Seurasi omituinen näytelmä.
Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi
mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja
herran näköisiä -- naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat
järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet
räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä,
katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja
sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.
Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen
keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan
katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta
se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt
oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut
toimia innokkaasti: _vähentämällä_ nälkäisten lukua -- sillä armeijalla
oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei
kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.
Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse
anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä
hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun
vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai
nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän
huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset,
todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi
erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on _väkisin ottanut_
kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten _väkisin_
vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi -- niin se näin pakottaa
kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus
keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui
toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan
ehdotusta -- että heidät on tuomittava _töittensä mukaan_!"
Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:
-- Se on oikein!
-- Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!
-- Kuolema lasten pyöveleille!
-- Kuolema, kuolema!
Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön
kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja
ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta
koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen
kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen
menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt
sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta
sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa
uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli
sellainen räjähdysaine.
Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine
taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli
mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti
monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan
kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja
sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se
oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat --
_kaikki_ oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja
samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti,
että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. -- Militarismi on siis
ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!
-- Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita
huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:
-- Kuka hän on?
-- Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.
-- Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme
äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. -- Onnettomia uhreja
emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei
sellaista _enää tapahdu_.
-- Oikein! Alas murhaajat!
-- Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä,
mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin
lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien
tuollaiset tapaukset tulevat _tavallisiksi_ -- jos militarismi saa
elää. Se täytyy siis nyt _tuhota_.
Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli
hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan
turhaa sanaa.
-- Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen
sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä
vankiloissa, kunnes kaikki on ohi.
Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt
hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:
-- Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit
tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä!
(Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät,
etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät
niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym.
Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia
vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt
samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa
enempää huomiota kuin ne ansaitsevat...
-- Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.
-- Hyvä! Hyvä!
-- Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he
vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan
luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia
näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa
kapitalistisesta järjestelmästä -- sen vahvin tuki ja turva. Kun siis
tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää
militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia
luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä,
joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.
-- Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori
B. nousten paikaltaan.
Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui
sitten harvaan ja raskaasti:
-- Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt
maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja.
Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi
kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te
tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta
ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö
olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen
kukistamiseksi?
-- Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti,
että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä
kokouksessa.
-- Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin
lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. --
Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme
olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa
meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon
veri vaikka virtoina -- _viimeisen kerran_. Meidän tunnuslauseemme
täytyy nyt olla: