Marcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa
hohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen
lyhyesti ja nopeasti:
-- Kiitos, viivy täällä hetkinen -- turvallisuutesi vaatii sen. Nyt
lähdemme, Julia. Hyvästi!
Hän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui
Julian käteen -- ja he lähtivät yhdessä.
Julian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti
heidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään
puhumatta suuren setelin kassanhoitajalle -- ja sitten suoraan
lentokentälle.
Julius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen
viereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä
upseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja
etummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä:
-- Oletteko te...? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni?
Mutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja
hänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä
pakkaspäivänä:
-- Seis, hyvät herrat! _Älkää liikuttako käsiänne!_
He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina
konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.
Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he
kohosivat ylöspäin.
Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen
panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää -- sitten
omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:
-- Lentokoneita -- _veljeni_, minä kuolen, sano...
Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen.
Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa...
-- Julius -- Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla
Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja
pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan -- ylöspäin. Ja kun hän
taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:
-- Julius veljeni, veljeni! _Odota_...
Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti
kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen
sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin
-- mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin
katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle --
niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.
Ja sitten hän oli liikkumaton.
-- Ooh!
Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti,
lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan
olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja
kostonhimo.
Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta
toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia -- Marcus saavutti toisen
miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta
panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne
eivät voineet enää vahingoittaa.
He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki
Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan
renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen
kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.
Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi --
hiljensi -- sitten salamannopeasti eteenpäin ja -- Juliasta tuntui kuin
olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle,
paiskautunut korkealle -- ja vielä jotakin kauheata -- kaikki musteni
ja lakkasi kuulumasta.
Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen
käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut
hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi
ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista --
välittämättä vähääkään hänestä...
Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän
alapuolellaan, sitten ylempänä -- ympärillä...
Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas.
Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus -- ja kun Julia katsahti
niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä
puistattaa -- hän _pelkäsi Marcusta_ kuin jotakin yliluonnollista
olentoa.
Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan,
koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti:
-- Huivi -- pääsi ympärille!
Kun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko.
Ajattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei
Marcus voinut toisin -- kun Juliuskin --. Nyt hän _ymmärsi_ Marcusta.
Yhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä
kiikariinsa.
Julia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa
käsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen
olkapäähän.
Ihmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt
kuolema miten tahansa; _yhdessä_ he kuolevat -- ja hän tunsi, että
Marcus kuitenkin rakasti häntä.
Ja kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän
pelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain
lujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas,
että kone syöksyi ylöspäin.
Palkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari
kädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen
hänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin,
räjähtänyt tulisiruiksi -- kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä
hävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen...
Tämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin
etumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin
kuolemankauhun vallassa se kääntyi _takaisinpäin_ kasarmin suojaan,
mutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. -- Päällikkö
karjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen --
lentokoneet lähenivät, lähenivät...
Pian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu
olikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi
tuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien
savutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat
laajeten kokonaisiksi pilviksi -- mutta se oli liian nopea, liian
korkealla!
Se on kohdalla, se hiljentää vauhtia --. Vainottu kääntyy taas kasarmin
kohdalle -- toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä
välittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten...
Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen
miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee
toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti,
miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, _poispäin_ -- muuttuen yhä
pienemmäksi.
Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä,
toivovansa -- ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta
raikkaan kirouksen, toisen...
Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän
tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko
ruumistaan myöten --. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone _on jälleen
kääntynyt_.
Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän
äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta
joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet:
näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä...
Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten
siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän
hengitystään -- jotkut tarttuivat päähänsä.
Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi
kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla -- niinkuin kotka, joka
valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.
Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen...
Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat
he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine
miehineen ei enää ollut olemassa. -- Sen ympäristökin, koko laaja
kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.
Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten
se nopeasti katosi etäisyyteen.
Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta,
sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti -- ikään kuin olisi
unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski
Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli
tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:
-- Julia! Hän elää vielä!
Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:
-- Lääkäriin! Lääkäriin!
Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen
vauhtia.
Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n
tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:
-- Kun pääsisi nopeammin -- nopeammin...
Ja hetken kuluttua:
-- Ahaa!
Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:
-- Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?
Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan
lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.
-- En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa
sävähtivät punaisiksi.
Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä
jyrkemmin, jyrkemmin -- Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja
tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui
ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni
yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää,
että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella
tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä -- ja hän aikoi
pyytää Marcusta hiljentämään.
Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi
silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä
edessäpäin oli pieni kaupunki!
Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:
-- Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.
Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui
aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat
liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus
pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.
Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.
Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko
hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia
silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin
yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:
-- Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!
-- Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!
-- Te olette pelastanut meidänkin henkemme!
-- Jumala teitä siunatkoon!
-- Emme teitä koskaan unohda!
-- Eläköön, eläköön!
Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän
huusi läpitunkevasti:
-- Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu -- hän kuolee! Lääkäri! Paarit!
Pian!
Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä
kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa,
_hänen_, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä -- sen tähden
se vaikutti järkyttävästi joukkoon.
_Jokainen_ olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat
hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:
-- Täällä on!
-- Täällä on lääkäri!
-- Hakekaa paarit!
Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen
hypähti kaksi -- kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän
puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone
loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian
alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.