Marcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön
savumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen
vauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen.
Julia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun
lentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti _ylöspäin_ -- pakeni veri hänen
kasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen
käsivarteen.
Hän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden.
Hän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman
silmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja
ihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, _vihdoinkin_ hän saa nojautua
tuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla.
Ei, _täällä_ he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla
putoaisi -- kun vain saa _yhdessä_ pudota -- turvautua häneen.
-- Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.
Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja
kuiskasi aivan kuin huumaantuneena:
-- En -- en minä _nyt_ pelkää!
Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.
Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo
suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan
alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:
-- Mitä, katsokaa!
Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta --
peninkulmia leveä virta -- ikään kuin _hehkuvaa metallimassaa_. Siinä
näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa
lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle
pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen
näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin -- _eikä sen loppua
näkynyt_.
-- Mitä -- mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.
-- Savua -- siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus
värisevällä äänellä.
-- Mutta -- sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.
-- Aurinko!
Julia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi
siniseltä taivaalta -- ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä!
-- Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä.
Marcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti:
-- Kolme kilometriä.
Julia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen
syöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei
puhunut sanaakaan -- hän näytti sairaalta.
Ensimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että
kaupunki olisi peittynyt savuun.
Hetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti
hukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli
kuitenkin savuton.
Heti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta,
mikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut.
Hän sai tietää, että siellä oli kokous -- kaupunki oli täydelleen
vallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot
ensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet.
Tieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti:
-- Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani -- ja
sitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin!
Kapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri
kun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain
joitakin sanoja:
-- Alas sota!
-- Alas murhaajat!
-- Alas, alas!
Marcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä
niitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin
puoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla
väkijoukossa oli sotilaita -- tuo näky saattoi hänen sydämensä
sykkimään ilosta!
Nyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi
puhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää
puhettaan:
-- Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee
tukehtuvansa, tulevansa hulluksi -- Tuntuu kuin koko luomakunta, koko
maailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. -- Sillä tuo savu,
tuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin
kuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja...
Marcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut
koskaan senhajuista savua tuntenut -- se _oli_ ihmislihan käryä.
Puhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä:
-- Vaikk'ei sitä kuulisikaan -- niin he huutavat sittenkin! Niin
kauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja
pienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota!
Lopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset!
Lähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin
vallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton
viereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet
lupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua.
Juuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva
mahtava huuto:
-- Pois sota! Pois sota!
Marcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja
riemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt.
Suuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin
haltioituneena:
-- Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan -- heidän tuhkastaan
nousee uusi, onnellisempi elämä...
Julia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia
toista määräpaikkaansa kohden.