Laskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa
kohden.
Kadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa,
liikkeissä, huudahduksissa -- kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja
innostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman
kuohuvalta pyörteeltä.
Mutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta,
epäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi
tarpeellisen leveä ajotie aina vapaana.
Marcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle
torille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he
lennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen -- ja hetkistä
myöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston
oven.
Kun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen
mies.
Marcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies
asteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora -- ja silmät
loistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön
puheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka
luokse Marcuksen piti juuri lähteä.
Marcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat
yhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli
epäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti
kuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön.
Vain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan
kentälle -- ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä.
Valkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut,
mutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken
alkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa.
Marcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli
kolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. -- Se oli sivukäytäviä myöten
täynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut -- kaikki
näytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli
varattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa
ja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville.
Puhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen
vierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen
ja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä
paikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin!
Äkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi
-- ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan.
_Marseljeesi!_
Marcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon
tuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti,
miten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan.
Hänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet,
miljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden
puolesta maailman vallankumouksissa -- eikä kukaan tiedä edes heidän
hautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli
miltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan
ja omaisten vihlovan itkun.
Kansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle,
lausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti,
että Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu
koolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet
vielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta
tapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä
hetkellä vallankumouksen torvet.
Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi
huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta
militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi
ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että
myöskin _sille_ tappio oli sama kuin kuolema -- ja se tuli käyttämään
kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä
ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen
sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien,
Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien
Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän
kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot
kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun
monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto
avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.
Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja,
että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta
kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.
Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty
selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten.
Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.
Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään,
-- isällinen ääni kuiskasi:
-- Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle -- sitten muistatte
kaikki!
Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti
puhujalavalle.
Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä
tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun
valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan
heti jotakin rauhoittavaa.
Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan
ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun -- hänen puheensakin
sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa
Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta;
kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää
vasta viime hädässä, miten se varastettiin...
Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne
innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat
hetket _elänyt_ paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi
_nähnyt_ jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään
kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen
tuskaansa -- hän kertoi ihan kaiken...
Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki
tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä,
kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja -- ja monta kertaa hänet
keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi
palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää,
mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat
ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.
Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän
vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin -- hän
_oli_ niissä mukana -- hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet
tietää, että kaupunki edelleen paloi -- ja nyt hän aivan kuin ääneen
ajatellen puhui tukahtuneesti:
-- Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei
_heistä_ enää mitään ole jäljellä -- heidän _tuhkansakin_ on jo
hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.
Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti
istumapaikalleen.
Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti
ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen
mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi
purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.