_ -- Mutta me olemme
silloin _puhtaat!_
Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän
näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen
kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.
Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori.
Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska
ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut
suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli
kantaansa useilta eri puolilta.
Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten
juhlallisen surunvoittoisesti:
-- Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin,
tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani,
miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja
varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut
sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti
epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on
osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen,
vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä
ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton.
-- Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri
puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen
puhuja. -- Ihmiset on siis _kasvatettava paremmiksi_, jalommiksi,
saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa
vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin
yksityisille -- vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden
taivaalle.
Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja
tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui
hänkin alas puhujalavalta.
Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas
pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä
innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti
rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja
pilkallista.
-- Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi
Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs
sosialistiprofessori.
-- Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman
kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui
puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni
hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.
-- Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon
nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa
taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja
ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan
muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat
hiljalleen.
Pidätettyä naurua.
-- Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua
kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole
kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin
äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi
vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät
taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu -- _siihen ei pysty
mikään! Niin_ lujaa aatetta täytyy ihailla!
Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi
pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui
aivan kuin surunvoittoisesti:
-- Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä,
että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan
uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet
maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen
odottaa sitä 300-400 vuotta...
-- Mutta -- herra professori, minä ... keskeytti ensimmäinen professori
tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.
-- Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen
kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa
miekkailijaa.
Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu
professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut
keskiaikainen kidutuspenkki.
Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi
vakavalla äänellä puhua:
-- Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan
hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot
paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa -- mutta
silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi
peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen
tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken
kuluttua palasi huutaen iloisesti:
-- Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan
metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa
myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?
Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:
-- Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi
kastaa jalkani?
Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät
saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:
-- Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle,
_minulle_ voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen
saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.
Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä
maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien
kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia
vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:
-- Herra -- minulla on kolme pienokaista -- ja tuolla ulapalla on
niin hirvittävää -- Laiva uppoaa -- lapseni kuolevat! Minun _hennot,
viattomat pienokaiseni_...
Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja
huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:
-- Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä ... Ei merkitse mitään
-- vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla _kuivin jaloin?_
Perämies: käännä nopeasti ulapalle!
Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin
voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:
-- Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu
totta -- vai oliko _se totuus_ satua?
Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi
puhuja taas vakavasti:
-- Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi
erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun
ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen
toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset
enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon -- ennen
kuin _sillä_ kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun
alkuperäisetkin enkelit ovat _taivaassa tapelleet_ pari kertaa, niin...
Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,
Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:
-- Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida
ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla!
Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne _voimat
ovat nyt liikkeellä!_
Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut
ääni:
-- Mitä voimia herra professori tarkoittaa?
-- Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan
professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:
-- Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin
saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja
ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä
luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella
minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien
hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt
ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset,
eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia
verenhimosta -- vaan _rahanhimosta_, so. taloudellisten etujen tähden.
Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista,
tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan
toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja
sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin
puoli on se, että se toimii _etujensa mukaan_. Jos yksilöissä olisikin
joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko
maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset
eivätkä vetoamiset.
-- Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin
hermostunut ääni.
Puhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti:
-- Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne
seisovat satojentuhansien joukkona -- _tuolla ulkona!_ (Huumaavaa
hyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan
vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa.
Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne
saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, _kansan
enemmistöt_ kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat
ottaa vallan käsiinsä -- _silloin sodat loppuvat_. Ei sen tähden,
että he olisivat parempia tai pahempia -- vaan sen tähden, että sota
merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on _heille vahingollista_.
Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he
pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät _he_ sotia julista!
-- Entä barbaarit? kuului salin alapäästä.
-- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi _Euroopan
Yhdysvallat_, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen
uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä _kansanmiliisinä_
puolustamaan Eurooppaa -- ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin
ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku,
että meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara?
-- Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto.
-- Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin
olosuhteisiin! jatkoi puhuja -- ja tulee kerran ehdottomasti
tapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin
koskaan ennen. Ehkä se _nyt jo_ on kyllin suuri. Kun te siis menette
täältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan
enemmistö voittaa, pääsee valtaan -- silloin tuo suuri kysymys
todellisuudessa on _ratkaistu_. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että
vieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme
sittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan
Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja -- kerran vallitsee maan päällä
yksi ainoa yhteisö: _Ihmiskunta_.
Salissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas,
vastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena
kiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut
täynnä yhtä ainoata huutoa.