Salin loistokello löi seitsemän.
Julia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti
seisoalleen entistä levottomampana.
-- Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa.
Sitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa
peittävän paksun samettiuutimen syrjään.
Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta -- niinkuin kaikki
asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli -- vallitsi
kuolemanhiljaisuus.
Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä
loistavasti sisustetuissa huoneissa...
Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin
illallispöytää _heitä_ varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan
miten kaikki huolehtivat heistä -- aivan kuin kaikkein rakkaimmista
omaisistaan.
Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja
hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli
kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin -- se oli muuttunut
kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno
kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui
suloista kukkien tuoksua.
Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää
höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon,
puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen
ruumiinsa lävitse -- hän hengähti syvään.
Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna,
ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista
jyminää... Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin
vasaran -- hän tunsi notkeat, kevyet askelet... Ovi aukeni...
Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan
mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli
pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan
kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.
Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon
solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:
-- Sinä _tulit_ -- Marcus!
He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti:
-- Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä
yksin odottaa, rakas... Mutta kun... Niin! Saitko tiedon, että se oli
vallankumouksellisten lentokone?
-- Sain, sain! huudahti Julia. -- Kiitos sinulle, että heti lähetit
tiedon -- olin niin huolissani...
-- Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n
pääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen
neuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä.
-- Milloin sinun pitää lähteä?
-- Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. -- Meidän
pormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan.
-- Teillä oli siis kokous -- ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui
Julia hellästi ja arasti tutkien.
-- Katsos Julia, rakas -- täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita
-- yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada
arvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa
edes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut
ja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on
löydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä
huonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi
välillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin
kirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja
muutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa.
-- Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena.
Marcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen:
-- En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun _sinä_ huomenna jäät
tänne.
-- Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja
hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:
-- Entä Julius?
-- Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi
siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?
-- Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi -- ehkä menemme
illalliselle?
Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia
selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:
-- On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä -- koko
kaupungin asukkaat!
-- Niin, he pitävät meistä _sinun_ tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.
He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän
ääressä toisiaan vastapäätä.
Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä -- hekin olivat äänettömiä. He
katsoivat vain toisiaan loistavin silmin.
-- Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. -- Minusta
tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta... Ensin niin
kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni... Koko entinen elämä ei ole
mitään tämän rinnalla.
Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni -- ikään kuin unessa
Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan
hymyillen autuaallisen näköisenä.
Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui
syyttävä, ahdistava tunne -- ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja
hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.
Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta
sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus -- ja huomaamatta hän
kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä
hyvin olla voihkaisu.
Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
-- Rakas -- mikä sinulle tuli -- sano minulle!
Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:
-- Muistin vain kaikkia siellä olevia... Mutta älä sinä Julia vain...
Ei sitä voi enää auttaa...
Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten
näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut.
Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen
vallassa:
-- Niin, se on kamalaa -- mutta sitä ei _voi_ enää auttaa. Marcus,
kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi
tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää
takaisin... Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin
koetan unohtaa -- _tänään_...
Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo
loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat...
Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat
syöksyivät mieleen yhtenä tulvana -- hän jää niistä huolimatta
elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys -- hänellä sanomaton onni? Hänen
sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa.
Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:
-- Sinä todella -- rakastat?
Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä
nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi
hampaitaan -- ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli
todella liikkumaton, äänetön... Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy
vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.
Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi
rajun liikutuksensa -- näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän
pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt
mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot
lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa
Marcuksen jäntevää kättä vastaan -- ja hänen äänessään kuvastui rajaton
antautuminen, haltioituminen:
-- Marcus, sano minulle -- minä en ymmärrä... Minä tahdon tehdä jotain
_sinun tähtesi!_ Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan
kuolla... Että käsittäisit -- miten...
Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä
-- ja suuteli sitä kiihkoisasti.
-- Oi Marcus -- minä jumaloin sinua -- minä en muuta voi... Sinä olet
-- _minun jumalani!_ Oi nyt sinä hymyilet -- ja minä olen siitä niin
onnellinen! -- Muistatko Marcus, että nyt on meidän _hääiltamme?_
Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli
häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:
-- Rakas -- minun mieleeni lennähti liian paljon äsken -- mutta en nyt
enää... Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka
kuiskasit tänään siellä -- siellä... Miten se ensin tuli mieleesi?
-- Pormestarin puhe -- onnittelut -- kaikki oli niin omituista --
niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.
-- Sinä olet siis minun pieni _vaimoni?_ kuiskasi Marcus vapisevalla
äänellä.
-- Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena;
hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä.
Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin.
Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi
äidillensä:
-- Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun
tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa,
ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu
minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä _pelkäsin_ jotenkin -- tätä
iltaa... Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja -- ja...
Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän
tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän
lapsen rinnalla -- ja käänsi kasvonsa poispäin.
Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet
surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:
-- Rakas Marcus... Oletko pahoillasi -- että minä sinua sillä tavoin --
pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:
-- Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin... Katsos --
kaikki on toisenlaista -- kaikki on niin kummallisen sekavaa -- ja
minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa --
vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan
toisin. Sillä kuinka minä _sinua_ saattaisin pelätä...
Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:
-- Julia -- rakkaani.
Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle,
hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön
tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä
sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi
ensi kerran, että hänen sylissään oli _nainen_ -- hänen nuori, ihana
naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan,
joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento
rakasti häntä! Häntä huumasi...
-- Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän
kuiskasi hiljaa.
-- Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:
-- Kuulehan, rakas -- minä en ole tietänyt mitään elämästä... Nyt, nyt
_juuri_ tunnen sellaista, etten koskaan ennen -- niinkuin heräisin --
heräisin elämään... Elämä tuntuu niin kummalliselta...
-- Niin Julia -- vasta _yhdessä_ me elämme täydellistä elämää... Ja
muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?
Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa
Marcusta silmiin -- ja kuiskasi sitten hiljaa:
-- Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa
uusi elämä -- niinkö Marcus?
-- Niin, pieni rakastettuni -- sitä minä tarkoitin!
Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä.
Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui
ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa,
haaveksivasti:
-- On niin kummallista ajatella sitä... Tuntuu aivan uskomattomaita,
että me -- sinä Marcus ja minä...
-- Niin Julia -- me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. -- Kun vain
_sinä_ tahdot -- rakkaani...
Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen
huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:
-- Minä olen _sinun_...