Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen
käsivarteensa -- ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit
häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi
heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus
odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:
-- Hyvät herrat! -- Jääkö hän elämään?
Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:
-- Jaa -- ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen -- hän oli tuntenut tavattoman
raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä
tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty
hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen
toistamiseen vapisevin huulin:
-- Hyvät herrat -- onko se totta?
-- Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.
Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja
liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja
suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä -- puhuen
nopeasti, omituisen vieraalla äänellä:
-- Veljeni -- mikä onni! -- Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa
kiitollisuudenvelassa...
-- Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan
korvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena.
Mutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että
tämä tuskin voi hengittää -- ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti:
-- Rakas... Rakas... Nyt on kaikki hyvin.
Hetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi:
-- Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä
katsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan.
-- Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus.
Kun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he
suuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla
heitä äänekkäällä riemuhuudolla.
Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies
viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat
langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun
panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä
tänne -- aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät
vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla,
mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki,
vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.
Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:
-- Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta
kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan
keskuudessamme...
Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus
hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut
sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa -- jonka jokainen
hänen asemassaan olisi tehnyt.
Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena
vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:
-- Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut,
hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä...
Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat
ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut
lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:
... niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa
haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään...
Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he
viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen
vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:
-- Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta
muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän
on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on
urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. --
Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole _ainoaakaan_, ken ei palavasti
toivoisi heille onnea -- jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän
elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei
nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä
nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta,
puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi,
inhimillisempi -- Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia
kauhuja -- sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he
kauan ja onnellisina! Eläköön!
-- Eläköön!
-- _Eläköön!_
Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui,
että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi -- mahtavan
tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään
ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen
yliluonnollisen hurmauksen vallassa:
-- Marcus -- rakas -- tämä on ihanaa! Marcus -- tämähän on meidän
_hääpäivämme!_ Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille
onnea! Rakkaani...
Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat
silmät täyttyivät kyynelillä.
Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä
onnittelevat morsiusparia -- riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan
heitä.
Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä
kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti
nousevan suoraan sydämestä -- näkyi kyyneleisiä katseita.
Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita
kasvoja -- mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja
niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:
-- Pieni raukka -- _sinä_ olet nähnyt nuo kauheat näyt...
-- Oliko miehesi kotona?
-- Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni!
-- Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit!
Ja eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen
lempeällä, sydämellisellä äänellä:
-- Onko sinulla pienokaista, lapseni?
-- Ei, nyyhkytti Julia hiljaa.
-- Se oli onni -- sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne --. Älä
itke, lapsi raukka -- sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet
vielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna...
-- Niin, tulkaa rakas äiti...
Vanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta
siltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä
paljon kuin hänen omakin äitinsä.
Aivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin
eteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen
-- ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia,
hymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja...
-- Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle...
-- Oi, ajatteletko _sinäkin_ niin? huudahti Julia kiihkeästi
keskeyttäen.
Uusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti:
-- Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne!
Sitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään
Juliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli
juuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. -- He lähtivät keventynein
mielin ylös punaisen maton peittämiä portaita.
Eteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo
kaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus
tekisi pariin päivään kerrassa mitään.
Hän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä:
-- Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan --
mutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia
portaita.
-- Älkää nyt meidän tähtemme...
-- Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. --
Sallikaa meidän _itsemme_ tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha
olla, ellemme saisi edes mitään...
Tohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti
ja ilmoitti hengästyneenä:
-- Lentokone -- kaukana etelässä... Tähystäjä ilmoitti...
-- Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa
takaisin -- ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin
väkijoukolle:
-- Tie auki! _Tie auki!_
Ja pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto!
-- Tie auki! Tie auki!