Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin
leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken
kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin
tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä
kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.
Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden
ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin
liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.
Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva
kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö:
_jokainen_ ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin
nuorta pelastajaa".
Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen
seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti
alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa
kohden.
Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän
tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä
äänellä:
-- Marcus... Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut
ammutaan...
-- En, en... Ole huoletta rakkaani!
-- Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen.
Marcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti:
-- Rakas! Älä vain kiellä -- nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa
nopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin _sinun_
luoksesi... Julia!
Marcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät
hyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan:
-- Jumala suokoon teille onnea, lapset!
Marcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi
väkijoukko äänekkäästi huutamaan:
-- Onnea matkalle!
-- Palatkaa terveinä!
-- Tuokaa hyviä uutisia!
-- Onnea, onnea!
Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:
-- Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!
Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että
hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!
Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja
lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän -- niinkuin hyppyyn
valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.
Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät
tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin
kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen _kone_. Eikä mikään ulvahdus
kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen
äkkiä syöksähtäessä vienoon _vastatuuleen_. Monet naiset kiljahtivat,
peittivät kasvonsa.
Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun
ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla -- ja hänen mieleensä
välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!
Kotka...? Oo -- kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin _hän_ on
kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa.
Nyt, nyt katosi...
Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton
pehmeälle nahkaistuimelle.
Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken -- ja
hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.
-- Oi -- siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!
Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi
ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi
kaunis hymy.
Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:
-- Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on
paljon sotaväkeä.
-- Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he
olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja
reippaammaksi.
Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta,
kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin
puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki
näytti nyt valoisalta.
_Julia!_... Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti
ja _ihmetteli_ Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut
ylhäisön nuoret naiset.
Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja
kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.
Taas muistui mieleen eilis-ilta.
Se oli kuin suloista unta.
Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei
vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis
taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.
Miten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt
nuori nainen -- ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi
kiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse -- kuumana koskena.
-- Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin
huolestuneena. -- Mitä harmaata tuo on?
Marcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua:
-- Se on C:n kaupunki.
Hän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat.
-- Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä
lennättimellä!
Pormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle.
He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu
riehui useassa paikassa.
Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä
joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat
heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko
oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.
He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten
näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu,
-- hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.
Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta
tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti
sitten reippaasti:
-- Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!
Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi
säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.
Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille
sanoen lyhyesti:
-- Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että _me_
pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen,
vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua _ei_
ole. Minä kirjoitan piiritetyille.
Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi
hänelle paperin ja lausui lyhyesti:
-- Hyväksyttekö tämän? --
"Sotilaat! Toverit!
"Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää
vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää
toverienne luokse -- he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka
eivät yhdy meihin, vangitaan.
"Ellette _heti_ tämän saavuttua noudata kehoitustamme --
täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n
palkkajoukkoihin.
"_Armeijan vallankumouksellisten komitea_."
Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi
vapisevalla äänellä:
-- Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!
Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.
-- Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.
Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin,
ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen
yläpuolella.
He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun
putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.
Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten
väliaikojen kuluttua:
-- Sieltä näkyy valkeita liinoja... Kas, punaisiakin! Nyt -- nyt ne
lähtevät! Nyt ne alkavat juosta!
Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:
-- Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!
Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin
pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:
-- Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.
Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he
laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.